22.1.2017

Näin sisämaalaisena – asetan nyt keppini tähän näin – mielikuvani merestä on, että jossain laaja tasanko päättyy ja suora jyrkänne putoaa alas kuohuvaan mereen, ja ensimmäinen sääntö kuuluu, ettei siihen pidä pudota. Nyt hieman puren keppiäni – pehmenevät, osin jauhoutuvat tikut kielellä ja hampaiden välissä kiihottavat ajattelua - valtakunta on juuri oikea nimitys tuolle suunnattomuudelle haineen ja luotoineen ja levineen, kutsun tätä satunnaisluetteloksi, se muodostetaan niin että otetaan kolme ensimmäiseksi mieleen tulevaa, toisiinsa mahdollisimman vähän liittyvää seikkaa avaamaan aihetta, kuten suoloineen ja laivoineen ja pingviineineen, välillä on suun raikastuttamiseksi imaistava kepin purematonta päätä jossa lakka vielä kiiltelee. Arvata saattaa että minä tällainen, kun lopulta jouduin meren kanssa tekemisiin, en sitä mitenkään aistinut – tuuli sulki korvani, sieppaajat silmäni, olin myös vilustunut enkä haistanut mitään, edes liikettä ei ollut sillä meri, johon lauttani laskettiin, oli tyyni. Keppi tulee pureskella likomäräksi jotta suuhun päätyisi juuri oikeanlaista tikkupuuroa, vasta auringon noustessa ymmärsin olevani merellä, selälläni lauttaan sidottuna. Kun alkoi tuulla, tajusin että lautta oli ankkuroitu. Korvani juuressa oli puhelin josta kuului kohinaa ja tasaisin väliajoin kysymys tunnustatko? Väänsin päätäni sen verran että sain irrotettua hampaillani lautasta mehevää mäntypuuta. Niin pystyin taas ajattelemaan. Tämä keppi on leppää ja äkkiä tuhottu. Aloin sitten kertoilla puhelimeen ajatuksiani. Minut poimi lautalta epäluuloinen rajavartija, ja seuraavat seitsemän viikkoa vietin tutkintavankeudessa eräässä laiturissa lähellä Poria. Siinä ikävyydessä huvitin itseäni miettimällä kenelle Pori oikeastaan kuuluu. Kun tietoa ei ole saatavilla vaan kaikki on pääteltävä itse, ja kun muistiinpanoja ei voi tehdä ja kasvavan ajatusrakennelman on pysyttävä kasassa, yritys vastata tuollaiseen kysymykseen paljastaa ihmismielen ällistyttävät mahdollisuudet. Astuin vapauteen tukka uudenlaisesta ajattelusta kihartuneena. Läheiseni eivät tunnistaneet minua ja kun avasin suuni, he tunnistivat minua vielä vähemmän. Niinpä sain hyvän syyn jättää perheeni ja aloittaa niinkutsutun uuden elämän, niin kuin kala, joka elää vuosia pahaisessa purossa kolikon kokoisena juurikaan kasvamatta, turpoaa suurempaan jokeen päästyään juuri sellaiseksi merihirviöksi joka alitti sillan juuri kun katsoin alas, luulin sitä ensin sukellusveneeksi mutta kohta se hyppäsi vedestä ahmaistakseen kitaansa muutaman pullean kalalokin.

Viimeisenä tekonaan hän kävi maahan pitkäkseen. Kenttä oli päällystetty moneen kertaan mustalla kattohuovalla. Sitten hän nousi, korjasi auton, ajoi huoltoasemalle, luki aamun lehden, joi kahvit ja toimitti vielä kolmisenkymmentä vuotta niitä näitä, lukien kaiken puuhan osaksi tuota tekoa, jossa hän noudatti järjestystä suuri idea –> pienet ideat – > pienet teot.

21.1.2017

Inauguraatioon kohdistui niin suuri huomio, että poskipäitäni alkoi särkeä ja tuttu paine ilmaantui ohimoille. Niinpä järjestin tapahtumasta itselleni paperinukkeversion. Presidentillä oli kainaloon asti ulottuvat tynnyrimäiset housut, joiden kylkiin hänen erinomaisesti tahdistettu sydämensä löi kuin kellon kieli. Säädin puheen vaimeaksi ja epäselväksi, tarpeelliseksi taustasoinniksi, hämäräteatterin selkososiaaliseksi ulottuvuudeksi jota ei sovi unohtaa vaikka tärkeintä minulle olivat tapahtumat tynnyrihousujen yläpäässä; edes pää ei ansainnut samanlaista huomiota, se kuului pikemmin puheen piiriin ja toimi ympäristön asettamien mahdollisuuksien rajoissa. Mutta tynnyrihousujen kammiossa liikkuivat varjot ja väreilivät sävyt, hitaiden klusterien kanssa – sieltä sinkosi samea toteemi kohti vedellä nukattua kartonkipäälakea.

Yhdellä stalagmiitilla istuskeli masentunut Alberich. Mietin mitä se teki tynnyrissä. Kysyisit mieluummin, se sanoi, mikä minusta on tehty - olen samaa perua kuin Oberon, enkä kautta Mooseksen parran kuulu tähän tötteröön.

20.1.2017

Huoneen läpi kulki metsäläisiä havuja harteillaan. Luokkaero on itse asiassa aikaero, hän sanoi ja osoitti ulos: tulevaisuudessa olemme kaikki yhtä vauraita kuin tuo tuolla.

Katsoin tielle. Kuului matala ja vaimea pasuunoiden harmonia. Tiellä narahteli lavetti, kyydissään valtavan lihava mies. Palvelija piti hänen edessään avointa kirjakääröä.

Mutta miksei hänelle lueta ääneen, kysyin. Kuinka alempiarvoinen, hän vastasi, toisin sanoen ääni menneisyydestä kykenisi elävöittämään tekstin tarkoituksenmukaisella tavalla?

Olisin kysynyt lisää, mutta hänen katseensa lasittui ja hän alkoi lässyttää kissanpennulle.

18.1.2017

Yö, ja nainen kaivolla
pöllön näkökulmasta,
ratisevan pensaikon näkökulmasta pöllön takana,
pöllön pensaikoksi laajentuneen tajunnan tomuisella pensaanjuurikamaralla
hiipivien laihojen orjansiluettien kuvitelmien heijastuksena

Pöydällä oli suuri saksalainen taikaesine, mutta esineen koko ei lisännyt sen taikavoimaa, päin vastoin, vaikutus oli laimea, kirotun henkilön ajatus puuroutui, hän lausui ”öh” ja oli taas entisellään.

17.1.2017

Hän matkusti mielellään seuduille, jotka olivat vasta palaneet tai jotka oli pommitettu, nähdäkseen miten aurinko nousee.

Puistonvartijan varsinainen kutsumus oli tuntemattomien eläinlajien vapauttaminen, vieläpä niin, että hän tuijotti häveliäästi lehtiä maassa kuin joku olisi vierellä pukeutunut.

Hänelle karjuivat pienet sillitkin

Seison maailman keskellä syrjäisellä torilla kädessäni tilanteen jäännökset, jotain sepelimäistä jota on raikas imeskellä, sanansaattajani istuu 1700-luvulla kirjoituspöytänsä ääressä ajanmukaisessa valaistuksessa, hänen hahmonsa kääntyy viestistä kohti seuraavia ajatuksia, ja niin hän on unohtanut minut, autio tori ympärilläni kohahtaa kuin umpikujaan juossut joukko, todellisuudessa, kulisseista täydellisimmässä, ja kun kylmä lävistää rintani kuin sähkövirta, muistan kävelyyn soveltuvat lahkeeni ja lähden seuraamaan langanohutta kultaköynnöstä joka kaikesta päätellen syntyy vihellyksen mahdollisuudesta huuliltani.

16.1.2017

Kiihottuneisuudesta, kansanryhmää vastaan

Lempialbumini teininä oli MAOL-taulukot, hän sanoi, millä tahtoi sanoa, että nuoruus on kehitysvaihe, mutta hellämielisyyttään tai toivottomuuttaan hän ei sanonut sitä suoraan.

Tämän merkitsi muistiin kumara kirjuri kuun takana

Lopputyön aiheeksi rajautuivat siten syyttömät seuraukset ja seurauksettomat syyt.

Monet meistä on kissa turmellut

14.1.2017

Runo vanhan naakan hajusta

Naakka sukeltaa kokoiseensa korvausilmaputkeen.
Nokka on suuri, vessapaperirullan paksuinen.
Putkessa käy veto.

Ruokimme nokkaa huoneen nurkassa.
Pelkäämme että lintu laihtuu ja pääsee sisään
syöksyilemään ympäriinsä kuin ajaen meitä takaa
tartuttaakseen meihin mielettömän hätänsä.

Höyhenet siivilöivät kesäilmaa.
Helteen lehdistä haihduttama höyry
jää untuviin ja alkaa käydä.

Haju tarttuu vaatteisiin.
Kaupungilla ohikulkijat pysähtyvät
ja katsovat jälkeemme liikuttuneina:
nuo ovat viimeiset oikeat ihmiset.

Rinteessä on lähde, mylly, kaivo ja vierasmaja
sopusuhtaisena kyhäelmänä.
Kylän neidot tulevat kiertotietä huivit hulmuten,
kukkulan takaa kohoaa runoilijapatsas.

Puro virtaa kunnes väsyy
ja on taas hiekkapolku marjamättäälle.
Siihen saapuu, yössä, kulkija vainen
hörppimään, kas hörppimään
neitoa jonka lähteeksi luuli.

pöhö uhkaa kevätkarjaa

Kohtalon kuvatus hypnotisoi karjan

Entisajan tauti, ei ole minulla sitä

En kuuntele ketään, vain korvaa

astuu tupaan, ikkunasta virtaa tietoa
korvan juuressa joku alkaa puhua
puhuu itselleen, toisesta huoneesta
vaihtaa kuulijaa kesken lauseen
puhuu vähän, jättää senkin kesken

nostelen hiljaisia ahvenia nukkaisesta yövedestä

jokainen köyhyyden merkki on rangaistus erillisestä rikoksesta

Juhlavuosi on kolme ja puoli kertaa talvisodan mittainen

Kupletti auktoriteetteja, viranomaisia ja sellaisilta näyttäviä vastaan

Kulttuuri tulee rakentaa aamuyöllä baarista ulosheitetyn äkilliselle selkeydelle

kiroan sappeni alimpaan valurautapataan

syljeksin jäänkuoria
musta pensaikko täyttää kentän
kengänpohjat lahoavat maahan kiinni

ovella iskee vakaumus: olen onnen ylkämies
paimen sellainen mitä nyt näkee
puistossa kun kaura lainehtii

teoria valaisi nuoret kuin maglite

ja he menevät sisäkkäin kuin nappi

hän on niin hiljainen ettei kukaan huomaa ulsterin olevan peltiä

Noita kasvoja on siirretty maailman alusta naiselta toiselle

13.10.2016

-Enpä ole tuollaista nuotiota ennen nähnyt
-Täällä on hyvä happi, kaikki palaa

Kelloon oli asennettu käen asemesta tyhmä poika.

On lieviä ja törkeitä omaisuusrikoksia:
halu omistaa ja varsinainen omistaminen

Nolostuneena rakensin laboratorion, joka oli pimeä paitsi kun avustaja avasi oven. Istuin siellä ja ajattelin ja kuuntelin solaariääniä kunnes koeputket alkoivat helistä.

Rakensin myös pienen mökin
siellä tuoksui mäntysuopa ja aina oli heinäkuu
lehmät kävelivät heinikossa, metsämansikan mä söin
ja rinteessä ol' sauna josta könys
ukko 1700-luvulta
kesän päätteeksi soudin kaupunkiin
jossa kasakat jo odottivat pistimet tanassa

Rakensin navetan täynnä voimistelijatyttöjä.
He harjoittelivat yötä päivää Otavan volttia pohjoisen taivaalla.
Jottei kukaan häiritsisi heidän hiljaista työtään.
Tilasin hunnit ratsastamaan navetan ympäri.

Tämä on se kylä, jonka kaikki lapset Hans Asperger vei sisäoppilaitokseen.

Etsii kaltaisiaan, etsii ja etsii
yksin kuutamoss', kulkee ja etsii
kunnes löytää, suuttuu ja menee pois

14.9.2016

Heräilen leikkauksesta, jossa sydämeni tilalle on vaihdettu omena. Lääkäri on hyvin nuori, niinkuin he yhä useammin ovat. Hän jotenkin taputtelee lopputuloksen paikoilleen, kuin viimeistelisi savimajaa, enkä tiedä kumpi on lämmin, hänen kätensä vai minun rintani.

Leikkaus on tehty luonnonvalossa, valtavan ikkunan alla. Siinä on hyvä herätäkin. Lääkäri on jo siirtämässä kookasta veistosta. Haluan auttaa, mutta hän muistuttaa että minulle on juuri tehty iso ja merkillinen leikkaus. Ja sitä paitsi, kun tarkemmin katson, hän ei varsinaisesti siirrä veistosta vaan mittailee sitä katseellaan.

 - Tämä on maailma jossa viihdyn, voisiko tänne jäädä pitemmäksi aikaa? Eihän tämä ole mikään laitos, joten laitostumisen vaaraa ei ole.
- Minäkin lähden täältä illaksi kotiin, lääkäri sanoo, ja sitten täällä vain hurisee ja humisee ja hätäuloskäyntien merkkivalot palavat, ajattelepa sitä.
 - Totta tosiaan sietämätön ajatus. Vaikea kuvitella sitä nyt kun aurinko nousee noiden kukkuloiden takaa ja palmut rypevät kasteessa. Ja kun minusta ihan tuntuu etten millään voi olla vaivaksi, vaikka tavallisesti olisin koko ajan menossa tieltä pois.
 - Tunne johtuu siitä, että leikkaukselle on varattu aikaa koko tämä kuukausi (syyskuu 2016). En suostu tekemään huonoja leikkauksia. Jos kirurgi on rasittunut tai pahantuulinen, se välttämättä kuormittaa potilasta. Kenenkään ei pidä suostua sellaiseen.

Heräilen edelleen leikkauspöydällä, vaikkei minua ole edes kunnolla nukutettu, korkeintaan suostuteltu, eikä leikkauspöytäkään ole oikeastaan pöytä, pikemminkin kenttä. Tutkin pienestä lasten leikkipeilistä leikkaushaavaa. Se erottuu punertavana juovana rintani keskellä. Ompeleita ei ole, mutta on jonkinlaista vahaa, joka tuoksuu eukalyptukselta ja hunajalta.

- Onko minun tarkoitus nuolla tätä?
 - Kyllä on, sinun tai jonkun muun, jos et itse ylety, muttei ehkä vielä tänään, enkä suosittele kissaa, sillä on liian karkea kieli.

Seinällä on taulu jossa sumuun upotettu kynä vetää juuri esiin sinistä purtta. Minusta sinä olet hullu, sanon onnellisena. Lääkäri kikattaa tuskin kuuluvasti, mikä virkistää mieltäni entisestään. On kuin aurinkon valo ei enää mahtuisi saliin, missä tapauksessa se alkaisi levitä komeroihin ja rappukäytäviin, paljastaen nolostuneita siivoojia ja lähettejä.

Todellakin erinomaisesti järjestetty leikkaus, ajattelen, mutten sano sitä ääneen, puhuminen ei tunnu enää tarpeeksi kultivoituneelta tavalta ilmaista asioita. Sen sijaan tekee mieli lakaista lattiaa, niin kuin pian lakaisenkin, valssin tahdissa. Valssi on vanha teema Argentiinasta, maailmalla se tunnetaan nimellä Invisible principles. Se ei ole varsinaiselta luonnoltaan valssi vaan runousoppi, johon luultavasti palaan syksymmällä, mikäli syksystä tulee satumainen.

11.3.2016

Kun kapteeni tulee kannelle tupakoimaan, ei laivaa ohjaa kukaan.

Vesi on selällä puhtaampaa, mitä tulee ihmisten jätöksiin, mutta toisaalta tummempaa ja upottavampaa: sitä on massoittain.

Suomessa pienkinkin tuppukylä on valaistu niin että päätä särkee.

Matka pianotunnille on niin pitkä että ehdin jo väsähtää, ja lopulta haluan kotiin niin kuin väsynyt lapsi jonka elämän järjestys on häiriintynyt. Lapset elävät kotoisuutta, aikuiset todellisuutta, jota he haluaisivat paeta kotoisuuteen, jota lapset haluaisivat paeta seikkailuun, josta he eivät ehkä kuitenkaan pidä, koska seikkailu ei ole kotoisaa vaan rasittavaa.

Päähenkilö ei ole yksinkertainen sielu, pikemminkin sielun yksinkertaisuus

1.3.2016

Haamukirjoittajia on liian vähän.

Vai oletko koskaan nähnyt kissaa, joka ei täyttäisi tehtäviään eikä vetäytyisi syrjään?