Satamassa – monestihan ryntään levottomuuttani ensimmäisten joukossa maihin – jättäydyin viimeiseksi, ja mielistyin tähän viivyttelyyn niin että istahdin jonkin erkkerin alle tupakoimaan. Kortteli tyhjeni. En tiennyt minne muut olivat menneet, nuo kaksikymmentätuhatta maahantulijaa, mutta tunsin sellaista huolensekaista sielunrauhaa että varmasti heille oli tapahtunut jotain ikävää. Ehkä he olivat vain assimiloituneet. Kun heidän paitansa oli nyt toimistonvaaleansininen, oli minun vieläkin illankeltainen. Edessäni oli pieni puisto, terhakan nuoren ruohon päällä lepäili kuivia vaahteranlehtiä.