8.8.2018

Hän nukutti lapset ja karjan, ja puutarhan kukat ja marjapensaat, ja tuuditti vielä muutamaa kiveä, nyt jo hajamielisesti, ja aamulla niitä vaivasi päänsärky.

7.8.2018

Paluu marjatieltä: tukka kuivuu niin kuin metsä harvenee. Laaksoon on ahdettu jo liikaa valoa, mutta mielen virkistykseksi sinne on noussut kolmenkymmenen tuhannen asukkaan lähiö. Metropolin ns. suomalainen kaupunginosa, ei ristin sielua, kaupan kauppaa. Taksi kiipeää katajaista rinnettä ilmeisesti minua hakemaan. -Olet erehtynyt henkilöstä, sanon iloisesti, -minua ei tunne kukaan. -Sinäkin olet erehtynyt, taksikuski hihittää. Näin erinomaisesti olemme nyt tutustuneet. Eihän tämä mikään ihmiskunnan perustuskokous vielä ole, mutta virkistävä esiinkaivautuminen. Kiidämme lähiöiden halki keskustaa kohti, mutta jos keskustaa ei löydy, voi meitä!

31.7.2018

Tulin kaupunkiin iltakymmeneltä. Ravintolat olivat vielä auki ja terasseilla väkeä. Käännyin takaisin ja tulin kaupunkiin puoliltaöin. Nyt ravintolat olivat kiinni ja tuolit paketissa. Torilla oli keskeneräinen kulissi, ei voinut tietää rakennettiinko sitä vai purettiin. Kulissien varjoissa istuskeli kuiskivaa sakkia. Toisinaan varjosta kieri noppa, nopea käsi sieppasi sen takaisin. Heitin nopan samaan paikkaan ja sekin vietiin. Kysyin kuka voitti. Tuli hiljaista. Onpa harvinaisen täydellinen varjo, kuiskasin. Hiljaisuus jatkui, mutta varjosta kävi hyväksyvä tuulenviri. Kai täällä aamulla taas pasuuna soi.

Ens~alkuun he olivat oudon huolimattomia ja leväperäisiä, mutta kun tuli aika rappeutua, kukin rappeutui huolellisesti varallisuutensa mukaan.

Näsijärvi loimusi punaisena. Parvekkeelle tuli pelokas hahmo ja kysyi mitä tämä on. Keksin väittää, että tämä on vain tämmöinen ilta, vaikka hänen kammonsa oli tarttua minuunkin. Palasimme parvekkeelta torin kuhinaan ja hän rauhoittui, mikä taas kammotti minua. Houkutti sanoa jotain opettavaista, mutta muistin aiemmat kerrat.

30.7.2018

Jälkikäteen oli mahdollista osoittaa, että hän masentui samaan aikaan kun hyvää kirjallisuutta lakattiin kääntämästä. Jos hän ei siis olisi silloin masentunut, kirjoja käännettäisiin entiseen tapaan.

Nainen oli muuten tavallinen, mutta tervehtiessä tuntui kuin olisi kätellyt pensasta. Kepeyttä, varjoja ja salaisuuksia, mutta ennen muuta tarkoituksellisen levälleen kätkettyä oveluutta.

Nurkkakuntaisuudesta pääsee ajattelemalla kadunkulmaa.

29.7.2018

Tässä se kameli josta puhuin, olosuhteiden pakosta kahdessa pussissa. Loput siitä murtautuu juuri tuon asfaltin alta. Sitä tuo haukkakin kiljuu. Minun on mentävä kauppaan, pidä nyt huolta siitä, sen nimi on Böse-Heinrich.

Monenlaisia vastuksia on voitettu, ja heidät on lopulta saatu samaan pöytään. Vielä on luokkaero ylitettävänä. Nyt epäröi jo itse puhemies, Robert Marley Havannasta tai jostain sieltä. Pöytä seisoo öisessä meressä; toinen ui, toinen käynnistää vesiskootterin ja lähtee sataman valoja kohti. On rauhoittavaa kellua siinä syvyydet allaan ja yllä mitä nyt valtameren päällä tavallisesti tuikkii. Satamassa pitää osata käyttäytyä skootterinsa kanssa. Kujien sakki vaanii sitä, ja vaanii paljon muutakin. Ikään kuin aina olisi ollut varaa ajella vesiskootterilla. Lopettakaa se kujissa pyöriminen ja kohta teillä kaikilla on oma vesiskootteri. Pannaan lahti vaahtoamaan. Mutta ei satamassa ole ketään, paikat on siivottu ja joka kolkka valaistu, ilmastointilaitteet vain humisevat. Toinen vain kelluu ja kelluu. On tämäkin maailmankaikkeus.

28.7.2018

Niin minä kuulustelussakin sanoin, että varas vain tuli tyhjästä, ei ollut kenenkään seurassa, en voisi kuvitella häntä kenenkään seuraan, ja ryöstön hän teki jotenkin epähuomiossa, ehkä hän ei tiennyt ettei sellainen ole tapana, voi olla että minä vain horjahdin ja hän tarjosi tukea, omaisuuttani ikään kuin hypähti hänen puoleensa, ehkä olenkin vainoharhainen, en ole aiemmin tullut ajatelleeksi, tai huomionkipeä (voi kun joku ryöstäisi), miksi minun pitäisi luottaa teihin, sinäkö muka poliisi.

Jos kävelee tarpeeksi kauan, tarpeeksi syrjäistä tietä, tulee kyllä rangaistuslaitoksen pihaan, tai luostarin, tai talvipuutarhan, kukin luonteensa mukaan. Mutta tämäkään ei, valitan, ole vertauskuvallista.

Venetsialainen kuulustelu

Ehkäpä menemme tästä näin, sanoin kujassa, ikään kuin en olisi jo ollut menossa, ja ikään kuin siinä olisi ollut muitakin, ja olihan siinä, ihmisiä ja kujia, vaistoni ei ollut pettänyt, mutta työläs sitä on jälkeenpäin todistaa näin tarkasti valvottuna.

26.7.2018

Puhuu kuin huputettu lintu kapeita raiteita kaivostunneliin, joka sentään on valaistu päivää ystävällisemmin. Esittelee kaikki tuntemansa varjot ja joitain tuntemattomia. Näyttää myös haavansa, eivät nämä niin vakavia ole, kuin oksia yössä. Tartuttaa hiekan punaista hehkua kanssaolioon. Pensaat kahisevat, pieneliöt vilistävät kumpujen yli, no nyt yksi pensas lähti juoksemaan. Huojentavaa nähdä sinunkin rauhoittuneen, arvoisa paratiisin keskipiste.

Eurooppa on kuin folia. Ja se, joka sanoo "lopu jo folia", hän on myöskin Eurooppa.

Kauhuelokuva, jossa ei sinänsä tapahdu mitään kauheaa, mutta joku henkilöistä on jatkuvasti kauhuissaan emmekä tiedä kuka.

25.7.2018

"Jokainen ihminen on pieni seura", ja sen mukaisia hänen henkilökohtaiset kokemuksensa.

On olemassa rehtejä, reiluja, toverillisia ja ties mitä melodioita. Vielä ne jaksavat hymyilyttää, viis huomisesta. Ehkä silloin on pelkkää rummutusta, ja urkuposetiivi kiljuu taustalla kuin kummitus. Osasi huominen sittenkin kiinnostaa. Näin ollen huominen vaikuttaa tulevan mikäli sille vain annetaan mahdollisuus. Ja aina löytyy joku tomppeli sitä hihkumaan, ja niin ihmiskunta jälleen romahtaa huomiseensa.

Mieleeni tuli termiittipesä, kuin sisälläni olisi ollut termiittejä etsimässä reittiä ulos. Ehkä sieluni oli termitoitunut. Pyysin anteeksi ja nousin, jätin sentään tavarani pöytään, avasin oven puutarhaan ja siinä termiittipesä heti olikin, komeana ja punaisena kuin Uluru. Vaihdoimme muutaman sanan, sitten olinkin rauhoittunut ja valmis palaamaan tuohon helvetinkerhoon, tavallisesti toipuminen kesti vähintään viikon.

Jos sytytät kaikki valot ja lisäksi auringon, ajan silti samassa rauhassa yötä myöten.

Vaati kärsivällisyyttä kuunnella mitä hänellä oli sanottavanaan. Kuin hän olisi toistanut samaa pitkää virkettä, vaikka niin ei missään nimessä ollut: selvästi aisti että ajatus syveni kuin pyörre, mutta se ei tähdännyt ytimeen johon kaikki tyhjenisi. Mietin oliko minulla edes edellytyksiä ymmärtää, mistä mahdollisuudesta harmistuneena pystyin taas keskittymään paremmin. Erikoista oli, ettei viereinen nuotio osoittanut hiipumisen merkkejä vaikkei kukaan käynyt lähelläkään.

24.7.2018

Opas oli harvasanainen. "Tämä tässä on ... kuten näette." Kysymyksistä hän meni vaikeaksi, kierroksen lopussa hän näytti olevan räjähtämäisillään.

Ja niin laskee iltapilvi kätensä hänen harteilleen kuin vanha kulkuri. Mahtavia ihmisiä! sitä tuijottelemassa, ja taustalla tuo joka heidät kuparoi, kuin heinäinen kanto. Tuntematon äidinkieli sorisee jo heinikon hämärissä. Tosin joku pakokauhuinen saattaa vielä juosta tien viileydestä pihaan, ja kun hän osuu meihin, tajuamme hänen siroavan kokonaiseksi heimoksi joka siinä hetkessä lävistää meidät.

22.7.2018

Auto tuntui levenevän ja litistyvän. Onneksi vauhti hidastui samalla, sillä pian istuimme maantiellä läpikuultavan kalvon päällä. Mitä Pohjanmaa pahimmillaan tekee autolle.

Tutkin rapatun kivitalon nurkkaa paksussa sumussa ei nyt aivan keskustassa. Miten se nyt julisti olemassaoloaan kuin sumu olisi laskettu ympärille vain sitä pukemaan. Pitikö hänen siihen pelmahtaa ja säikäyttää minut kevytmielisesti. Oli varomatonta vastata siihen pompottelemalla vihaista päätä harteillaan seitsemänä kappaleena mutta niin siinä nyt kävi. Seitsemästä henkitorvesta suihkusi kipinöitä yöhön. Taisin paljastaa hänelle monenlaisia tunteita.

21.7.2018

Pieni kappeli polun mutkassa, keskellä polkua, kuin niin sanottu kultainen muisto. Ehkä kosteus on lopulta alakulon perimmäinen syy. Vadelmat helottavat koskemattomissa pensaissa, kaupunginosan nurkka on työntynyt kiilana juurakon keskeen. Sain todistaa torilla festivaalin joka kesti hyvä jos viisitoista sekuntia, sirkustelttojen pystytykset, kaupunginisän tervehdys ja kaikki. Tuttava pysähtyy ja alkaa jutella kuin itse terveys. Miten puhuu terveys ja millaisia ovat sen puheet? Sanoisin että terveys on ohimenevää. Mutta kun helle lopulta valuu kirjaston alimpiin kerroksiin, jätän rakennuksen ja menen tutkimaan kaupunkia, ja kaikki näkemäni herättää innostusta ja hyväksyntää. Meistä tulee terveitä ja erinomaisia, kuin limonadi. Kuplimme ympäriinsä illan hehkussa, karkaamme kuin lapsi puistoon, jättimäisten puiden alle nouseviin kirjaviin kyliin.

Olosuhteista huolimatta vierailen yhä usein Neuvostoliitossa. Ymmärrät että en voi ottaa sinua mukaan, enkä tuoda sieltä mitään, edes kiertoilmaisuja. Kai sinullakin vastaavia taipumuksia on, ja tiedät miten yksinäistä niiden kanssa on elää. Täällä vain on niin epähienoa, siihen saa usein havahtua, kun ajattelu käy niin monimutkaiseksi että aivot menevät tukkoon ja varoittamatta kysytään jotakin tavanomaista, ja kohteliaan vastauksen asemesta silmistä paistaa, näin uskon, puhdas kauhu.

Saattoi olla että myöhästyisimme taas esityksestä. Ystäväni oli saanut poskeensa jo liikaakin vettä, turvotuksen piti antaa laskea. Ehdotin että hän uittaisi poskea vastatuulessa. Haimme instrumenttimme Kelan toimistosta ja siinä ravintola jo olikin. Yleisö oli ankara ja hyvin valaistu, meille oli varattu pieni varjo nurkasta. Oli kova työ saada sähkö haitariin. Esitys kuitenkin miellytti. Meille olisi jopa tarjottu juotavaa, mutta meidän täytyi ensin palauttaa instrumentit. Kun tulimme takaisin, meitä ei oikein enää muistettu. Onneksi vahtimestari suostui allekirjoittamaan paperit, jotka todistivat Kelalle että olimme täällä musisoineet.

20.7.2018

Ystäväni makoili rannalla vaikeassa asennossa kuin vesieläin, kuin olisi yrittänyt imeyttää poskeensa märän hiekan raikkautta. Horisontti tuntui tällä kertaa hylkivän laivoja. Pitelin lipasta, lahjaksi saatua, vaikka yhä epäilin että kiusaksi. Helvetin virka-aikaiset, ainut mihin heissä saattoi viime kädessä luottaa oli itse virka. Itse säikky eläin säntäili pimeässä pensaikossa tummanpunaisena. Kaipa lippaassa oli hänen sielunsa. Ehkä hän oli ajatellut että se oli jotain vanhanaikaista ja nuhjuisen romanttista, juuri sopiva lahja tämmöiselle idiootille. Pitikö se nyt viedä minkä kirkkokunnan papille vaiko visusti varjella heiltä. Ystäväni näytti saaneen hiekasta tarvitsemansa ja viritteli nuotiota. Se savutti hirveästi, kuin syksy, mikä virkisti mieltäni.

19.7.2018

Helteinen pikkukaupunki. Tai mistä minä tiedän miten pieni tai suuri se oli, ehkä olin vasta esikaupungissa. Ainakin se näytti helteiseltä. Voi olla, että olin vain kiihtynyt. Takkini oli kummallinen mutta sopusuhtainen, rintataskut ja alemmat taskut kuin maihinnousutakissa, mutta sitten vielä alhaalla, ulottumattomissa, yhdet komeat taskut. Taskuissa oli ehkä vähän hiekkaa. Pysähdyin tarkastelemaan kuvajaistani näyteikkunasta: kyllä vaan.

Autoja ei näkynyt, eikä jalankulkijoita, kaupunki oli autio. Enhän minä nyt kaikkia vastaantulijoita rekisteröi. Etsin yhtä asiaa kerrallaan. Torilla oli vireillä tapahtuma, mutta ymmärsin ettei se oikeastaan ollut varsinainen tori: sinne olisi vielä matkaa. Mitä minä torilla? Olisi sinullakin minne mennä, nainen selitti. Olin jossain välissä ehtinyt menettää itseluottamukseni ja olin nyt sillä tavoin ohjailtavissa, että lähdin torille. "Tori, tori, tori" hoin mielessäni, huolissani siitä, löytäisinkö sinne vai epäonnistuisinko täysin.

Matkaa oli sen verran että ehdin muistella menneitä, sitä miten minusta oli tullut tällainen, ja milloin olin ohittanut pisteen jossa allergiaa ei enää voinut parantaa siedätyshoidolla. Tässä iässä on oltava pragmaattinen, mietin, ei pidä lähteä suin päin mihin vain vieraisiin paikkoihin, eikä ehkä edes tuttuihin, voi hyvinkin olla ettei lainkaan kannata enää lähteä, poistua sieltä missä on. Sain tästä päätelmästäni jyrkän varmuuden. Mutta mistä minun ei kannattanut poistua? Olin erehtynyt. Onneksi matka torille oli todella pitkä.

Pikemminkin on niin, mietin, että voin toki poistua tai lähteä tai pysyä tai kuinka vain, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kun minun käy huonosti, sittenpähän käy, sille ei voi mitään: siinähän kärsin. Mainiota. Näin sen kuuluu olla. Olin täynnä voimaa. Porttikongissa seisoi ilmeisesti jonkun esimies. Huusin hänelle jotain voittamatonta. Oli vaikea uskoa että suustani saattoi pulpahtaa sellaista neroutta. Tästä ei pidä innostua, mietin, jo seuraavassa kadunkulmassa saatan taas olla hysteerinen nyytti. Näin on ja tähän pitää mukautua, eikä Spinozasta ole mitään apua.

Muistin että olin menossa torille pelkästä velvollisuudesta, ja käännyin pimeään kujaan. En ollutkaan aikoihin seikkaillut. Kuja vehreni, saavuin sanikkatarhaan. Suihkukaivon laidalla istuskeli neitonen. Mutta nyt minä puhun pehmeitä. Mutta nyt minä en muista mistä asti olen niitä puhunut. Alkoiko se jo ennen syntymää? Minua huolestuttaa tämän kertomuksen laatu.

Olin syventynyt ajattelemaan pehmeitä puheita, pehmeyttä ylipäänsä, vaateparsia ja ruumiinosia, omaa sentimentaalisuuttani, toisten sentimentaalisuutta ja kuinka he sen niin loukkaavasti peittävät, tai viehkeästi, kun nenäni editse humahti, tai pikemminkin jyrähti, kuin pikkulinnuilla lastattu pikajuna. Kaupunki oli taas kuuma, keltainen ja autio. "Menetit tilaisuutesi hyvä ystävä," huuteli poliisi kaukaa risteyksestä, "nuo tapaukset vaativat sosiaalisia taitoja. Niitä voit opiskella minun ammatissani. Ryhdy sinäkin poliisiksi. Tiedä vaikka saisit hänet kiinni. Ja jos et häntä niin jonkun toisen."

17.7.2018

Jätät nyt vain apilat leikkaamatta. Viileää savua ruohonkorsien välissä. Kevyt tankki vaeltelee nummilla kuin eväskori, vai tytötkö tästä ovat tepastelleet. Miksi aina etsiä rauhaa, kysyy tällä kertaa majatalon isäntä, lamput silmillä. Sillan juuressa terassilla käy jo vilske. Mustekalaako he niin kiihkeästi lusikoivat.

Talutin mäyräkoiraa kun huomasin sen arastelevan mahaansa. Nostin sen selälleen syliini ja totesin että kunto on huono. Kannoin sitä sylissäni miettien mihin sen veisin, kuka sen voisi tähän aikaan lopettaa.

Toisaalta se näytti rauhalliselta, ja puisto oli siinä kutsuvana, ajattelin että nauttikoon nyt elämästä kun vielä voi, eihän minullakaan aina helppoa ollut tai ei juuri koskaan, eikä minuakaan ollut kukaan suostunut lopettamaan, ja tämä huomio arvatenkin lähensi meitä sikäli, että olimme tavallaan sujut, ja viime kädessä on mutkattominta mennä konserttiin, jollaisesta nyt kävi tuo puisto, kaltaisensa seurassa.

Olin ollut puistossa vuosia aiemmin, silloinkin hyvässä seurassa. Olin itsekin siihen aikaan hyvää seuraa. Urheiluautolla,  jonka pysäköimme muuntajan viereen. Tyttöystäväni katosi joksikin aikaa, tutkin lampea, ettenkö vain olisi uinutkin, ja uituani löysin hänet lammen takaisilta istutuksilta lapioimassa raivoisasti kuiviketta.

Puistossa oli tuo muuntaja, lampi ja viitisen puuta. Se oli maallinen ja typerä puisto, mutta samalla ihmeellisen turmeltumaton. Kuin jonkinlainen kypärä, joka ei suojannut miltään, mutta sittenkin suojasi, jättämällä mahdollisen uhrin niin kurjaan ja haavoittuvaan asemaan etteivät valloittajat, hyökkääjät tai muut hurjastelijat osanneet tehdä hänelle mitään.

Sorassa kävi hienoinen vilinä. Katulamppujen valo sen tuotti: kivensirujen sähkövaraukset purkautuivat kihelmöittäen ajatuksia. Ruusukvartsiako siinä synnytettiin? Yhtä kaikki reaktio tuotti runsaasti vaaleanpunaista usvaa, johon mielihyvin vaihdoin omani.

Mäyräkoira oli jotenkin jäykistynyt, päättelin että se oli kuollut, jättänyt ruumiinsa, hymy huulillaan. Ylösnousemuksen riemu oli tarttua minuun, mutta vieressäni, ehkä puolen metrin päässä, tuijotti vartija, hyvin uteliaasti, mistä päättelin että lähistöllä kuljetettiin valtiomiesainesta.

15.7.2018

Istun ehkä keittiössä. Poliiseja ryntää asuntoon. Kun en kiinnitä heihin huomiota, he poistuvat vähin äänin. Valot pyyhkivät seiniä, kuin autoja ajaisi ohi, mutta ei niille ole uskottavaa selitystä. Viereisen huoneen lattialla kierii kuin petankkikuulia. Kauhua ei ole: se olisi peräisin minusta, eikä se siten ole mahdollista. Tekisikö mieleni kertoa jotain jollekulle ihmiselle, lähettää viesti? Kummallinen ajatus - mikä on sen alkuperä? Näin päivällä kaupunginpuutarhureita, hehän istuttelevat kaikenlaista, miksei myös ajatuksia. Ihmiset säikkyvät juuria, kasvien ja hampaiden. Persoonallisuus hajoaa heti ovella, kun portieeri kysyy mitä virkaa se täällä toimittaa.

Ymmärtääkseni, sanoi tuomari, toista ihmistä ei pitäisi kohdella noin, mutta koska minulla ei ole mihin perustaa käsitystäni, jätän teidät nyt toistenne armoille. Vahtimestari, avatkaa torinpuoleiset pariovet.

Mielelläni esittelen hiukan paikkoja. Tämä tässä on pelkkä raunio, voit vaikka potkaista sitä, noin. Portaat eivät oikein toimi jos et juokse tarpeeksi nopeasti. Tasanne ylhäällä on oikeastaan vain pila, suunnittelijan ajatus oli että vapauttavan maiseman sijaan katsoja joutuukin kohtaamaan itsensä, köyhyyden joka meissä niin kirkuvasti vaatii huomiota. Moni esimerkiksi tarkistaa vaatepartensa tässä kohti ja löytää virheellistä leikkausta, tahraa ja jos mitä. Tästä pääsisi torniin, mutta se on vuokralla vapaapalokunnalla, kuivattavat letkuja sen korkeudessa. Puutarha on suunniteltu siten, että minkä hyvänsä kasvin voi lapsikin nykäistä juurineen pois.

Engelsmaani lähetti myös terveisiä, tulenpalavat kaikille jotka niistä olivat kiinnostuneet, muille vain muodolliset. Lopuksi hän toivotti hyvää pintaa. Voisi sanoa hänen olleen kostoretkellä vuosien takaisista. Todellako aiot jättää armaan kotiseutusi toisen planeetan tähden, kysyimme epäillen.

Olen sisäisen linnani henkilöstö, esitteli itsensä tuo tahdikas engelsmaani

14.7.2018

Vaihtoehtoiseen anatomiaan perustuva keskustelu. Ihmisiä emme ole, ihmisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis kerubiinejä. Kas näin on hyvä vyöttää tilanne kuin korkeaksi venähtänyt kultapallopensas ennen ukkosia. Avaa suunsa tai ei, varjot tulevat kappelista ja muuttavat muotoaan maaston mukaisesti. Törmäpääskyn pesäaukkojen laikuttama olio, hevosella ruohotupot kenkinään. Musta kalaparvi jättää kylpylän ja ui hetuloihin, satelliitti tallentaa tulien sammumisen. Kuopasta nostettu ruumis kiittää lepohetkestä ja korkkaa oluen, ratamon- ja voikukanlehdet saavat profaanin täyteytensä takaisin, silmät ruokahalunsa.

Tutkin riepua käytävällä: näyttäisi olevan meaculpan surkea peite.

Prometheuksen ja kotkan romanssin kestosta liikkuu monenlaisia huhuja. Kyllä minä tämän vielä hoidan, ajattelee uupunut Prometheus iltaisin, päivän pakotetun tietoisuuden hajotessa usvaan. Unessa hänkin on kokonainen.

Olen nyt keskustellut muumioiden kanssa museon siivouksesta. Kumeina kajahtelevat vaatimukset halleissa ja käytävillä. Kunnes ne havahtuvat siihen, etteivät ehkä sittenkään näe; ne kääntyvät palvomaan museomestarin silmiä, järjestyksen kuvajaista niissä.

13.7.2018

Tilanteessa oli tuskin muuta tenhoavaa kuin laiha puro kiveyksen alla. Toisin sanoen olimme ajautuneet pahoin latautuneeseen paikkaan. Kuin paidassa istutettuna kanoottiin, vaikka jalat vielä heiluivat omiaan. Kaupunki oli pystytetty rinteeseen, puut jo värähtelivät uhkaavasti. Otin muistellakseni Bachin toccatan fis-mollissa, tässä tilanteessa se toi mieleen lähimmäisen niistämisen isolla pyyhkeellä, jonkinmoisen toipilaan, ja tämä tässä oli kaikkea muuta. Keksin puhua kuin ujo viranomainen, vaikken hahmottanut mitä virka koski ja mitä ujous. Tarkoitukseni oli näin kiertäen huomauttaa, että minun toipilaani on kaukana täältä ja tuskin edes toipumaan päin. Turisti jo osoitti minua sormellaan ja hänen puolisonsa - myös turisti! - kiirehti auttamaan osoittelussa. Minut valtasi ilo ja tulin hypähtäneeksi jonkun kerran, sijoillani, mutta koska katu vietti, tulin siirtyneeksi monta metriä sillalle päin. Joen kylmät höyryt: ei mitään vaikutusta.

11.7.2018

Muuan akvaario, ja helmiäisporsaita siellä. Kaikestaihastuja sen äärellä, ja varjo. Kostea varjo, esirippumainen, ehkä klassinen.

10.7.2018

Se, joka alennetaan, ylentää. Alemmas ja alemmas, uskontoa rakentaa hiljaa jonon perimmäinen. Jonain päivänä jumalat kuolevat, niin etäisistä hän ei tiedä. Näkee enkelien sekasorron ja jonon ympärikääntymisen. Mitä hän nyt tekee noilla äsken palvomillaan. Tihrustaa unisena.

2.5.2018

Toivotin ylioppilaalle onnea mielihyvin ja -kuvin. Koivut kumartelivat kujassa, paljetit kilisivät hänen shekkiviuhkassaan. Shekit paljastivat vanhukset, he kömpivät juhliin erillisestä luolasta. Minne hyvänsä katsoi, siihen aukesi polku, kukin omaan maailmaansa. Oli tosin se päivä vuodesta, jolloin erillisten maailmojen asukkaat pystyivät tervehtimään toisiaan pensaiden lomitse, piittaamatta muista päivistä, joina taas ei piitattu tästä päivästä. Jos piittasi, sai liikanimen piittaaja.

29.4.2018

Hanskalokerosta jokin, kuin kanaparvi, pyrkii alati vapautumaan, varsinkin tullissa.

Maa kuivui ja autioitui, mutta autossa vielä tulvi.

Ystävättäreni puolestaan seurasi kansallispankin pystytystä, ja kun rakennus oli valmis, hän teki tyytyväisenä lähtöä, mutta hänen lahkeensa oli jäänyt puristuksiin nurkkakiven alle.

Keskustassa on jotain rakennuksia, ei monta mutta kuitenkin, jotka siekailematta on pystytetty rintani päälle.

Minusta on tullut mainio maan pinnanmuotojen lukija, niin kuin nämä laserlaitteet, mutta mieluiten olisin oppinut jotain muuta.