Waenen, kluagen, sorgen, zuagen

Jotain omaa ja omituista hänellä oli mielessään. Tämän vahvisti kallo: verraten paksu mutta huokoinen, ilmava; se kuulsi pehmeästi valoa. Oma ja omituinen kehkeytyy alhaalta ylös mielihyvää tuottaen: hän levitti kätensä siipien tapaan, ne olivat paperinkevyet, hän ei siis levittänyt niitä vaan ne kohosivat itsestään. Rintakehän luut olivat varmasti kultaa: nuorten seppien työn saattoi lähes kuulla. Ajatus ei päässyt hänestä ulos, se haki vielä muotoaan ja päätyi kiertämään päätä, sinnehän kaikki kohoava patoutuu kunnes suihkuaa silmistä, sihisee korvista tai jodlautuu suusta. Oliko hän varmasti terve? Tarkoittaako kysymys, oliko hänellä jotain jaettavaa meille? Keskisuurkaupunkilaisen viiteryhmäsilmäiskun saattelemaa? Iso petolintu olisi voinut tarrata häntä pikkutakin kauluksesta ja nostaa aidan yli. Jalat olisivat roikkuneet kauniisti mukana. Ajattele tuuletonta tilaa, jonka tuulen on välttämätöntä täyttää: se kohisee jo.