Mutta tuollapa porisee kahvini, armas kahvini, ystäväni ja lohduttajani, liittolaiseni ja henkevyyden lähettiläs, ehkä vähän vainohullu mutta pian jo tokeentunut, ja niin kaunis, luonnokas, pyyhkii mielestäni sienipilven, tulvan, heinäsirkat ja laajenevan autiomaan, kaataa sielustani levottomuuden aiheuttajat elikkä riippakoivut, olen taas mutkaton ja luonteva, kävelen rantaan ja suden ulvonta sisälläni hiljenee.