7.12.2018

Hannu ja Kerttu ja kiinteistönvälittäjä puolalaismetsässä. Talo oli kylmä. Rakennukset voivat siis jäähtyä, sanoi Hannu. Kyllä, vahvisti kiinteistönvälittäjä, niin kuin Puola voi joutua viereisten kansojen yliajamaksi. Miten se vaikuttaa kiinteistön arvoon, kysyi Kerttu. Ei mitenkään, sanoi kiinteistönvälittäjä, sitä ei oteta huomioon. Jäähtymistä vai viereisiä kansoja, kysyi vielä Hannu, mutta ilmeisesti kysymys oli tabu. Kaikki on niin kiikkerää, nyyhkytti jo Kerttu. Kiinteistönvälittäjä aivasti, se oli sellainen maalaisen aivastus. Tässä on vielä sellainen ominaisuus, hän sanoi, että jos soittaa ruokakelloa, sotilaat tulevat. Ihanaa, sanoi Kerttu. Mutta ei aivan viimeaikaista, lisäsi Hannu. Kiinteistönvälittäjä lähti, he jäivät siihen tokenemaan kuin eiliset enkelit märissä pellavamekoissa.

Pommitusten ajaksi pimennetyn kaupungin pääkatua käveli ensilumen kuurouttama tyyni pyhimys. Kaupunki on pimennetty aistien kunniaksi hän sanoi ja kävi hapuilemaan, tuntematta seudun kehonkieltä, lukemattomia oudoksunnan muotoja.

Siellä hän nyt lepää mullassa kuin kieli suussa ja on punahämy.

Havahdun ja taukoa pitäneet kerubit järjestäytyvät. Tuleeko varmasti autoja, sairas kysyy. Kuorma-auto pysähtyy ja meteli on kova. Sairas hymyilee ja kuolee pois, savua on jo enemmän kuin sumua, hyvää savua.

Taakseni ilmestyi kulmikas lastulevymaailma, muuta nojattavaa ei ollut. Seuraelämän nollapiste, neljä kamppailevaa tuulta.

4.12.2018

Öljysin sieraimeni ja lähdin tehtaalle. No en minä nyt tehtaalle lähtenyt vaan kirjastoon. Matkalla ajattelin: kuinka ikävää on mennä kirjastoon. Tehdas kohosi vihreänä mieleni taustakankaalla. Kankaan etualalla kohosin minä itse aavistuksen pulleana. Juhlallista oli tuolla tavoin kävellä samaan aikaan sekä todellisuudessa että mielessään. Jos ei mieli vain ottaisi valtaa, muistan ajatelleeni, kun kuulin jarrujen kirskuvan. Mutta minä vain kuvittelin senkin - kas: mieli on kerrostunut ja kamppailee keskenään. Jarrut kuviteltuivat, ja nimettömiä kauhuja kannettiin ympäri salia kuin pussilakanassa. Kun pussilakanassa, lukemattomat kerrat, on jotain muuta kuin mitä siellä pitäisi olla.

30.11.2018

Hän oli taipunut kammioonsa, ja hänestä varisi kuin rinteeseen rakennettu kaupunki. Jäljelle jäi hiekkaa ja onkaloita, joista kurkisteli kaikenlaisiin väliaikaisuuksiin tyynesti suhtautuvia iättömiä sieluja. Oli esimerkiksi normandialainen pikkupoika musta baskeri päässä, ja sisilialainen vanhus musta baskeri päässä - kuka hyvänsä musta baskeri päässä. Mitä se peittää tai suojaa, hän mietti, ja vastaus leijui siinä käden ulottuvilla, mutta hän antoi sen mennä.

1.11.2018

Nauttiiko kukaan vielä punajuurta? Ei nauti, siispä korjaan sen pois. Entä tämä taulu? Eikö kukaan katso? Komeroon. Hyvät ystävät, minua hirvittää tämä tilanne. Valpastukaa, nauttikaa, en voi taipumuksilleni mitään.

Kuinka nyt käy ideoiden? Kyllä niitä minusta tarpeeksi on. Ja jos ei kiinnitä niihin huomiota, ne lisääntyvät ilmassa. Maa sentään nojaa meihin, kylläisenä ja luottavaisena, niin kuin joku nukahtaa ahtaassa paikassa lainkaan murehtimatta, painaako hänen päänsä tai joku raaja kenties häiritsevästi toisia.

Siihen aikaan kun vielä pidin autokorjaamoa, mieltäni vaivasi öljy ja ihmeelliset mineraalit. Se oli siis kokonaisuus: Öljy ja ihmeelliset mineraalit. Korjaamon radiossa soi sopivasti Pearl Jamin Jeremy, ikään kuin ennustaen Eddie Vedderin myöhempiä esiintymisiä vuorilla. Ovatko Pohjois-Amerikan vuoret tosia? Jos niille voi noin vain mennä levynkantta pitämään. Täällä metsät on laskettu ihmisten päälle ja vaikka niitä kuinka tuhoaisi, ne kurovat öisin etäisyyksiä umpeen ja aamulla mieli on täynnä kahinaa. Katsoin käsiäni, en halunnut pestä niitä, öljy oli ihanaa. Moottoreista en juuri ymmärtänyt, usein vika meni itsestään ohi, enkä hämmentynyt periessäni maksua, ymmärsin että näin oli välttämätöntä, tuo korjaamo nyt oli semmoinen ja minä olin sattunut paikalle, asuttamaan sitä.

Voisiko hänessä kasvaa hieman metsää. Ja kuinka se käyttäytyy hänen kääntyessään. Kun aurinkoa hänen takanaan puristaa kuin pehmyttä hedelmää, sen valo lämpenee ja siritys valtaa syntyvät varjot.

30.10.2018

Luuttua soitteli tuo pieni onkimiljöö. Kun veneen työntää vesille, se lipuu kunnes pysähtyy, ja meno on onnetonta. Mutta kuvajaiset laineilla sentään, vedenalainen kumu. Kokeilla ääntään ensi kertaa ja säikähtää, mikä vieras lintu se on.

Vaikea minun on häntä muistaa. Hän on ikään kuin saksalainen, retkellä ylängöllä, ja hänellä on todella pitkät jalat, mikä ei voi pitää paikkaansa. Hän on suomalainen eikä jaloissa ole mitään poikkeavaa. Kai luonto tahtoo minua varjella paljastamalla hänestä tuollaisen puolen: en mitenkään pysyisi hänen vauhdissaan. No, nyt hän istuu Kolera-altaalla järjettömän pitkät sääret puoliksi veden alla. En halua tulkita enää mitään. Tuo toinen tuolla näyttäisi astuvan presidentinlinnasta, puhuttelevan vartijaa, nauravan vitsilleen ja tulevan kohti. Tiedän kyllä kuinka he tulevat kohti, kuin auto, ja minä olen liikenteenjakaja, nuoli joka neuvoo kummalta puolen väistää, kenties jopa molemmilta puolin. Enkö muka itse ole koskaan väistänyt ketään. On kammottavaa jos auto tulee kohti, pysähtyy eteen, avaa konepeltinsä ja puhuttelee nimeltä.

Puulajien erottajan tarkkaavaisuudella hän lausui: "Mitäpä, tai pikemminkin tuskinpa, tämä sisäinen melunpito kenellekään kuuluu."

Mutta tuo kuvajainen olisi ehkä ollut minun. Kuinka maailman asiat tässä kohden ovat? Kuin istuisi penkillä kylän raitilla ja löisi kävelykepillä maata, joka ei anna vastausta mutta antaa aikaa ajatella vielä jonkun kerran. Ja ajatukset lähestyvät kuin vihollisjoukko polttaakseen kylän. Ruokokatot palavat, on kirkasta: mikään ei savua. Olenko niellyt savun? Miksi minusta on tullut raskas?

Vuosikymmenien takaiset tuokiot kansoittavat mieltä. Niiden kuvajaiset putoavat maahan kuin linssit, sävyttäen ja kyllästäen sitä. Taas paranee maan laatu ja eetteri saa kaipaamaansa multaperoista kaasua. Näitä ei käy varasteleminen, omiminen, edes omaksuminen, kuvat haihtuvat ja tuuli ilmestyy metsän takaa kuin äkillinen musta juna.

23.10.2018

Turhan hätäinen pilvimuodostelma herätti hänessä myötätuntoa. Hän astui kuusikosta, meni sisään, istui tuoliin ja nukahti. Kuusikko astui hänestä ja pyöri piiriä ympäri huonetta, kukin kuusi omaa piiriään. Herättyään hän koki olonsa metsittyneeksi, joi lasin vettä ja hätkähti: hänellä oli nyt mahassaan satujen metsälampi.

Tähän aikaan vuodesta, hän sanoi, yli lentää lintuja jollaisia ei pitäisi olla olemassa. Luontoa ylipäänsä ei pitäisi olla olemassa, eikä olekaan, tuntemassamme muodossa. Maapallo tuntuu kuoriutuvan, vaikka meitä tässä kuoritaan.

Huoltoasemalla seisoskeli jotain sakkia. Ketäs nuo ovat, minä kysyin. Sotaanlähtijöitä, hän sanoi. Mihin sotaan, minä kysyin. Sotaan kuin sotaan, hän sanoi. Mistä sen tietää, minä kysyin, kysyin, kysyin ja kysyin.

Hän siis oli vanha tuttu, vaikka en ollut häntä koskaan nähnyt, nojaili puuhun, noutaja, kaksoisolento tai mitä näitä on. Pitikö minun mennä häntä tyhmästi tönimään. Nyt hän on mennyt, seutu on tyhjä, hänen loukkaantuneisuutensa levittäytyy kirkkaana usvana koskettamatta milloinkaan maata.

Traditio on käynyt läheiseksi, hän myönsi ja meni tuleen seisomaan. Jos sattuu löytämään oikean lukijan, on sama mitä kirjoittaa, tai kirjoittaako enää yhtään mitään.

Neljä unetonta hehtaaria. Istutin puita, tai ainakin ne väittivät olevansa puita. Olin sillä tavoin rakastunut ja hehkuvapää, että kun suljin silmäni, mieleni täyttyi sinisistä kuutioista.

14.10.2018

Kukkula oli kuin olkapää. Ja kun laski kätensä kukkulalle, oli kuin olisi laskenut sen jonkun olkapäälle. Kukkuloita oli useampi ja niiden takana virta, tuonelan virta etten sanoisi, siitä pääsi yli ihan hyppäämällä ja moni oli jäänytkin hyppimään virran yli edestakaisin, eikä siitä näyttänyt olevan heille mitään iloa. Saturnuksen temppelin kuoripoikiako työ ootta, hihkaisin mielessäni. Ette usko että sormeni olivat lyijyä sinä iltana kun yritin kirjoittaa näkemäni muistiin.

Pensaikossa risahtaa, mutta kun käännän pääni, ei siellä ole mitään pensaikkoa. Pakenevien villieläinten rytinän jälkeinen tyhjyys. Ujo lahjantuoja tai sanansaattaja säikkyy aikeitaan, hahmo koneella luulee patterin taas kaipaavan ilmausta.

Muumion elvyttämisestä voi seurata rumaa jälkeä

13.10.2018

Mikä mies sinä olet. Turmeltunut tuuli minä olen, entä sinä. Tuulihan on naisen nimi, minä olen tapiolan kadonneet varjot. Tapiohan on miehen nimi, tämä kävelyretki on hyvä ajatus. Pitää vain varoa ettei kävele liian pitkälle, mikä sinun sukunimesi on. Kauniiden puheiden pidättelijä, entä sinun. Jo on nimi, minun on Sittenkin-arvoisensa. Tarkoittaako se itsensä arvoista vai jonkun toisen? Enimmäkseen itsensä, joskus jonkun toisen.

Tytöllä oli minotauroksen otsatukka ja hän oli töissä hautausmaalla. Hyvin ystävällisesti hän puhutteli myös vainajia ja viihtyi heidän vaimeassa puheensorinassaan.

Kirkko näytti suurelta mutta ei se nyt niin suuri ollut. Sisäpuolelta se vaikutti enemmän kehykseltä kuin rakennukselta. Se oli koottu silmuista joita putoili kadulle kunnes kirkkoa ei enää ollut.

Raudanpuute aiheuttaa moninaisia oireita

6.10.2018

Pyydän huomauttaa, että muotokuva tosin viheltää, mutta kun melodiaa yrittää nuotintaa, viivastolle kirjoittautuu ranskankielinen lause joka kajahtaa illassa kuin haulikon laukaus, ja sen kaiku puolestaan helisee kuin kristallikruunu öljyvärituulessa.

On hiipuneet kekälten tummat silmät. Vaan aatos hehkusta viel kihelmöittävi rintaa. Kuin povessa lemmen hippu ois hällä. Käytännön puuha sen tutkimast estää. Sepän tointa vain harjoitti vuodet.

2.10.2018

Jos oikein ajattelen häntä, mieleeni tulee pyöreä pihavalaisin jota sade piiskaa pimeällä sisäpihalla. Mutta se onkin minä jota hän sattuu vilkaisemaan lämpimästä huoneistosta. Typerää. Hyvin niukasti tuottaa siis ajatustyö lisätietoa hänestä. Tuottaa silti, säännöllisesti: harharetkien lähtö- ja paluupisteessä kukoistaa oppi hänestä eli hänoppi.

Olisiko meistä taiteen ymmärtäjiksi, mietimme kaupungin laidalla rapaisella tiellä. Oli mietteliäs hetki, harvinaisen mietteliäs: yksi raapi päätään kuin Jumalan sormi läheistä kalliota. Järjestäydyimme osastoksi ja marssimme katsomaan taiteen. Matkalla muodostelma hajosi, muutenkin meni puhumiseksi ja huitomiseksi. Vain osaston johtaja otti vakavasti tehtävänsä ja pukeutumisensa, ja perillä langetti tuomionsa. Tuomiovalmis hän ol. Miten hän oli joutunut epäilijäin sakkiin? Hänen päähänsä ei mennyt mikään oppi, mutta hänellä oli taittovirhe jonka ansiosta tuomiot paljastivat maailmankaikkeudesta merkillisiä puolia.

1.10.2018

Näin on asia tutkittu ja kirstuun lyöty. Kirstunvartija siivoaa hiekalta sen verran roskaa ja kiviä että mahtuu istumaan kirstun kanssa rajattuun paikkaan. Hän tulee pian toisiin ajatuksiin, noutaa kotoaan nojatuolin ja muita tarpeellisia esineitä, ja kohta koti on tyhjäksi kaluttu ja läntti erämaassa puolestaan kodikkaaksi laitettu.

Yöeläin juoksee kauhuissaan, säikytettynä. Sitä voi tarkkailla läheltä, vaikka koskettaa, mutta sen kauhua ei voi lävistää. Se on kammioitunut. Säikytetyn eläimen voi ottaa kiinni, kääntää selälleen ja purkaa, ja löytää kauhun kämmenelle mahtuvan ytimen. Sitäkään ei voi rauhoittaa, mutta sen voi laskea kalaksi puroon ja siten häivyttää.

Maisema on seisahtunut, ja voi pysyä sellaisena tuntikausia, mutta yhtä hyvin milloin tahansa saattaa kameli tai muu kiveksi jähmettynyt yöeläin lähteä liikkeelle.

Tunnelin, toisin sanoen liiterin päässä odottaa tuttu öinen maisema.

30.9.2018

Ajatusten pajukkojen turnajaiset ympärillään hän istui nuotiolla koiran kanssa. Koiran kylki oli jo vähän palanut, sitä piti laahata syrjemmälle. Koira esitti vastalauseensa: lämpö oli mukavaa. En minä kuuntele enkä tottele sinua, hän murahteli. Koira jo vinkui anelevasti. Alistuneena hän sammutti nuotion ja sanoi: tässä nyt istutaan säkkipimeässä oletko tyytyväinen senkin luontosäkki. Koira vinkui ja vinkui. Pajukot riehuivat näkymättömissä. Hän oli unohtanut painaa mieleensä viidakkoveitsen paikan ennen nuotion sammuttamista. Luultavasti koira nyt hankkisi koipiinsa viiltoja. Hän otti koiran ja heitti pajukkoon: liittoudu noiden kanssa, niin on selkeämpää.

Liikuttunut ja liikuttava muori löivät korttia. Toisella oli ämpärissä kukkia, toisella käsilaukussa autonkorjausvälineet. Toinen huitoi ja kiljahteli, toinen istui hievahtamatta kuin tyyny ja katsoi ovelasti. He olivat myös siskokset, korkeintaan kahdenkymmenen viiden, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi avannut kahvipurkin, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi sulkenut kahvipurkin ja huoneen tuoksut olisivat palanneet häiriön jälkeen.

29.9.2018

Noina kauhun viikkoina häntä rauhoitti ajatus korpista ronkkumassa metsän yllä. Outolintu ja pahanilmanlintu, maailma jossa huono sää on pahinta mitä ennustettavissa on.

Eikö tämä ole lempikukkamme. Eikö tämä ole se, joka taidehistoriassa kutsutaan Bethlehem. Eikö olekin vaitelias jääkaappi, kuin valtio. Eikö tämä taas ole kaappi jota kannan aina mukanani. Eikö tämä ole luulojen katedraali ja katedraalikaupunki. Eikö tämä ole hiljainen pöytä myrskyssä. Eikö tämä ole kuin vanha aviopari. Kysy sinä välillä jotakin.

Kaukosäätimellä liikuteltavia puheensorinakeskittymiä huoneistossa, lehtikasoja puistokadulla

28.9.2018

Kauan sitten oli vanha aika, ja me olemme tomppeleita.

Myyttiset, etäiset, sumuiset, rannat ja muut hän nosti seinältä, irrotti kehyksistä, rullasi ja sulloi komeroon, jos ne siellä kuin mielen pohjalla muhiessaan joskus synnyttäisivät jotain elävää kuten vuoripihlajanlehden tai vuorijäniksenpapanan.

27.9.2018

Kuoron poistuttua voi tutkia esiintymislavaa ja erottaa vihreässä kokolattiamatossa reiät joista kuoroon johdettiin ilmaa.

Kesken metsästysretken hänen jousensa meni tukkoon. Tukkeutumispisteestä katsoen tulvahti metsä täyteen valoa. Hänen kumartuneen hahmonsa varjossa, kuin terraariossa, hämärä jatkui.

Usein näen hänen kävelevän kohti siten, että kaupunki väistyy ympäriltä, muttei hänen, vaan taustavalaistuksen ja -musiikin tieltä. Historia on kuvia, kuvat ovat tosia, hän on kuva ja keskipiste. Mutta taustavalaistuksesta ja -musiikista en tiedä mitä ne ovat ja mistä peräisin.

Kuinka kauas rotuvaliosta hän lopulta päätyi. Hän istui kävelykadun penkissä, katsoi lehdestä rotuvalioiden kuvia ja ajatteli: he ovat tuolla, minä olen tässä, vain tuo ikkuna erottaa meidät. Ruuhkainen ikkuna, vaikka näyttäisi että tässä olen vain minä ja tuolla nuo kaksi, mutta todellisuudessa molemmin puolin on valtava näkymätön tunku ja aherrus. Mitä mieltä siinä on. Vapaata tilaa on vaikka kuinka. Eikö nuokin kuvat voisi korvata umpiseinän kuvilla.

Paetessaan taas tykistötulta hän mietti, että sodan olemus on turpeen häiritsemistä sen levossa, ja kun turve saa rauhan, myös ihminen saa rauhan.

Nousin bussiin kuin aamuruuhka. Monta lippua, kuljettaja kysyi. Meitä on yhtä monta kuin on teitä, vastasin, ja hän ymmärsi sanan monimielisyyden: mikäli jokin tienpätkä on tästä tieverkostosta irrallaan, kaukana viidakossa, minun tuskin tulee maksaa siitä.