14.10.2018

Kukkula oli kuin olkapää. Ja kun laski kätensä kukkulalle, oli kuin olisi laskenut sen jonkun olkapäälle. Kukkuloita oli useampi ja niiden takana virta, tuonelan virta etten sanoisi, siitä pääsi yli ihan hyppäämällä ja moni oli jäänytkin hyppimään virran yli edestakaisin, eikä siitä näyttänyt olevan heille mitään iloa. Saturnuksen temppelin kuoripoikiako työ ootta, hihkaisin mielessäni. Ette usko että sormeni olivat lyijyä sinä iltana kun yritin kirjoittaa näkemäni muistiin.

Pensaikossa risahtaa, mutta kun käännän pääni, ei siellä ole mitään pensaikkoa. Pakenevien villieläinten rytinän jälkeinen tyhjyys. Ujo lahjantuoja tai sanansaattaja säikkyy aikeitaan, hahmo koneella luulee patterin taas kaipaavan ilmausta.

Muumion elvyttämisestä voi seurata rumaa jälkeä

13.10.2018

Mikä mies sinä olet. Turmeltunut tuuli minä olen, entä sinä. Tuulihan on naisen nimi, minä olen tapiolan kadonneet varjot. Tapiohan on miehen nimi, tämä kävelyretki on hyvä ajatus. Pitää vain varoa ettei kävele liian pitkälle, mikä sinun sukunimesi on. Kauniiden puheiden pidättelijä, entä sinun. Jo on nimi, minun on Sittenkin-arvoisensa. Tarkoittaako se itsensä arvoista vai jonkun toisen? Enimmäkseen itsensä, joskus jonkun toisen.

Tytöllä oli minotauroksen otsatukka ja hän oli töissä hautausmaalla. Hyvin ystävällisesti hän puhutteli myös vainajia ja viihtyi heidän vaimeassa puheensorinassaan.

Kirkko näytti suurelta mutta ei se nyt niin suuri ollut. Sisäpuolelta se vaikutti enemmän kehykseltä kuin rakennukselta. Se oli koottu silmuista joita putoili kadulle kunnes kirkkoa ei enää ollut.

Raudanpuute aiheuttaa moninaisia oireita

6.10.2018

Pyydän huomauttaa, että muotokuva tosin viheltää, mutta kun melodiaa yrittää nuotintaa, viivastolle kirjoittautuu ranskankielinen lause joka kajahtaa illassa kuin haulikon laukaus, ja sen kaiku puolestaan helisee kuin kristallikruunu öljyvärituulessa.

On hiipuneet kekälten tummat silmät. Vaan aatos hehkusta viel kihelmöittävi rintaa. Kuin povessa lemmen hippu ois hällä. Käytännön puuha sen tutkimast estää. Sepän tointa vain harjoitti vuodet.

2.10.2018

Jos oikein ajattelen häntä, mieleeni tulee pyöreä pihavalaisin jota sade piiskaa pimeällä sisäpihalla. Mutta se onkin minä jota hän sattuu vilkaisemaan lämpimästä huoneistosta. Typerää. Hyvin niukasti tuottaa siis ajatustyö lisätietoa hänestä. Tuottaa silti, säännöllisesti: harharetkien lähtö- ja paluupisteessä kukoistaa oppi hänestä eli hänoppi.

Olisiko meistä taiteen ymmärtäjiksi, mietimme kaupungin laidalla rapaisella tiellä. Oli mietteliäs hetki, harvinaisen mietteliäs: yksi raapi päätään kuin Jumalan sormi läheistä kalliota. Järjestäydyimme osastoksi ja marssimme katsomaan taiteen. Matkalla muodostelma hajosi, muutenkin meni puhumiseksi ja huitomiseksi. Vain osaston johtaja otti vakavasti tehtävänsä ja pukeutumisensa, ja perillä langetti tuomionsa. Tuomiovalmis hän ol. Miten hän oli joutunut epäilijäin sakkiin? Hänen päähänsä ei mennyt mikään oppi, mutta hänellä oli taittovirhe jonka ansiosta tuomiot paljastivat maailmankaikkeudesta merkillisiä puolia.

1.10.2018

Näin on asia tutkittu ja kirstuun lyöty. Kirstunvartija siivoaa hiekalta sen verran roskaa ja kiviä että mahtuu istumaan kirstun kanssa rajattuun paikkaan. Hän tulee pian toisiin ajatuksiin, noutaa kotoaan nojatuolin ja muita tarpeellisia esineitä, ja kohta koti on tyhjäksi kaluttu ja läntti erämaassa puolestaan kodikkaaksi laitettu.

Yöeläin juoksee kauhuissaan, säikytettynä. Sitä voi tarkkailla läheltä, vaikka koskettaa, mutta sen kauhua ei voi lävistää. Se on kammioitunut. Säikytetyn eläimen voi ottaa kiinni, kääntää selälleen ja purkaa, ja löytää kauhun kämmenelle mahtuvan ytimen. Sitäkään ei voi rauhoittaa, mutta sen voi laskea kalaksi puroon ja siten häivyttää.

Maisema on seisahtunut, ja voi pysyä sellaisena tuntikausia, mutta yhtä hyvin milloin tahansa saattaa kameli tai muu kiveksi jähmettynyt yöeläin lähteä liikkeelle.

Tunnelin, toisin sanoen liiterin päässä odottaa tuttu öinen maisema.

30.9.2018

Ajatusten pajukkojen turnajaiset ympärillään hän istui nuotiolla koiran kanssa. Koiran kylki oli jo vähän palanut, sitä piti laahata syrjemmälle. Koira esitti vastalauseensa: lämpö oli mukavaa. En minä kuuntele enkä tottele sinua, hän murahteli. Koira jo vinkui anelevasti. Alistuneena hän sammutti nuotion ja sanoi: tässä nyt istutaan säkkipimeässä oletko tyytyväinen senkin luontosäkki. Koira vinkui ja vinkui. Pajukot riehuivat näkymättömissä. Hän oli unohtanut painaa mieleensä viidakkoveitsen paikan ennen nuotion sammuttamista. Luultavasti koira nyt hankkisi koipiinsa viiltoja. Hän otti koiran ja heitti pajukkoon: liittoudu noiden kanssa, niin on selkeämpää.

Liikuttunut ja liikuttava muori löivät korttia. Toisella oli ämpärissä kukkia, toisella käsilaukussa autonkorjausvälineet. Toinen huitoi ja kiljahteli, toinen istui hievahtamatta kuin tyyny ja katsoi ovelasti. He olivat myös siskokset, korkeintaan kahdenkymmenen viiden, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi avannut kahvipurkin, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi sulkenut kahvipurkin ja huoneen tuoksut olisivat palanneet häiriön jälkeen.

29.9.2018

Noina kauhun viikkoina häntä rauhoitti ajatus korpista ronkkumassa metsän yllä. Outolintu ja pahanilmanlintu, maailma jossa huono sää on pahinta mitä ennustettavissa on.

Eikö tämä ole lempikukkamme. Eikö tämä ole se, joka taidehistoriassa kutsutaan Bethlehem. Eikö olekin vaitelias jääkaappi, kuin valtio. Eikö tämä taas ole kaappi jota kannan aina mukanani. Eikö tämä ole luulojen katedraali ja katedraalikaupunki. Eikö tämä ole hiljainen pöytä myrskyssä. Eikö tämä ole kuin vanha aviopari. Kysy sinä välillä jotakin.

Kaukosäätimellä liikuteltavia puheensorinakeskittymiä huoneistossa, lehtikasoja puistokadulla

28.9.2018

Kauan sitten oli vanha aika, ja me olemme tomppeleita.

Myyttiset, etäiset, sumuiset, rannat ja muut hän nosti seinältä, irrotti kehyksistä, rullasi ja sulloi komeroon, jos ne siellä kuin mielen pohjalla muhiessaan joskus synnyttäisivät jotain elävää kuten vuoripihlajanlehden tai vuorijäniksenpapanan.

27.9.2018

Kuoron poistuttua voi tutkia esiintymislavaa ja erottaa vihreässä kokolattiamatossa reiät joista kuoroon johdettiin ilmaa.

Kesken metsästysretken hänen jousensa meni tukkoon. Tukkeutumispisteestä katsoen tulvahti metsä täyteen valoa. Hänen kumartuneen hahmonsa varjossa, kuin terraariossa, hämärä jatkui.

Usein näen hänen kävelevän kohti siten, että kaupunki väistyy ympäriltä, muttei hänen, vaan taustavalaistuksen ja -musiikin tieltä. Historia on kuvia, kuvat ovat tosia, hän on kuva ja keskipiste. Mutta taustavalaistuksesta ja -musiikista en tiedä mitä ne ovat ja mistä peräisin.

Kuinka kauas rotuvaliosta hän lopulta päätyi. Hän istui kävelykadun penkissä, katsoi lehdestä rotuvalioiden kuvia ja ajatteli: he ovat tuolla, minä olen tässä, vain tuo ikkuna erottaa meidät. Ruuhkainen ikkuna, vaikka näyttäisi että tässä olen vain minä ja tuolla nuo kaksi, mutta todellisuudessa molemmin puolin on valtava näkymätön tunku ja aherrus. Mitä mieltä siinä on. Vapaata tilaa on vaikka kuinka. Eikö nuokin kuvat voisi korvata umpiseinän kuvilla.

Paetessaan taas tykistötulta hän mietti, että sodan olemus on turpeen häiritsemistä sen levossa, ja kun turve saa rauhan, myös ihminen saa rauhan.

Nousin bussiin kuin aamuruuhka. Monta lippua, kuljettaja kysyi. Meitä on yhtä monta kuin on teitä, vastasin, ja hän ymmärsi sanan monimielisyyden: mikäli jokin tienpätkä on tästä tieverkostosta irrallaan, kaukana viidakossa, minun tuskin tulee maksaa siitä.

25.9.2018

Hänellä on takkailtaa viettävän kaupunginosan sielunelämä, ja minä olen sen ohikulkija, jota tervehdin käsi pystyssä kuin lapio, jonka kalpeaa hahmoa hän säikähtää kuin aavetta yössä kunnes tunnistaa itsensä ja hautaa hänet rikkarinteeseen unikonsiementen joukkoon, niin toimelias hän on, aina maata parantamassa, milloin ei ole takkaillan pleksiporttia paukuttamassa.

On aika lakaista oppiarvot kuin roskat näiltä käytäviltä ja luoda uusi demokraattinen järjestelmä, sanoi rehtori ja hihitti perään, keskusradioon.

Oppitohtori hyväksyi järjettömyyden, jopa kannusti siihen, mutta mielettömyyttä ei.

Makoili kutsuvana moottoriveneen pohjalla. Mutta järven yli kävi sivallus, kuin syksy. Olin pyykkiä narulla. Sitten vain kumisi.

Jos luovutan, tulee joulu

Hän ei tehnyt, mutta noudatti kuolemaa, sitten hän karisti sen mielestään ja antoi aamun tulla.

Pois varjon edestä, ärisi kreivi palvelusväelle. Tuo palvelusväki liikkui kuoromuodostelmassa ympäri kartanoa, sillä ei ollut muuta virkaa eikä huvitusta kuin kokeilla mihin se kulloinkin mahtui asettumaan.

Valvomosta soitettiin että piipittää hillittömästi. Minulla oli liikunnanopettajan askel. Pitkän ikkunarivin jokaisesta ikkunasta tuijotti arkkitehti. Koripallot minulta ovat aina karanneet. Valvomossa oli kahvi- ja leivostauko. Ymmärsin: piipitys häiritsi tuokiota. Yhden valvontakameran näytössä näkyi hiirenpesä nurkassa, täynnä elämää. Kuva myös räpytti silmiään. Kahvittelijat vaimenivat, valvontakamerain taka-ajatukset täyttivät valvomon kuin kuhiseva latvusto.

Puolikuivan suon voi kääriä käämintapaiseksi ja asentaa sisimpäänsä. Hämäristä kerroksista pulpahtaa toisinaan turpeinen huokaus, pöllön yötuuli.

Olin onkimassa tummankeltaisella järvellä. Olet melkein terve, sanoi pintaan noussut ahvenen kuono.

Ihmisellä on monta henkistä ikää, käytännössä lukematon määrä; vastapuolesta riippuu mikä niistä kohoaa pintaan.

Kun menneisyyden haamut näyttivät järjestäytyvän kaoottiseen hyökkäykseensä, katsoin lepikkoa, hakkelusta siellä, tuttua kaupunginosaa joka näytti nousseen metsän mättäistä, takimmaisten talojen jäkäläisiä varjonpuoleisia seiniä, ojaan työnnettyä rojua ja polkuja varvikossa. Muori tamppasi mattoa, mietin mistä hän oli saanut niin vahvat kädet, sähköauto kaarsi pihaan ääneti kuin sen moottorin paikalla olisi ollut nukkuva kissa. Menneisyyden haamut mellastivat loitompana korkeassa kaupunginosassa, jonka jokainen kuja ja huoneen nurkka oli tarkoin valaistu. Kaupunginosien välissä heinäisellä aukiolla nuori mänty rapsahti ja pudotti neulasensa.

23.9.2018

Kreivi kutsui kartanoonsa kaikki seudun ankarat nuorukaiset ja pinkeät daamit, mutta eteishalliin hän asensi kuperan peilin josta kukin saapuja näki pulskan barokki-itsensä ja astui saliin valmiiksi päihtyneenä.

Roskaväki loisi hänen herkässä valistusritarin hipiässään. Mutta oliko hän todella valistusritari vai tavallinen romantiikan kalastajanero? Hänessä oli tuo halkeama, taipumus vajota paikalta ja kävellä puronvarsia alavirtaan.

Hän matkusti Maximilianin maahan ja häntä vaivasi hourre, paha hourre, ja pienet kerppuset sirittivät niityn laidalla ja aurinko kumahteli pyökkien takaa kohti kuin tuomio, kuin hirmuinen isä, joka lasten riemuksi paljastaa että ankaruus oli vain pilaa, kepponen, jatkukoon siis viaton pahanteko.

Niin kuin vesi on hanhen selässä olen minä teille, puhutteli profeetta kansaa, ja niin kuin hanhi kantaa vettä selässään niin kannatte te minua, uuteen päivään, uuteen merkilliseen profeetan päivään, merkillisiä profeetantöitä kohti.

Tunteettomuuden ottaessa vallan hän ajatteli tulta, että työntäisi kätensä tuleen, eikä se tuntunut miltään. Niin hänen piti käydä polttamassa kätensä oikeasti, ainakin melkein, ja käden lähestyessä tulta häneen valahti myötätunto häntä itseään kohtaan ja niin oli hän parantunut.

Vasta saunassa hän paljasti olevansa epäluuloinen, takakireä ja pessimistinen "suhteen suhteen", mutta lisäsi sopuisasti että ehkä mielellään vähän riitelisi, näytösluontoisesti. Hämmentynyt seuralainen meni heinikkoon istumaan. Hän tarkasteli seuralaista ikkunasta, ja tuttu rotko luhistui hänen sisällään ja mielenvikainen kettu ulvoi paljastuneella kalliolla. Nousevan auringon valossa kallio muistutti kaljuuntuvaa päätä. Hänen sisällään siis nousi sentään aurinko, mutta maanalainen aurinko.

Kelpuutan asunnokseni vain pimeän, jäätyneen mökin kuusikossa. Ilta illan jälkeen lähestyn sitä enkä koskaan mene sisään.

Miten banaalia onkaan kaikenlainen runollisuus, mutta eipä olekaan.

Porvarillinen, omaisuuden kartuttamiseen liittyvä aikomus voi väärään päähän joutuessaan kehittyä aivokasvaimeksi.

21.9.2018

Vieras maistoi kahviaan ja kysyi onko tänään viheliäinen syyskuun päivä. Katsoin ulos: sade oli kääntynyt, pisarat siis kohosivat. Kana huomasi ilmiön, istui lätäkköön ja onnistui nousemaan puoli metriä. Kuinka aurinko käyttäytyy tässä tilanteessa? Luonnollisesti imee säteensä takaisin ja alkaa turvota. Vieras esitti kysymyksensä toistamiseen, hän jotenkin juuttui siihen ja ahdistui. Ei, tänään on toukokuu, vastasin. Eihän toukokuu ole päivä vaan kuukausi, hän sanoi. Hän oli väsynyt ja näytti juuttuvan milloin mihinkin muotoseikkaan. Luettelin rauhallisesti aakkoset ja laskin yhdestä kymmeneen. Kirjain kirjaimelta, luku luvulta hän kepeni asussaan.