Näin sisämaalaisena – asetan nyt keppini tähän näin – mielikuvani merestä on, että jossain laaja tasanko päättyy ja suora jyrkänne putoaa alas kuohuvaan mereen, ja ensimmäinen sääntö kuuluu, ettei siihen pidä pudota. Nyt hieman puren keppiäni – pehmenevät, osin jauhoutuvat tikut kielellä ja hampaiden välissä kiihottavat ajattelua - valtakunta on juuri oikea nimitys tuolle suunnattomuudelle haineen ja luotoineen ja levineen, kutsun tätä satunnaisluetteloksi, se muodostetaan niin että otetaan kolme ensimmäiseksi mieleen tulevaa, toisiinsa mahdollisimman vähän liittyvää seikkaa avaamaan aihetta, kuten suoloineen ja laivoineen ja pingviineineen, välillä on suun raikastuttamiseksi imaistava kepin purematonta päätä jossa lakka vielä kiiltelee. Arvata saattaa että minä tällainen, kun lopulta jouduin meren kanssa tekemisiin, en sitä mitenkään aistinut – tuuli sulki korvani, sieppaajat silmäni, olin myös vilustunut enkä haistanut mitään, edes liikettä ei ollut sillä meri, johon lauttani laskettiin, oli tyyni. Keppi tulee pureskella likomäräksi jotta suuhun päätyisi juuri oikeanlaista tikkupuuroa, vasta auringon noustessa ymmärsin olevani merellä, selälläni lauttaan sidottuna. Kun alkoi tuulla, tajusin että lautta oli ankkuroitu. Korvani juuressa oli puhelin josta kuului kohinaa ja tasaisin väliajoin kysymys tunnustatko? Väänsin päätäni sen verran että sain irrotettua hampaillani lautasta mehevää mäntypuuta. Niin pystyin taas ajattelemaan. Tämä keppi on leppää ja äkkiä tuhottu. Aloin sitten kertoilla puhelimeen ajatuksiani. Minut poimi lautalta epäluuloinen rajavartija, ja seuraavat seitsemän viikkoa vietin tutkintavankeudessa eräässä laiturissa lähellä Poria. Siinä ikävyydessä huvitin itseäni miettimällä kenelle Pori oikeastaan kuuluu. Kun tietoa ei ole saatavilla vaan kaikki on pääteltävä itse, ja kun muistiinpanoja ei voi tehdä ja kasvavan ajatusrakennelman on pysyttävä kasassa, yritys vastata tuollaiseen kysymykseen paljastaa ihmismielen ällistyttävät mahdollisuudet. Astuin vapauteen tukka uudenlaisesta ajattelusta kihartuneena. Läheiseni eivät tunnistaneet minua ja kun avasin suuni, he tunnistivat minua vielä vähemmän. Niinpä sain hyvän syyn jättää perheeni ja aloittaa niinkutsutun uuden elämän, niin kuin kala, joka elää vuosia pahaisessa purossa kolikon kokoisena juurikaan kasvamatta, turpoaa suurempaan jokeen päästyään juuri sellaiseksi merihirviöksi joka alitti sillan juuri kun katsoin alas, luulin sitä ensin sukellusveneeksi mutta kohta se hyppäsi vedestä ahmaistakseen kitaansa muutaman pullean kalalokin.