18.2.2017

Ota vain tukea seinästä, se on valtion

Hän kirkaisi ja paiskautui lattiaan
mielessä tuoksuva puutarha lyhtyineen
ja hiissahtelevine sadettajineen, ja olipa siellä
myös muuan dorka, ja illat hiiviskeli

Olen tyytyväinen vaatekaappiini, tummaan ja raskaaseen, viikatut samettihousut odottavat hyllyillä monenkirjavina, värit ovat syviä ja hillittyjä, myös tuoleilla on samettihousuja, muttei yhtä siististi, toinen lahje saattaa olla huolimattoman riisuutumisen jäljiltä jopa nurin, ja kun menen keittiöön, löydän sieltäkin parit samettihousut, toiset ovat keskellä lattiaa, törkeästi, mutta myös viehättävästi, toinen lahje suorana, toinen taittuneena, kuin jähmettyneinä tanssiin jollaiseen en itse kykenisi, ulkona on kirpeä syysaamu, yksinäinen lintu visertää maassa, mutta viserrys kuuluu epäilyttävän kimakkana, sitäpaitsi aivan liian lähellä sitä seisoo harmaa kollikissa, visertäjän on siis oltava kissan kynsiin joutunut hiiri, koivun oksalla roikkuvat tummanvihreät samettihousut, housuja on myös pensaissa, erityisesti vaikeakulkuisessa pajukossa, lienevät olleet siellä kauankin, aurinko on jo haalistuttanut värit, polulla lojuvat koppuraksi jäätyneet samettihousut, jo pilalle homehtuneet, ainut paikka jossa en housuja näe on oma jalkani, ja kun nostan toista jalkaa, on sekin verhoamaton, pitkä ja valkea niukkakarvainen englantilaisjalka, kuljen siis pelkässä kauluspaidassa, ja jotain sairaalloista on oltava siinä kun ihminen kulkee läpikuultavassa kauluspaidassa jonka alaosa on käytössä ryttääntynyt, sillä kauluspaita kuuluu housujen sisään, se ei ole mikään yöpaita, vaikka sellaiselta se nyt näyttää, mutta ei tarjoa minkäänlaista suojaa.

17.2.2017

Kosto

Ensiksikin luulen, että, tahdon ajatella (tässä on oltava hyvin varovainen) suovani hänen päähänsä kohdistuvan yllättävän humauksen, yläilmoista, katolta putoavaa lunta, muttei missään nimessä jäätä, ilmavaa vastasatanutta lunta, jonkin tuulenoikun kevyesti kokoama kimpale, enhän toki tahdo hänen menettävän kehuttavia aivosolujaan, pieni hölmistynyt hätkähdys riittäköön, sen jälkeen hän on ansainnut pienen tauon läksytyksistäni, pari tuntia, mutta sitten, kello viisi, hän on joutuva perheriidan uhriksi, muttei kovin pitkäikäisen, ei minkään kuluttavan, väärinkuultu sana, närkästyminen, erehdyksen tajuaminen ja hetimiten nolostuminen, kokekoon pienuutta, mutta nyt hän on ansainnut kahvit, ja olkoon parisuhde, kai hänellä sellainen on, ikään kuin hyvitykseksi tästä pikku vastoinkäymisestä, johon hän ei ollut itse syypää, aavistuksen lujittunut, kahvitoimitusta en mielelläni häiritsisi, sen sabotoiminen voisi tuoda ikävän sivumaun omaankin kahviini, mutta seitsemän alla taidan hyökätä jälleen, hän on ryhtymässä ajattelutyöhön, ajatus on jo tulemaisillaan, siinä käsillä, mutta hänpä ei löydä ensimmäistä sanaa, saa toisen ja kolmannen ja saakoon koko virkkeen (mainio ajatus muuten), mutta ensimmäinen sana on kateissa, tarjottelen sen paikalle jos mitä puutaheinää, hänelle tulee itsepintaisesti mieleen vasikka, tai rakea (mikä helvetin rakea hän marisee kuin pikkutyttö), mutta nyt saa riittää, poistun tukkimasta kanavia, ja ajatus täydellistyy, "täytyypä hieman harjoittaa aivoja" hän luultavasti miettii, omituisen esteen hämmentämänä, ja hän ottaa lukeakseen jotain oikein haastavaa ja hänen aivonsa varmasti vetristyvät (nämä hyvitykset on syytä muistaa), poistun taas omille asioilleni, kas, kello on jo puoli yksitoista, olen sen verran pahoillani että minuun menee belseboob, keksin häijyn pilan, hän valmistautuu nukkumaan ja pukeutuessaan työntääkin päänsä pyjamanhihaan, siinä se nyt on! kiinni jäi, vasen korva tyystin ryttääntynyt, vapautuisi toki heti mutta on varottava saumoja, irtautuminen vie kymmenisen sekuntia, kuinkas tämä nyt hyvitetään, tehkööt pilaa asiasta, koko perhe, ja jos on kissan- tai koiranpentu, laitettakoon se johonkuhun valtavaan hihaan kaikkien riemuksi, naurunremakan raukeuttamana on hyvä kaikkien käydä nukkumaan, niin käyn minäkin, mutta myönnettävä on, että unissani teen hänelle vielä pientä kiusaa musiikin alalla.

15.2.2017

Kuin lapset itse keksimällään esteradalla, kulkivat sissit mutkaista polkua teltalta vahdinvaihtoon. Kun yksi tuli pois, läksi tilalle toinen, ja liikenne polulla oli katkeamaton.

Miksi vahtia pitää vaihtaa koko ajan, kysyin alikersantilta, mutta hän ei tiennyt. Kokelas katsoi metsien yli horisonttiin mutta myönsi, ettei tiennyt. Yliluutnantti oli perillä asioista ja jakeli käskyjä samaan aikaan hämmästyttävän moneen suuntaan , kuin hänellä olisi ollut useat aivot ja pää täynnä silmiä, mutta hänkään ei tiennyt. Anoin pääsyä kapteenin puheille.

Se on taidonnäytteemme, vastasi herra kapteeni. Ja kun katsoin taas vahtipolulle, jossa pienikokoinen sissi juuri konttasi valtavan siirtolohkareen yli, en kyennyt hillitsemään innostustani: Herra kapteeni, te olette nero! Ja oikeassa paikassa, lisäsin mielessäni: missään muualla hänen poikkeukselliset lahjansa eivät olisi päässeet niin kukoistamaan.

14.2.2017

Nousen suureen maailmaan, linja-autoon. Ohitan kirkkoväen ja kapuan ylimmälle lauteelle. Morsiuspari ilmoitetaan kirkkoon ja heti kirkosta ulos. He yrittävät uudestaan ja polvistuvatkin hienosti, mutta nyt kirkkorakennus kallistuu. Kolmannella kerralla morsiamen isä rynnäköi sakaristoon. Perillä nestehukka vaanii mutta niin vaanivat suuren maailman ihanat kahvilatkin.

6.2.2017

Nuoruudessaan Einstein lähti eräänä talviyönä hiukan ulkoilemaan ja eksyi kuutamossa. Hän tarpoi hangessa kunnes tuli läheiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän ensi töikseen kysyi kellonaikaa, päivämäärää ja sen sellaista, ja paljastui, että hän oli öisellä kävelyllään matkustanut ajassa kolme viikkoa taaksepäin.

Menneinä vuosisatoina papisto, vaikka mitä inhottavaa heistä vihjataankin, kulutti yönsä luudalla lentäen.

Juoksee kuunvalossa etsimässä kuuta ja miettii mihin tilannetta vertaisi.

5.2.2017

Romaanihenkilö haukkaa leipää ahnaasti, hartiat korvissa, tummat oksahiukset heilahtaen. Tästä muistutetaan romaanin edetessä jotta lukija muistaisi kenestä on kyse tässä häilyvien hahmojen, puistojen ja tehtaiden varjo-oopperassa, joka häivyttää esiintyjien ja yleisön rajan, muttei lukijan ja tekstin välistä rajaa, jota pikemminkin rakennetaan, dynaamista rajaa joka vilisee koiria ja rajavartioston kelkkapartioita.

Haamu laskeutui pannuhuoneeseen ja juoksi kauhuissaan pois: kas siellä nopparinkimme jo istui.

Hiljaisen enemmistön vanupuikko

4.2.2017

Kun merkittäviä poptähtiä on nyt alkanut kuolla ja vaikuttaa siltä ettei tuo kuoleminen ihan heti lakkaa, voisivat arvon nykysäveltäjät osoittaa edes hiukan kunnioitusta ja lopettaa kuvataiteen harrastuksensa, niin nykytaiteen kuin klassisen maalaustaiteen ja kaikenlaisen kuvanveistonkin, ja alkaa harrastaa tarroja, esitellä tarrakokoelmiaan, liimata kunniapaikalle mielitarrojaan, tuijottaa liikuttuneena sitä tarraa joka silloin kerran piirsi kuvansa heidän ikinuoreen sieluunsa, ja vielä – tämä on vähin mitä voi vaatia – kirjoittaa merkittävimmistä tarroista jokunen esseeteos tai enskykloppedia heidän oman taiteenalansa näkökulmasta, jotta näihin asioihin saataisiin mitä pikimmin edes välttävä sopusuhta.

Tehtailen hüljätyn tehtaan tunnelmaa. Rikotut ikkunat särkevät silmiä. On teoria jonka mukaan hylättyjen tehtaiden ikkunoita särkee kuu. Teoria on moderni mutta runollinen. Asioista nyttemmin päättävän NMKY:n mukaan runollinen teoria tulee hylätä ja palauttaa ei-runollisena, kuten: "käytöstä poistuneen teollisuusrakennuksen ikkunat särkee tyypillisesti kivi", tarkentamatta mikä kivi, ja jos tarkennus on välttämätön, mitä se ei voi olla, haettakoon maailman kielistä vähiten kuuhullun ulinaa muistuttava ilmaus.

Päivät mieluiten nukun. Päivä on maata, avaruus yötä, yössä ei tarvitse ahtautua vuoteen. Vuodet voi piilotella vuoteessa. Unen läpi kuuluu väittelyä avoimesta ikkunasta: kaikella kunnioituksella herra agrologi, se ei ole perunasirviö, ei enää, se on turnipsipensas.

3.2.2017

Metrossa jututin harhaoppinutta joka oli kyllästynyt olemaan väärässä, vastahanka ei enää tuottanut minkäänlaista tyydytystä ja ylpeys oli tyhjennyt johonkin, katso hän sanoi ja heilutteli kovin tyhjännäköistä pussia, ajattelin että se olisi symboli, mutta hänen tarkoituksensa olikin vaihtaa puheenaihetta, johonkin samantekevään, näinkö täällä aina käy mietin, olisinko saanut hänet palaamaan asiaan tunnustamalla jotakin vastaavaa, mutta ei minulla ollut mitään tunnustettavaa, tunnustan, sanoin, mitä niin hän kysyi, etten ole koskaan erehtynyt noin pahasti enkä siinä mielessä ole kelvollinen kuulemaan loppuun aloittamaasi tarinaa, mitä tarinaa hän kysyi (ootsä jotenkin sekasin), hän kiisti kertoneensa mitään ja nousi lähteäkseen, mutta kääntyi takaisin räyhäämään, väki valui vaunun toiseen päähän jotta hän saisi räyhätä rauhassa ja minä kuulla rauhassa kunniani, katso kuinka meille tehdään kunniaa sanoin ja mietin mitä ehtisi tapahtua ennen seuraavaa asemaa.

Kurkistin kellarin ikkunasta. Siellä öykkärit juuri vannoivat öykkärinvalaa. Eivätkö he muuten pysy öykkäriydessään? Pelkäsin että minut huomataan ja kätkeydyin surkeaan pensaaseen.

Minun oli määrä tavata asianajajani mutta hän ei ollut toimistossaan, pöydällä oli lappu ”olen kuntosalilla”, närkästyin ja päätin etsiä hänet, kuntosali löytyikin heti kadun toiselta puolelta, ovella huomasin että sisään pääsisi vain jollakin kortilla, menin ikkunaan, siinä asianajajani polkikin edessäni näyteikkunassa, tyhmä panta otsalla, tuijotimme hetken toisiamme silmiin, hän hymyili, viittoilin ovelle, hän luuli että nostin kättäni ja vilkutti, silloin joku poistui salilta ja livahdin sisään, polje sinäkin ehdotti asianajajani, istuin viereiseen kuntopyörään, satula oli oikein mukava mutta en ruvennut polkemaan, asusi ei oikein sovi tänne mutta ei se mitään asianajajani sanoi, hymyili ja hymyili, otin puheeksi asiani, niin se onkin mielenkiintoinen juttu hän sanoi, hymyili ja sanoi jotain kuntopyörästä, aloin hermostua, valvoja tuli siihen taaksemme tuijottamaan, ja kun tivasin asiastani toistamiseen, valvoja tarttui minua käsivarresta, ravistin käteni irti, silloin hän tarttui kädestäni huomattavasti määrätietoisemmin ja pyrki ohjaamaan minut ovelle, minä tietysti vastustelin, asianajajani polki pyöräänsä ja hymyili, olisiko sanonut peräti ”hei sitten”, vasta nyt katsoin valvojaa tarkemmin ja säikähdin, hän olikin robotti, tunnisti kai aggresiivisen käyttäytymisen, ehkäpä hajusta, lakkasin vastustelemasta mutta en ilmeisesti tarpeeksi pian, sillä robotti kytki minut kadun puolella seinään asennettuun renkaaseen, kuin koiran, autot hurahtelivat ohi, olin myrtynyt mutta rauhoittunut, aikani kuluksi polttelin kymmenisen savuketta, alkoi tulla ilta, oli kevättalvi, ilma viileni, asianajajakin sai pyöräilynsä päätökseen ja lähti suihkun kautta kotiin, ei tietenkään minua huomioimatta, hän nimittäin hymyili, olisiko sanonut ”hei sitten”, pari nuorta poikaa tuli siihen tuijottamaan, kysyivät onko minulla tupakkaa, poltin juuri viimeisen sanoin, he supattivat jotakin ja alkoivat viskellä minua muovipulloilla, sain yhden kiinni ja heitin takaisin, mutta silloin robotti tuli sisältä ja tarttui käsivarteeni, se kävi jo kipeää, pian vartijat tulivat vauhdikkaina, en viitsi kuvailla kohteluani heidän käsissään, eiköhän tämä ollut tässä.

Oli mutisevien kansalaisten aika, ja kivahtavien, heitä oli aina yksi viittäsataa mutisijaa kohti, torilla mutistiin juuri, ”pomkkansta” ja ”pvunosta” ja muista ”juurekssthh”, kun kulman takaa astui kivahtaja heti kivahtaen, ja koko tori vaikeni, kivahtaja kulki torin poikki, poimi kojusta mansikan suuhunsa ja katosi vastakkaisen kulman taa, mutina alkoi taas vaimeana, siitä oli mahdotonta saada selvää, asiakas osoitti munkkia ”ymm-moo”, myyjä vastasi hiljaa ”nau”, arka viittilöinti joudutti kaupankäyntiä, kivahtaja palasi ja teki ilmaan karateiskun, se iskeytyi kirkkaana välähdyksenä vaisumman liikehdinnän keskelle, kaikenlainen viittilöinti lakkasi, kaupankäynti kävi hyvin takkuiseksi.

2.2.2017

En saanut heti selvää oliko mökki sveitsiläinen vai kanadalainen, amerikkalainen se ei missään nimessä ollut, olisivatko sveitsiläiset jotenkin tupeksineet, vai oliko tämä sveitsiläisyys vain toiveajattelua, en mielelläni poistuisi vanhalta mantereelta, venäläiset nyt saattavat rakentaa mitä tahansa, se olisi ollut maantieteellisesti uskottavampi selitys, olisin siis vahingossa harhaillut rajan yli, eihän sinne ole kotoani edes viittäkymmentä kilometriä, ja jos käy että vahingossa joutuu Venäjälle, ei ole enää mikään ihme jos päätyy Kanadaan, se olisi pienimpiä ihmeitä noin sikäläisittäin, Kanadassa taas ei ole mikään ihme jos sinne unohtuu loppuiäkseen, pohjattoman alakuloinen ajatus, assimiloitua tuollaiseen mökkiin, poistua vain kuistille ampumaan hirvi, kanadalaisella hirvellä ei mitä todennäköisimmin olisi mielikuvitusta, se kaatuisi kyljelleen perin pitkäveteisesti, ei siis iloa eläimistäkään, olen niin kamalan ennakkoluuloinen, puillakaan ei minkäänlaista arvokkuutta, eihän se niin voi olla, ovat vain flooraa ja faunaa, voi se olla niin, varmasti se on niin, ehkä kanadalainen heinä on mieluisa katsella, mutta en vielä tiennyt olenko Kanadassa, ehkä olin sittenkin Saarijärvellä, mutta sijaintini lakkasi kiinnostamasta minua, mietin väitettäni ettei kanadalaisilla puilla olisi hengenelämää, miten se nyt tuntuikin soveliaalta, tuollainen Kanadan ylenkatsominen, olivatko ajan pirulaishenget, joille annoin toki vähän tilaa mielessäni jotta voisin tarkkailla niitä, ottaneet minut täysin valtaansa, missä määrin niiden saattoi antaa mellastaa sielussa, mielestäni oikea vastaus kuuluu tarpeeksi paljon, tarkkailtavien ideoiden, tunteiden ja impulssien kuuluu olla aitoja, sitä paitsi voisi olla jokseenkin vaaratonta antautua kanadavihan valtaan, etenkin kun kaikesta päätellen olin Saarijärvellä, näissä mökkioloissa tulisin tuntemaan itseni kanadavihassani perin juurin

31.1.2017

Pöytänsä takaa hän jo melkein katsoi minuun ja mietin millainen sähikäinen minusta tulisi jos minut istutettaisiin tuohon tuoliin, vastaavaan asemaan, pöydälle lappusia jotka aina olisivat verrattomasti kulloistakin tulijaa tärkeämpiä, paitsi korkea-arvoisempia, joiden näkökulmasta pöytä on lähinnä jonkin lapsen kirjoituspöytä banaanitarroineen, näytin tuoretta sukkaparia, tiesin että hän on urheilukenkien keräilijä ja kysyin keräilikö hän myös urheilusukkia, hän räpäytti silmiään yhden ylimääräisen kerran, siirryin salamannopeasti varsinaiseen asiaan, liukuportaiden ja -hihnan yhdistelmään, avasin korkean ikkunan, asensin keksintöni sen eteen ja nousin kyytiin, portaat veivät minut ikkunalaudalle ja hihna siitä ulos raikkaaseen kevätilmaan, ajelin hihnalla puolisen minuttia ja palasin kuin vastaleivottu ylioppilas, hän jäi tuijottamaan alakuloisena avoimesta ikkunasta kirkkaalle taivaalle jolla lokki juuri liiti alaviistoon, hän havahtui ja sanoi että hänen täytyy soittaa, juuri tällaista tämä on ajattelin ja vastasin: niin minunkin, ja taas silmät räpsähtivät yhden ylimääräisen, minä soitin ja minulle vastattiin ennen häntä, mutta mitä minä näistä tällaisista voitoista hyödyn, kohta olen taas kadulla, kilttinä kadulle asti, ja vasta siellä puran kiukkuni viattomaan ohikulkijaan, todennäköisesti kaltaiseeni, joka on menossa hoitamaan vastaavanlaista asiaa, eihän näissä kortteleissa muunlaista väkeä liiku, ei jalkaisin ei, voi meitä pahaisia insinöörejä näissä kurjuuden kortteleissa joissa ketään ei asu, kun vain olisimme ajoissa heittäytyneet keksijöiksi, mutta ei meillä riittänyt siihen rohkeus, ei minulla, melkein riitti, mutta sitten tuli, olisiko tullut joulu, tai jokin muu pehmentävä seikka, välinpitämättömyyteen heijaava, mieleeni tuli rauniokaupunki jonka näin kerran Kreikassa, tai ei se mikään kaupunki ollut vaan yksi talo ja pätkä muuria, miten hänen urheilukenkäkokoelmansa oli kaukana tuosta sateen pesemästä kivikasasta, ja toisaalta kivet pesukoneen pesemästä kenkäparista, vai onko niitä edes pesty, onko niissä ompelijain kuollutta ihosolukkoa ja muita epäpuhtauksia, hän oli saanut puhelusta voimaa, ilme oli julkean ystävällinen, ehkä tämä tekemyksenne on hiukan etten sanoisi haaveellinen hän sanoi, kiitos kuitenkin ajastanne hän sanoi, siinä tapauksessa pidän tämän sukkaparin itselläni sanoin ja poistuin, tyytyväisenä itseeni, siltä osin miten keksin lopettaa, portaikossa oli ruuhkaa ja kiusaantunut tunnelma, meitä on liikaa ajattelin, ihmisyyttä on liikaa, olosuhteisiin nähden.

Tästä talosta puuttuu solisti. Minä sanoisin, täällä ei ole sielua. Asuuko täällä joku demokraattiperhe. Kun yksi lapsista juoksee portaat alas, tulee kohta perässä toinen ja toistaa samat liikkeet. Tasaisen sottainen keittiö. Sietämätöntä.

Perheenjäsenten välinen jännite on staattista. Olen tullut tänne arvostelemaan tämän perheen. Perheet päästetään nykyään liian helpolla. Perheenisän kertomus ei vakuuta. Tapa jolla äiti läjähtää kaappiin on tunkkainen. Sisustatte siis näin? Näin! Tämä tässä näin!

Aaveet ja muut raadot liikkuvat aivan liian sulavasti. On kenties ajateltu, että niissäkin määrä korvaa laadun. En pidä tästä, määrään rakennuksen purettavaksi ja perheen jäsenet erotettavaksi toisistaan ainakin kahdeksi vuotta.

-Voisit kuvata enemmänkin huvipuistoja ja ilotulitteita.
-Ne ovat lapsekkaita asioita joista nuoriso innostuu. Minä taas olen kiinnostunut nuorekkaista aiheista.

30.1.2017

Mutta hän haukahti ilkeästi ja sanoi: kaikki tapahtuu minulle, tämän maailman mietelmät ja luulelmat, ja arvatkaa onko se kivaa!

Ei hän minua teititellyt, mutta sain toimia yleisönä tuossa joukahaisenjuoksussa ja väistää kiukunpurkaukset. Vasta nurkassa jouduin puolustautumaan. Heilutin neljää sormea niin vilkkaasti että niistä pystyi jo näkemään läpi ja selitin, että jos hän ei pian lopeta, alan kaikessa kokonaisuudessani heilua samoin eikä hänellä ole enää ketään kenelle kohdistaa sanansa.

Oli aamu ja lähdin töihin, maisematapettiin. Kiersin muuatta pensasta koko päivän ja lähdin kotiin. Oli siinä sievä joki ja myllykin, mutta niihin olin kyllästynyt jo silloin kun aika oli vanhaa ja hyvää. Palasin huoneeseen ja lähdin ulos, niin kutsuttuun vapauteen. Osallistuin vapautta koskevaan seminaariin jossa edustin paperityöläisen näkökulmaa. Haisette paperille, sanoi sosiologian professori. Kello raksutti, tuijottelin oksia puupanelissa. Neulepaitaiset eläkeläiset odottivat seminaarin päättymistä. Kyllä, myönsin seitsemän aikoihin. Eläkeläiset alkoivat vaeltaa kohti ulko-ovia. Olisin hyvin ehtinyt juosta heidän kaikkien ohi, mutta käsittämätön paino pidätteli minua. Kotona revin tapetin seinästä, olin nyt lopullisesti työtön.

29.1.2017

Minulla on vesitornin korkuinen setä, kuuluu romaanin ensimmäinen lause. Lasken sen kädestäni, en välitä sukuromaaneista. Kierrän talon ja jatkan lukemista. Hän tulee tuolla juuri nyt, yllä koivikon, kuuluu toinen lause. Tapahtuu vielä maalla, sähisen, kierrän talon ja tartun kirjaan. Hän laskee piilukkonsa aitan nurkalle ja saa leipää ja suolaa. Perhana, historiallinen romaani! Kierrän talon kaksi kertaa. Setää jäytää kammottava tauti, mutta hän pyytää saada maalausvälineet, nero kun on. Neromyytti, kiljaisen ja kierrän taloa kunnes tulee sade. Mestariteoksen maalattuaan hän tarttuu kellonsa vitjoihin ja vetää esiin kallisarvoisen jalokiven. Ilman muuta yläluokkainen, ihailtavaksemme, totean ja kierrän sateessa ei vain talon, vaan koko tontin. Hän vilkaisee äitinsä kuvaa seinällä ja saa nykimäkohtauksen. Äitisuhde! Olen jonkin aikaa matkoilla. Silloin sievä piika ja hintti renki häiritsevät hänen ajatteluaan yrittämällä tavata Katkismusta siihen mitenkään kykenemättä. Keksin, että voin talon kiertämisen sijaan yliviivata lauseet paksulla tussilla. Setä menee ikkunaan nähdäkseen parahiksi, miten KGB pysäyttää viattomat maantiellä. Alkeellinen aikaharppaus, viivaan yli. Hänellä on nuha, ja hän on tartuttanut nuhan vaimoonsa, ja he kiistelevät nuhassa. Mistä hyvästä tämä on palkittu? Kun muistelen sitä, tunnen olevani orpo, se ministeri. Jaa että tällaista minunkin pitäisi menestyäkseni kirjoittaa.

Kuulin, niinkuin unissa, ääniä kommentoimassa liikkeitäni pihalla, nyt se menee tuonne noin, sieltä se taas tulee. Arvelin lääkärille, että kyse oli itsekseenvatsastapuhumisesta.

Pastoraali

Hautauduin aluksi lehtiin, sitten korsiin, sitten multiin, mutta nyt tähysin kiviraunioille päin – jos kiviin hautautuminen vahvistaisi minua.

Avasin muotiliikkeen oven ja kysyin onko täällä syöpäläisiä.

Voisin harkita tuota pensasta. Eihän täällä muuta kasva, paitsi liiskaantunut heinikko. Onko taivaalta satanut kenties limaa? Ainakin vesi on ollut tavallista raskaampaa.

Puutarhuri tulee kammottavine saksineen. Hän on samaan aikaan mustasukkainen pensaasta ja häpeissään heinikosta.

Käännän katseeni pilviin – niissä ei pitäisi olla mitään hänelle henkilökohtaista. Taivas on tasaisen harmaa, on siis vain yksi, suunnaton pilvi.

Onko tämä Englanti, kysyn. Hoo, tämä on Ranskanmaa, sanoo puutarhuri ja kalauttelee saksiaan. Ja miten täältä pääsee pois, kysyn. Kaivamalla maata, sanoo puutarhuri, leikkaa pensaan tyvestä poikki ja kantaa pois.

Olin tuollaisella kyöpelinvuorella, nuoriso ammuskeli raketteja humalassa, olin ehkä yhdentoista, kadotin kaverini, hyppelin mäkeä ylös alas kuten muutkin kokoiseni, raketit paukahtelivat ympärillä, ajattelin että näin täällä kuuluu toimia, yön mittaan lumi tummui ja roskaantui, kiipeäminen ja loikkiminen jalostuivat, muodostui polkuja ja jäisiä kenkämäkiä, minua ei väsyttänyt, ketään ei väsyttänyt, ilotulitteet polttivat reikiä toppahousuihin, jossain välissä näin innosta kiihkeän kaverini juoksevan lepikosta mutta en välittänyt, hän oli samanlainen kuin kaikki muutkin, minä heiluin mukana, hihkuin ja syöksyilin, paitsi että olin alakuloinen, alakulonsa kätkevä räpistelevä harakka kaikkialta tallotussa nokisessa lumessa keinovalossa, keskellä räkättäviä poikia typerissä talvivaatteissaan, en muista miten aamu tuli ja miten kotiin selvittiin, tuntuu kuin aamu ei olisi vieläkään tullut.

Metamodernististen tiedeviikkojen tavoite oli palauttaa tieteenalat alkuperäiseen yhteyteensä, yhteisen, kaikkia koskevan aiheen avulla. Tänä vuonna aiheeksi oli valittu Löytöretkeilijöiden vitkuttelu. Kuuntelin juuri puheenvuoroa Paulus Potterin pingviineistä, kun viiniteltoilta päin alkoi lähestyä ilmiselvä tähtisumu.

Niillä seuduin saattoi nähdä ihmisen juoksevan hampaat irvessä, katse maassa, suuntaa vailla, kuin torjuakseen nauru- tai itkukohtauksen.

Lunatiikka tutkii... tutkimusala... uusi tutkimus... ...valkeni ranta ...kautta rantain vedetty köysi ...yl'opisto öinen

Hän jätti sumun koteloimat lehmät ja kiipesi kimonossaan mäntykukkulalle, sumun ylle, ja haaveili olevansa Gretzky-Kurri-yhdistelmän veroisen koomikkoparin toinen jäsen, mieluiten Kurri, mieluiten Kurri...

28.1.2017

-Tuhlaat ruutia veliseni.
-Kyllä, ja seuraavaksi vaihdan suurlähettilään. Hän on niin närheä, olematta edes varis.
-Poltat viimeisetkin sillat, klunk, ja mitä sinulla sitten on?
-Mitä minulla on tähän asti ollut? Kun ajattelen näitä sopimuksia, ja tilannetta jossa minulla ei olisi niitä, ero on kuin ylittäisin hiekkakenttää jotenkin tönittynä, tai ilman tönimisiä. Ja sitten minusta tulee valtakunnan hyyppä.
-Hyyppä kylläkin, mutta kuinka niin valtakunnan? Eikö ole niin, että jos olet valtakunnan-jokin, olet yltä päältä tönitty?
-Ei ole niin, koska valtakunta ei tiedä minun olevan valtakunnan hyyppä tai valtakunnanhyyppä. Olen sisäisesti hyyppä, kun taas ne, jotka ovat ulkoisesti esimerkiksi suurlähettiläs, eivät tiedä mitään siitä millaista on olla sisäinen, rauhoitettu suurlähettiläs. Jollainen minä en ole, olen hyyppä. Ja kun kuljen heidän ohitseen kun he siinä töneksivät keskenään, he aistivat kevyen virin.
-Eivätkö he silloin tule sitä nuuskimaan?
-Ennen muuta, elämän kohinassa, ja kaiken jälkeen: he eivät koskaan haistele tuulta. Ja jos näyttävät nuuhkivan, he etsivät viestiä siinä, kaikki irtisanottuni, mutta viestiä ei ole, ja jos on, ei sillä ole mitään tekemistä hyyppyyteni kanssa, haju on peräisin nakkikioskista. Menevät sinne.
-Klunk. Mutta kai sinäkin leipää syöt.
-Tarjosin kerran askista savuketta kerjäläiselle Vilnassa. Hän sieppasi koko askin poveensa ja kiitti nöyrästi. Se yksi touhottaja touhottaa: vasta sitten ihminen on todella vapaa. Mutta minä sanon: vasta sitten, kun onnistuu syömään leipää kymmenkertaisen määrän tarjottuun nähden. Niin syön leipää minä, joka olen hyyppä.
-Täällä hakemuksessa kuitenkin lukee, että olet ammatiltasi katajanvartija, ja haet katajanvartijan työtä, etkä kelpuuta muuta työtä. Tiedätkö että siitä voi seurata karenssi?
-Se ei ole kiinnostavaa.
-Jos kirjoitetaan tänne: ”ei ole kiinnostunut”
-En minä niin sanonut. Kirjoita ”ei ole kiinnostavaa”.
-Enhän minä herran tähden, klunk, voi tänne niin kirjoittaa.
-Kumman hakemus se on, sinun vai minun.
-No minä kirjoitan. ”Muu työ: ei ole kiinnostavaa.”

27.1.2017

Kiersin muuatta aihetta, tarkoitukseni oli kiertää se mutta olinkin päätynyt sitä kiertämään, kuten usein käy, kun silmäni osuivat ruislimpun kuoreen asumiskelpoisen planeetan ilmestyksenä. - Paisumisen tektoniikka, selitin pojalleni, joka on kiinnostunut tämäntyyppisistä asioista, tähti- ja maantieteestä, ja niin imaistui tämäkin hullutus kotoisuuden leiritulille, jonka ylle, vain hieman liioitellakseni, sielut loputtomiin kipinöinä kohoavat.

-Etkö sinä voisi auttaa tätä pientä pilvenpiirtäjänkiertäjää?
-Miksi hän kiertää pilvenpiirtäjää? Matkahan on sama vaikka rakennus olisi yksikerroksinen.
-Matka on sama mutta ah, kaikki muu on toisin.
-Pitää paikkansa. Voin harkita, mutta minun on vielä hahmotettava mitä mieltä on kiertää juuri pilvenpiirtäjää. Voisinpa kysäistä häneltä heti huomenna.
-Älä missään nimessä!
-Tässä tuntuu olevan koko ajan vähemmän järkeä.
-Jos tässä olisi järkeä, miksi pyytäisin auttamaan häntä?
-Kuulostaa mielekkäältä. Mutta toisaalta, miksi juuri pilvenpiirtäjän kiertäminen on kaikista mielettömyyksistä se jota on erikseen avustettava?
-En pyydä auttamaan hänen toimintaansa. Siihen hän ei kaipaa apua. Pyydän auttamaan häntä ns. sosiaalisista syistä.
-Ymmärrän. Mutta miksi juuri häntä?
-Koska minä olen valinnut hänet autettavaksi ja sinut hänen auttajakseen.
-Sinä olet pelottava akka. Tuollaisesta avustussuhteesta voi seurata mitä tahansa. Ennen muuta pelkään rakkausjuttua jonka jatkuvuutta sinä valvot sillä mahdilla jonka me taikauskossamme sinulle oletamme.
-Älä pelkää, rakkausjuttua ei tule. Hän kiertää siellä perheineen kaikkineen eikä hänestä terveyssyistä ole uusiin rakkausjuttuihin.
-Menen hissiin harkitsemaan. Katso nyt mitä teet minulle. Hissiin! Onko tuo kiertäjäkin joskus ollut täyspäinen ihminen kunnes sinä...
-Hissi on loistoidea! Nyt hop hissiin, odotan tässä naulakolla.

Kaikki pakenivat paitsi minä. Nostin hattua sotilaille, ja miehitysjoukoille, ja kenelle vain kuka ohi kulki. Toisin kuin kertaakaan aiemmin elämässäni, osasin nyt yhtäkkiä tekeytyä asiaankuuluvaksi. Selitin tämän aluksi itselleni niin, että miehittäjät olivat minun kaltaisiani, mutta niin ei missään nimessä ollut. Tilanne oli mysteeri, enkä edes yrittänyt ratkaista sitä, koska jokin olisi saattanut muuttua, en olisi enää osannut tekeytyä asiaankuuluvaksi, ja olisi seurannut ties mitä hirveää: minut olisi ehkä viskattu isoon lumppukasaan auringon laskiessa.

Hän luovutti kohtalonsa mukavien miesten käsiin, ja vertasi heitä syksyiseen maahan, ja totesi että edelliset lakkaavat olemasta heti kun katoavat näkyvistä.

Olen matkustanut kauas ja kääntynyt takaperin. Kaukana takaperin? Kyllä, ikään kuin maailman reunan ilmamassoja vasten.

Lähes kymmenen vuotta vanha miniläppärini vinkuu ja rutisee. Varmuuskopioita pitäisi ottaa koko ajan. Mutta koska minulla on tämä mahdollisuus pelata hurjaa uhkapeliä ainutkertaisilla käsikirjoituksilla, en sitä tee.

Raitiovaunu ilmestyi mutkasta kaikessa riehakkuudessaan. Puristin leipomon kylmää paperikassia sylissäni kohtuuttoman voimakkaasti. Kirkon katolta putosi lumipaakku ulkoilevan vanhuksen viereen. Kaupunki asettui aamuun höyryämään.

Hän matkusti ympäri Aasiaa etsimässä puuta, jonka latvassa ihminen voisi maata sen näköisenä kuin olisi menettänyt suurimman osan massastaan ja olisi kuin puun latvaan pudonnut makuupussi.

Norsututkija makasi raiteilla matalalla lavetilla (ajattelemme nyt hetken lavettia arkkityyppinä). Vieressä oli norsun juoksupolku. Norsu pakotettiin juoksemaan ja tutkija saattoi tarkastella sen juoksua liikkuvalla lavetilla maaten. Hänellä oli epätieteellinen häiriöajatus josta hän yritti kasvaa eroon: siinä juoksevan norsun sisäelimet vaihtavat holtittomasti järjestystään vatsan vapautuneessa hölskynnässä.

26.1.2017

Metsä seisoo edessä sen näköisenä kuin aikoisi pudottaa latvuksia tai räjähdellä. Lumen alla syvä neulashämärä joko katsoo kohti tai on selin, tarkkailee tai on välinpitämätön. Mutta kun astun sisään, on talon väki herttaista tai samantekevää; myös monia muita inhimillisiä ominaisuuksia sillä on, voimakkaimpana hirviömäinen talvinen tarkentumattomuus.

25.1.2017

Pakkasta oli jo lähes neljäkymmentä kun metsästä huurteen seasta hiihti huhuposki, päässään hirmuinen hattu kuin pieni kirkonkylä. Hatun hän riisui oven viereen lasten tutkittavaksi ja istui kauimpaan nurkkaan (siihen aikaan tuvat olivat valtavia) ja alkoi huhuta sieltä aikuisille, jotka istuivat kahvipöydässä ja silloin tällöin pärskähtivät jollekin huhulle. Illan mittaan hänelle viskeltiin nurkkaan pientä purtavaa - tällöin huhuilu taukosi ja nurkan pimeydestä kuului tyytyväistä muminaa. Lopuksi hän syytti ja herjasi talonväkeä ja ennusti lapsille kehnoa tulevaisuutta kullekin erikseen, eikä siitä suututtu koska hän oli paljolti oikeassa, ja seuraavana pyhänä kirkossa oli selvemmin mielessä mitä katua, ja nuorilla, joita ennustukset piinasivat, oli kirkas käsitys tulevasta taistelustaan, ja tämä yhteisön henkinen varjopaini sai huippunsa kun huhuposki nousi penkissään ja alkoi kirota kirkkoherraa. Säädyllisyyden vuoksi hänet kannettiin ulos, mielessään kaikki säälittelivät kirkkoherraa. Huhuposkea ei kukaan säälinyt niin kuin luonnon ilmiöitä ei yleensäkään säälitellä. Kerrottiin että kahdeksas käsky oli rippikoulussa sekoittanut hänen päänsä, mutta minusta kertomus oli epäuskottava, sen sijaan sanoisin että hän oli järjestänyt asiansa omalla tavallaan eikä hänellä koskaan mennyt mitenkään huonosti.

Poisti ystäviään ystävistään

Valtion laitoksista korruptoitunein oli eittämättä perhekuntien neuvotteluelin PekNet

Sieltä hän jatkoi Pariisiin jossa syventyi musiikkitieteen hullunkiemuroihin. Tutkinnon suoritettuaan hän istui junaan ja matkusti Wieniin tekemään seuraavan tutkinnon, viiden vuoden päästä Firenzeen ja niin edelleen. Junamatkoja hän kutsui nimellä romahdus, matkan aikana hän maalasi tämän kokemuksen tauluksi jossa rakennelma sortuu valon tieltä. Hän oli kaikessa Euroopan Unionin lapsi ja viime kädessä kenties ainut joka unioniin todella uskoi.