31.1.2019

Paikalliset joivat oliiviöljyä suoraan pullosta. Otin minäkin, se oli kitkerää kuten kaikki väärentämätön. Käytössäni oli louhitun näköinen työhuone: ikkuna- ja oviaukko, kolme umpiseinää, pieni hylly, vähän lattiaa ja laveri, ajaton valkea koppi. Minustakin tuli mitä pikimmin ajaton, päästelin suustani maailman ääniä ja harjoitin auringon kierron mukaista varjotoimintaa. Alkukantaisen kauhun vallassa juoksin vuoripolkua olemattomia pakoon, meri velloi lahdessa, valloittaja tai muu väki lastasi laivaa, ruukkuja ja puulaatikoita, orjia tai orjamaisesti hiipiviä hahmoja. Lintuja oli harvassa, yksittäinen lokin huuto riitti täyttämään taivaan, kurjan koppini aukkoja ei saanut tukittua.

29.1.2019

Kävelin kuivaksi palaneen puiston keskustaa ja muistomerkkiä kohti. Tukkani alkoi leijua. Helle ei tuntunut tulevan auringosta vaan maasta. Oikein miellyttävä poskille tuollainen maahelle. Mitä palvelivat kiveen hakatut leveäleukaiset sotilaat. Nuoruudessaan hän vain tupakoi ja siitä huomautettiin piknikillä – elettiin siis jo tätä kurjaa aikaa. Pää oli nyt liian lähellä mieltä. Ihmisten vastenmielisyys johtuu vaatetuksesta, ruokavaliosta, pesuaineista ja parturista. Miten voisi haluta lopputuotetta. Tupakoinnin paheksuja oli sievä ja kerhotätimäinen. Vaikka olin sisäisesti tyhjä ja kelluin kuin korkki ristilaineilla, tiesin sentään ettei minusta mitenkään voisi tulla kelpo kerholaista.

Sellaisina hetkinä hänellä oli tapana matkustaa Puolaan

Latoko se siinä, vanha kuoma, hän sanoi ja taputti latoa lapaluiden väliin. Ladosta vingahti valkoinen koiranpentu puremaan alista heinää. Jo siellä huvila odotti huvilaväkineen. Vene oli rannassa kumollaan, hän kallisti sitä sen verran että mahtui kierähtämään alle. Parempi olla puuttumatta huvilaväen elämään. Mikäs minä olin koulutukseltani, hän sanoi itsekseen veneen alla ja hihitti. Koira kaivoi tunnelia päästäkseen seuraan. Kun kuono ilmestyi näkyviin, hän työnsi sen ”hellästi” pois. Koira hyvä, minun täytyy ajatella, hän kuiskasi tunneliin. Nyt koira alkoi vinkua. Löisikö isäntä kohta leveän kämmenensä veneen pohjaan säikäyttäen hänet pahanpäiväisesti?

26.1.2019

Luolasta tulee sokea mies ja hänen katseensa kirkastuu. Hänen katseensa kirkastuu ja hän tervehtii meitä kullalla ja hopialla. Uhkaako aurinko hänen kaljua päätään? Ei, helle oli vain sisäistä harhaa. Ilma on kammottavalla tavalla viileä, lämpötila on ehkä kahdeksantoista mutta kuivan tuulen sisällä piilee pakkanen kuin paineaalto.

Laakso avautuu suoraan edessä, mutta menneisyys vasemmalta etuoikealle. Niiden valo näyttää ja tuntuu samalta, niillä on siis oltava jotain yhteistä. Kaivostyöläiset laskeutuvat pieninä ryhminä serpentiinitietä, kilpapyöräilijät tulevat heitä nauhana vastaan. Taivas harteilla kirskahtaa kuin junan jarrut, ääni jää kaikumaan laaksoon.

Jälkeläinen kysyy kuparipannuista mitä ne ovat. Niissä keitettiin kahvia ennen vanhaan, vastaan kauhuissani, kuin minua kutsuttaisiin ulkoa ja jos menisin sinne, siellä olisi määrittämätön vuodenaika ja latvojen takaa kohoaisi laivueita.

24.1.2019

Pimeä sivuhuone, jota ajatellessa emme, me kaikki, mitenkään voi olla huudahtamatta jälleen hooray, ensinnäkin huomatessamme levysoittimen, jääkaapinkokoisen laitoksen, joka seisoo mustana ja himmeänkeltaisena kuin ajatuksiaan jostain korviensa takaa (ehkä niskavilloista) levittelevä entinen asemapäällikkö, nykyinen loogikko, ja jatkaa muodonmuutoksiaan, toisin sanoen olemuksensa annostelua kun siirrämme katseemme viereiseen palmukasviin jota erehdymme pitämään piikatyttönä, mutta se on lyseolainen Henrik, urheilullisen ajatuksen kaarelle taivuttama, nurkassa on tyhjä nojatuoli jolla käy varsinainen olentojen vilske, mutta me täällä, tai tässä, mepä me, vilkaisemme ohimennen peilistä säikähtyneiden kasvojemme paljoutta ja raahaudumme väsyneinä ikkunaan, mikäli mahdumme, tuijottamaan kuutamon täräyttämää kaupunkinäkymää jossa haikaileva henkemme saa samanlaisen levon kuin tyynyn sijaan leukansa hangelle laskeva vihikoira. Kylläpä on verrattoman paljon pimeitä kohtia ja varjoja, hihkaisee sisällämme pieni voittoisa ääni. Kunpa meillä olisi sellainen ääni ja äänellä joukoittain hyvinmuodostuneita kuulevia korvia kuin apinoita oksilla.

Miten tulikin siinä yhteydessä mieleen sana hölmö, kuin ovelle olisi astunut oviaukkoon nähden liian iso mies, luonnollisen lihava, tuhdissa flanellipaidassa, ja teki mieli havahtua kaukana asutuksista hämärtyvään aikaan. Istuin sohvassa kuin typerä kansio, vaatteet yhä pakkasentuoksuisina, seuranani kanssaistujien vaitelias synkkyys kuin vuosikymmenien mittaiseksi venähtänyt jumalanpalvelus, piti vain hahmottaa mikä oli tuo jumala, nähdä se leijumassa huoneen keskellä ja kysyä oliko sillä kenties muita vaatimuksia kuin tällainen loputon olemattoman poteminen. Sen sijaan ilmestyi siis tuo hölmö, ja sen voimakkaasta vaikutuksesta päätellen en tainnut olla aivan vajoksissa, mistä ilahtuneena aloin tuntea vetoa pimeään sivuhuoneeseen.

23.1.2019

Miksi minun piti sulauttaa yhteen kaksi päähänpinttymäksi käynyttä ihmistä? Voidakseni tutkia seurauksia, ja pidättäytyä väittämästä muka halunneeni juuri niitä. No, heistä tuli tuollainen utuinen, ehkä jopa auringoton aamunkoitto, johon voi nojata otsaansa (ennen merimatkaa), tai jolle voi kääntää selkänsä ja lähteä tiehensä, vilkuillen tien molemmin puolin horisontissa mukana kiiruhtavia voimia.

Minun puolestani he voisivat sulautua yhdeksi. Mutta näen heidän vain kumartuvan saman asian ääreen. Helpointa on sekoittaa heidän äänensä, ja sen mukana muu mikä heillä on sisällään. Sulautumista ei voi enää pysäyttää. Kammottavinta on lopuksi ulkokuorien yhtyminen, ikään kuin viime kädessä iho olisi ihmisen sielu. En kuitenkaan väistä näkemääni, ja mäki on ylitetty, tulen itseäni vastaan kuin litteä laine rannan hiekkaan.

18.12.2018

Ajattelin katsoa ikkunasta ulos, mutta ikkuna oli muuttanut muotoaan. Ruutuja oli moninkertainen määrä ja ne olivat pienempiä, ne oli kiinnitetty listoilla jotka alimmissa ruuduissa olivat jo lahoamaan päin. Ikkuna oli siis vanha, vanhempi kuin minä, ja jos ikkuna oli muuttunut, oliko ulkomaailma muuttunut samalla tavoin, samaan aikaan vanhemmaksi ja uudemmaksi, minkä kuluminen ilmaisee: ikkunassa lahoaminen, ulkona eroosio, jokien kanjonisoituminen ja sen tapaiset seikat. Raaputin maalia ikkunan puitteesta, en oikein viitsinyt katsoa ulos, mietin että jos siellä jokin merkittävä yrittää paljastua, ajan tai luonnon sensaatio, tuskin se nyt niin opettavaista on.

He opettivat hyvin mutta toteutus oli alkeellista. On harvinaista että oppi on tällä tavoin edellä, ja sitä sopisikin hätkähtää. Mutta minne ovat menneet kaikki hätkähtämään kykenevät.

7.12.2018

Hannu ja Kerttu ja kiinteistönvälittäjä puolalaismetsässä. Talo oli kylmä. Rakennukset voivat siis jäähtyä, sanoi Hannu. Kyllä, vahvisti kiinteistönvälittäjä, niin kuin Puola voi joutua viereisten kansojen yliajamaksi. Miten se vaikuttaa kiinteistön arvoon, kysyi Kerttu. Ei mitenkään, sanoi kiinteistönvälittäjä, sitä ei oteta huomioon. Jäähtymistä vai viereisiä kansoja, kysyi vielä Hannu, mutta ilmeisesti kysymys oli tabu. Kaikki on niin kiikkerää, nyyhkytti jo Kerttu. Kiinteistönvälittäjä aivasti, se oli sellainen maalaisen aivastus. Tässä on vielä sellainen ominaisuus, hän sanoi, että jos soittaa ruokakelloa, sotilaat tulevat. Ihanaa, sanoi Kerttu. Mutta ei aivan viimeaikaista, lisäsi Hannu. Kiinteistönvälittäjä lähti, he jäivät siihen tokenemaan kuin eiliset enkelit märissä pellavamekoissa.

Pommitusten ajaksi pimennetyn kaupungin pääkatua käveli ensilumen kuurouttama tyyni pyhimys. Kaupunki on pimennetty aistien kunniaksi hän sanoi ja kävi hapuilemaan, tuntematta seudun kehonkieltä, lukemattomia oudoksunnan muotoja.

Taakseni ilmestyi kulmikas lastulevymaailma, muuta nojattavaa ei ollut. Seuraelämän nollapiste, neljä kamppailevaa tuulta.

4.12.2018

Öljysin sieraimeni ja lähdin tehtaalle. No en minä nyt tehtaalle lähtenyt vaan kirjastoon. Matkalla ajattelin: kuinka ikävää on mennä kirjastoon. Tehdas kohosi vihreänä mieleni taustakankaalla. Kankaan etualalla kohosin minä itse aavistuksen pulleana. Juhlallista oli tuolla tavoin kävellä samaan aikaan sekä todellisuudessa että mielessään. Jos ei mieli vain ottaisi valtaa, muistan ajatelleeni, kun kuulin jarrujen kirskuvan. Mutta minä vain kuvittelin senkin - kas: mieli on kerrostunut ja kamppailee keskenään. Jarrut kuviteltuivat, ja nimettömiä kauhuja kannettiin ympäri salia kuin pussilakanassa. Kun pussilakanassa, lukemattomat kerrat, on jotain muuta kuin mitä siellä pitäisi olla.

30.11.2018

Hän oli taipunut kammioonsa, ja hänestä varisi kuin rinteeseen rakennettu kaupunki. Jäljelle jäi hiekkaa ja onkaloita, joista kurkisteli kaikenlaisiin väliaikaisuuksiin tyynesti suhtautuvia iättömiä sieluja. Oli esimerkiksi normandialainen pikkupoika musta baskeri päässä, ja sisilialainen vanhus musta baskeri päässä - kuka hyvänsä musta baskeri päässä. Mitä se peittää tai suojaa, hän mietti, ja vastaus leijui siinä käden ulottuvilla, mutta hän antoi sen mennä.

1.11.2018

Nauttiiko kukaan vielä punajuurta? Ei nauti, siispä korjaan sen pois. Entä tämä taulu? Eikö kukaan katso? Komeroon. Hyvät ystävät, minua hirvittää tämä tilanne. Valpastukaa, nauttikaa, en voi taipumuksilleni mitään.

Siihen aikaan kun vielä pidin autokorjaamoa, mieltäni vaivasi öljy ja ihmeelliset mineraalit. Se oli siis kokonaisuus: Öljy ja ihmeelliset mineraalit. Korjaamon radiossa soi sopivasti Pearl Jamin Jeremy, ikään kuin ennustaen Eddie Vedderin myöhempiä esiintymisiä vuorilla. Ovatko Pohjois-Amerikan vuoret tosia? Jos niille voi noin vain mennä levynkantta pitämään. Täällä metsät on laskettu ihmisten päälle ja vaikka niitä kuinka tuhoaisi, ne kurovat öisin etäisyyksiä umpeen ja aamulla mieli on täynnä kahinaa. Katsoin käsiäni, en halunnut pestä niitä, öljy oli ihanaa. Moottoreista en juuri ymmärtänyt, usein vika meni itsestään ohi, enkä hämmentynyt periessäni maksua, ymmärsin että näin oli välttämätöntä, tuo korjaamo nyt oli semmoinen ja minä olin sattunut paikalle, asuttamaan sitä.

30.10.2018

Luuttua soitteli tuo pieni onkimiljöö. Kun veneen työntää vesille, se lipuu kunnes pysähtyy, ja meno on onnetonta. Mutta kuvajaiset laineilla sentään, vedenalainen kumu. Kokeilla ääntään ensi kertaa ja säikähtää, mikä vieras lintu se on.

Vaikea minun on häntä muistaa. Hän on ikään kuin saksalainen, retkellä ylängöllä, ja hänellä on todella pitkät jalat, mikä ei voi pitää paikkaansa. Hän on suomalainen eikä jaloissa ole mitään poikkeavaa. Kai luonto tahtoo minua varjella paljastamalla hänestä tuollaisen puolen: en mitenkään pysyisi hänen vauhdissaan. No, nyt hän istuu Kolera-altaalla järjettömän pitkät sääret puoliksi veden alla. En halua tulkita enää mitään. Tuo toinen tuolla näyttäisi astuvan presidentinlinnasta, puhuttelevan vartijaa, nauravan vitsilleen ja tulevan kohti. Tiedän kyllä kuinka he tulevat kohti, kuin auto, ja minä olen liikenteenjakaja, nuoli joka neuvoo kummalta puolen väistää, kenties jopa molemmilta puolin. Enkö muka itse ole koskaan väistänyt ketään. On kammottavaa jos auto tulee kohti, pysähtyy eteen, avaa konepeltinsä ja puhuttelee nimeltä.

Puulajien erottajan tarkkaavaisuudella hän lausui: "Mitäpä, tai pikemminkin tuskinpa, tämä sisäinen melunpito kenellekään kuuluu."

23.10.2018

Huoltoasemalla seisoskeli jotain sakkia. Ketäs nuo ovat, minä kysyin. Sotaanlähtijöitä, hän sanoi. Mihin sotaan, minä kysyin. Sotaan kuin sotaan, hän sanoi. Mistä sen tietää, minä kysyin, kysyin, kysyin ja kysyin.

Hän siis oli vanha tuttu, vaikka en ollut häntä koskaan nähnyt, nojaili puuhun, noutaja, kaksoisolento tai mitä näitä on. Pitikö minun mennä häntä tyhmästi tönimään. Nyt hän on mennyt, seutu on tyhjä, hänen loukkaantuneisuutensa levittäytyy kirkkaana usvana koskettamatta milloinkaan maata.

14.10.2018

Pensaikossa risahtaa, mutta kun käännän pääni, ei siellä ole mitään pensaikkoa. Pakenevien villieläinten rytinän jälkeinen tyhjyys. Ujo lahjantuoja tai sanansaattaja säikkyy aikeitaan, hahmo koneella luulee patterin taas kaipaavan ilmausta.

Muumion elvyttämisestä voi seurata rumaa jälkeä

13.10.2018

Mikä mies sinä olet. Turmeltunut tuuli minä olen, entä sinä. Tuulihan on naisen nimi, minä olen tapiolan kadonneet varjot. Tapiohan on miehen nimi, tämä kävelyretki on hyvä ajatus. Pitää vain varoa ettei kävele liian pitkälle, mikä sinun sukunimesi on. Kauniiden puheiden pidättelijä, entä sinun. Jo on nimi, minun on Sittenkin-arvoisensa. Tarkoittaako se itsensä arvoista vai jonkun toisen? Enimmäkseen itsensä, joskus jonkun toisen.

Kirkko näytti suurelta mutta ei se nyt niin suuri ollut. Sisäpuolelta se vaikutti enemmän kehykseltä kuin rakennukselta. Se oli koottu silmuista joita putoili kadulle kunnes kirkkoa ei enää ollut.

6.10.2018

Pyydän huomauttaa, että muotokuva tosin viheltää, mutta kun melodiaa yrittää nuotintaa, viivastolle kirjoittautuu ranskankielinen lause joka kajahtaa illassa kuin haulikon laukaus, ja sen kaiku puolestaan helisee kuin kristallikruunu öljyvärituulessa.

On hiipuneet kekälten tummat silmät. Vaan aatos hehkusta viel kihelmöittävi rintaa. Kuin povessa lemmen hippu ois hällä. Käytännön puuha sen tutkimast estää. Sepän tointa vain harjoitti vuodet.

2.10.2018

Olisiko meistä taiteen ymmärtäjiksi, mietimme kaupungin laidalla rapaisella tiellä. Oli mietteliäs hetki, harvinaisen mietteliäs: yksi raapi päätään kuin Jumalan sormi läheistä kalliota. Järjestäydyimme osastoksi ja marssimme katsomaan taiteen. Matkalla muodostelma hajosi, muutenkin meni puhumiseksi ja huitomiseksi. Vain osaston johtaja otti vakavasti tehtävänsä ja pukeutumisensa, ja perillä langetti tuomionsa. Tuomiovalmis hän ol. Miten hän oli joutunut epäilijäin sakkiin? Hänen päähänsä ei mennyt mikään oppi, mutta hänellä oli taittovirhe jonka ansiosta tuomiot paljastivat maailmankaikkeudesta merkillisiä puolia.

1.10.2018

Näin on asia tutkittu ja kirstuun lyöty. Kirstunvartija siivoaa hiekalta sen verran roskaa ja kiviä että mahtuu istumaan kirstun kanssa rajattuun paikkaan. Hän tulee pian toisiin ajatuksiin, noutaa kotoaan nojatuolin ja muita tarpeellisia esineitä, ja kohta koti on tyhjäksi kaluttu ja läntti erämaassa puolestaan kodikkaaksi laitettu.

30.9.2018

Liikuttunut ja liikuttava muori löivät korttia. Toisella oli ämpärissä kukkia, toisella käsilaukussa autonkorjausvälineet. Toinen huitoi ja kiljahteli, toinen istui hievahtamatta kuin tyyny ja katsoi ovelasti. He olivat myös siskokset, korkeintaan kahdenkymmenen viiden, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi avannut kahvipurkin, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi sulkenut kahvipurkin ja huoneen tuoksut olisivat palanneet häiriön jälkeen.

29.9.2018

Noina kauhun viikkoina häntä rauhoitti ajatus korpista ronkkumassa metsän yllä. Outolintu ja pahanilmanlintu, maailma jossa huono sää on pahinta mitä ennustettavissa on.

Eikö tämä ole lempikukkamme. Eikö tämä ole se, joka taidehistoriassa kutsutaan Bethlehem. Eikö olekin vaitelias jääkaappi, kuin valtio. Eikö tämä taas ole kaappi jota kannan aina mukanani. Eikö tämä ole luulojen katedraali ja katedraalikaupunki. Eikö tämä ole hiljainen pöytä myrskyssä. Eikö tämä ole kuin vanha aviopari. Kysy sinä välillä jotakin.

Kaukosäätimellä liikuteltavia puheensorinakeskittymiä huoneistossa, lehtikasoja puistokadulla

28.9.2018

Kauan sitten oli vanha aika, ja me olemme tomppeleita.

Myyttiset, etäiset, sumuiset, rannat ja muut hän nosti seinältä, irrotti kehyksistä, rullasi ja sulloi komeroon, jos ne siellä kuin mielen pohjalla muhiessaan joskus synnyttäisivät jotain elävää kuten vuoripihlajanlehden tai vuorijäniksenpapanan.

27.9.2018

Kuoron poistuttua voi tutkia esiintymislavaa ja erottaa vihreässä kokolattiamatossa reiät joista kuoroon johdettiin ilmaa.

Kesken metsästysretken hänen jousensa meni tukkoon. Tukkeutumispisteestä katsoen tulvahti metsä täyteen valoa. Hänen kumartuneen hahmonsa varjossa, kuin terraariossa, hämärä jatkui.

Usein näen hänen kävelevän kohti siten, että kaupunki väistyy ympäriltä, muttei hänen, vaan taustavalaistuksen ja -musiikin tieltä. Historia on kuvia, kuvat ovat tosia, hän on kuva ja keskipiste. Mutta taustavalaistuksesta ja -musiikista en tiedä mitä ne ovat ja mistä peräisin.

Kuinka kauas rotuvaliosta hän lopulta päätyi. Hän istui kävelykadun penkissä, katsoi lehdestä rotuvalioiden kuvia ja ajatteli: he ovat tuolla, minä olen tässä, vain tuo ikkuna erottaa meidät. Ruuhkainen ikkuna, vaikka näyttäisi että tässä olen vain minä ja tuolla nuo kaksi, mutta todellisuudessa molemmin puolin on valtava näkymätön tunku ja aherrus. Mitä mieltä siinä on. Vapaata tilaa on vaikka kuinka. Eikö nuokin kuvat voisi korvata umpiseinän kuvilla.

Paetessaan taas tykistötulta hän mietti, että sodan olemus on turpeen häiritsemistä sen levossa, ja kun turve saa rauhan, myös ihminen saa rauhan.

Nousin bussiin kuin aamuruuhka. Monta lippua, kuljettaja kysyi. Meitä on yhtä monta kuin on teitä, vastasin, ja hän ymmärsi sanan monimielisyyden: mikäli jokin tienpätkä on tästä tieverkostosta irrallaan, kaukana viidakossa, minun tuskin tulee maksaa siitä.

25.9.2018

Hänellä on takkailtaa viettävän kaupunginosan sielunelämä, ja minä olen sen ohikulkija, jota tervehdin käsi pystyssä kuin lapio, jonka kalpeaa hahmoa hän säikähtää kuin aavetta yössä kunnes tunnistaa itsensä ja hautaa hänet rikkarinteeseen unikonsiementen joukkoon, niin toimelias hän on, aina maata parantamassa, milloin ei ole takkaillan pleksiporttia paukuttamassa.

On aika lakaista oppiarvot kuin roskat näiltä käytäviltä ja luoda uusi demokraattinen järjestelmä, sanoi rehtori ja hihitti perään, keskusradioon.

Oppitohtori hyväksyi järjettömyyden, jopa kannusti siihen, mutta mielettömyyttä ei.

Pois varjon edestä, ärisi kreivi palvelusväelle. Tuo palvelusväki liikkui kuoromuodostelmassa ympäri kartanoa, sillä ei ollut muuta virkaa eikä huvitusta kuin kokeilla mihin se kulloinkin mahtui asettumaan.

Valvomosta soitettiin että piipittää hillittömästi. Minulla oli liikunnanopettajan askel. Pitkän ikkunarivin jokaisesta ikkunasta tuijotti arkkitehti. Koripallot minulta ovat aina karanneet. Valvomossa oli kahvi- ja leivostauko. Ymmärsin: piipitys häiritsi tuokiota. Yhden valvontakameran näytössä näkyi hiirenpesä nurkassa, täynnä elämää. Kuva myös räpytti silmiään. Kahvittelijat vaimenivat, valvontakamerain taka-ajatukset täyttivät valvomon kuin kuhiseva latvusto.