18.1.2018

Kiipesin mastoon neuvottelemaan. Tähän aikaan ylätuulet ovat leppeitä. Metsäneuvoja kalastajanhattu päässään nojaili jo kaiteeseen. Huulien välistä kuului jämptiä ritinää. Teräväkin hän oli nenältään.

Me luomme uudeksi tämän maan, hän sanoi, ja kansan, vaikka oikeammin olen kiinnostunut vain metsistä, mitä minä ihmisistä enää (hän melkein huokasi) tai valtiosta (saamarin saamar! hän sanoi), mutta noista männyistä, minusta tuntuu, kun täältä ylhäältä katsoo, että niiden latvusta ympäröi sinertävä kupoli, tekee nöyräksi se, siinä mielessä, etten ole sitä ennen huomannut, olen vain touhottanut, miten turhaa on ollut sanotaan nyt esimerkiksi avioliitto, tuommoinen kupoli sitten on, ei kai sitä muuten näe.

Katsoin lähimmän männyn latvaa. Eikö kuitenkin ole tuo ilma neulasten ympärillä, kunkin neulasen ympärillä erikseen, hyvä tuollaisenaan, ilman kupolia? tuntuu kuin olisin pikkuinen tankotanssija neulasen juurella, ja jos se irtoaa ja minä putoan, on jo aikakin.

Sinä nyt olet tuommoinen, hän sanoi ja teki kädellään tuhkaa karistavan eleen, sinä höpötät ja sinulla on siinä mainio valtakunta kyllä, mutta minä en ole kuvitellut kupolia vaan julistan sen todella olevan siinä, mikä on eri asia kuin tuo tuommoinen puhe ja höpötys.

Kuitenkin meitittelit.

Mitä meitittelin?

Että me luomme uudeksi.

Niin, kyllä, onhan meitä, en minä tässä ole mitään salaseuraa perustamassa, kupoli on ihan seurakunnattakin ja ja, sen näkijöitä, mitä sen näkijöillä tekee, samanlaista roskasakkia kaikki, en minä nyt sitä palvo, pistää vaan niin nöyräksi tässä iässä.

Ethän sinä nyt niin vanha ole.

Kahdentoista olen.

Niin no, onhan se jo aika paljon.

On se, kyllä minä todella toivon monenlaista siihen liittyvää.

Minä en toivo, vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Sinä ja sinä. Meitä on tällaisia, että yksi kestää kaiken ja sittenkään ei, ja toinen ei kestä mitään mutta sittenkin kaiken. Sen nimi on paradoksi. Katso nyt tuota maisemaa kuin viimeisen kerran.

Minä katsoin. Harjun takana järvi oli jäätynyt, rannassa parveili luistelijoita. Kirkonkylän väki siellä ilakoi. Ja kylä kepenee kun väki poistuu, ajattelin, vajoaminen pysähtyy. Ehkä routaa voisi käyttää apuna tässä.

Metsäneuvoja puki reppunsa ja ojensi minullekin oman repun. Noilla typerillä laitteilla meidän oli määrä lentää niemeen suorittamaan taimikkokatselmus.

3.11.2017

Siat kutsutaan teuraalle. Meillä on korkea päämäärä, he ajattelevat: talikynttilät valaisevat kivikenttää. Turhamaisina hetkinään siat moittivat huonoja aatteita, mielessään, pisteliäästi, mutta he tuntevat tuon puoleensavetävän loukun eivätkä viivähdä siinä kauan, vain sen lyhyen hetken, jona kehno aate kokee surkean lopun. Heille on puettu rullaluistimet, tarkoitus on murtaa heidän arvokkuutensa teurastyön jouduttamiseksi, mutta kun heitä työnnetään soihtukujaa linjastolle, huomaa pyöveli ajattelevansa Troijan hevosia, täynnä pieniä possuja: pasifisteja, filatelisteja, feministejä...

9.3.2017

Rouskutan salaattia, tuoreen lumen ja kuivien lehtien seosta. Kenpä tuolla lepikossa hangella huiskii? Onko se kuolema? Ei ole se. Jos se on vaari? Vaarikaan ei. Mielipuoliko onkin? Ei ole vainkaan. Puna-armeija! Suinkaan ei.

Tämän tietoisuuden laji on soutu

Kaappikellovarkaan sydän hakkasi. Poliisi lysähti niin turhautuneesti ettei puku pysynyt perässä. Hän tutki torilla pientä romumetallikuutiota, käsittämättömän kolarin seurausta.

Ryntäävät tuulispäänä mäelle ja laskeutuvat vaivalloisesti portaat alas

Emergenssihiililuukku

Vesisänky vaihdettiin sorapatjaan ja siitäkös pappa nukahti

Kuinka monta kiloa pastaa on syötävä tuottaakseen tuollaisen ajatuksen?

On kevät ja narodnikit käyvät jatulintarhaan
epäilemättä lainkaan, epäilemättä lainkaan

ja tervehtivät Artemista
mutta Artemispa ei tervehdi heitä

8.3.2017

Astun raatihuoneesta. Naakat kaartavat tornin takaa ja lakaisevat pitkillä siivillään, pitkillä siivillään, mitä? Vanhuksia hattarapäitä? Heineken-telttojen alla. Minun teki mieli sanoa helttojen, mieli ui vielä helttapuroja. Naakat ovat lakaisseet lakaisemansa. Ne kaartavat toistamiseen tornin takaa ja raatelevat pitkillä kynsillään, pitkillä kynsillään, mitä? Lapsia pellavapäitä? Škoda Octaviain kattojen alla. Minun teki mieli sanoa mattojen, mieli ui vielä mattolaitureilla. Naakat ovat raadelleet raatelemansa. Ne kaartavat kolmattamiseen tornin takaa ja repivät pitkillä nokillaan, pitkillä nokillaan, mitä? En voi jatkaa näin. En voi jatkaa näin. Näen vaimoni epätoivoiset kasvot. Ystäväni tarvitsevat virkistystä. Selkäni takana raatihuoneen valtava ovi kolahtaa kiinni. Naakat kaartavat – helvettiin naakat! En voi jatkaa näin. Vaimoni; ystäväni; epätoivo; virkistys. Selkäni takana kolahtaa – ah! byrokratian henki on siis vapautettu. Olenko minä byrokratian henki? En. Tuuli joka paperit sotki? Sekään en. Mikä minä olen? Ah, ovi kolahti, seitsemän metriä korkea, kiiltää viileänä selkäni takana. Sinne ei ole paluuta. Ovi kolahti, ah; ah; ah; ah.

6.3.2017

Miksi olin laiska. Miksi en jalostanut koiriani paremmin. Miksi he nyt puuskuttavat mäessä. Miksi kolhivat polvensa tuoleihin ja vinku sammaltaa. Miksi hiehoni

Istun torin kiveyksellä. Vaaleansininen poliisi konttaa luokseni: onko kaikki hyvin. Kiitos, siitä onkin jo aikaa.

Mineraalirikas vesisuoni pisti minua kantapäähän ja mieli kirkastui

5.3.2017

Siitä on kymmenen vuotta, kaikesta on kymmenen vuotta. Tulin vesistön tykö, mukanani naama. Haluatko tappaa minut, naama? Haluatko että lähden kaduille itsemurhaamaan? Rauhallisesti nyt, naama sanoi, jokaisesta naamasta voi puhjeta kasvot ja jokaisilla kasvoilla välähtää naama.

Tämän hän sanoi ja yritti surmata minut öljynmittaustikulla, tavallinen poika, hänpä sen teki, ja palasi toimeen, reiluun toimeen, missä hän on hyvin menestynyt, onnea vaan sinne hiihtoliitonkin puolelle. Ystäväni yrittivät piilottaa minulta Töölön sairaalan, he seisoivat rivissä puiston laidalla, leveissä mantteleissa, päät hohtaen kuin parkkivalot. Ei se ole haava eikä mustelma sanoi heistä korkein, se on luulelma - tikku on mennyt tästä kuin veden läpi ja sinä olet väistänyt sitä ymmärtämättä mitä teit.

3.3.2017

Ah, paperia! Vaikkakin pakkasta, sentään paperia. Ja sitä vasten: auringon nokirannuiksi polttamat lepänrangat. Runsaasti turkitetut pikkukaupunkilaiset liukuvat talven uniseen viattomuuteen. Ajokoira laukkaa tyhjää pääkatua kaviot kilkaten. Kujissa käy lakkaamaton puheensorina, tuntematonta herraskieltä.

2.3.2017

Minäkin puhuin salaa venäläisten kanssa. He nousivat nuotiolta kuin teltat ja astuivat potkukelkkoihin. Tuuli vei heidät jään yli Kantalahteen, joka on kaikkien lahtien äiti. Kuljetan taskussani pajukkoa, lumisadepallon korviketta, joka ravistettaessa soi ja kimaltaa. Jokainen pajukko kätkee Moskovan.