”Kukkuu”, hän huuteli metsään. ”Sarastusko se siellä? Rakastus? Mikä sieltä nousee? Onko se kiivas ja kirkuva? Tervehdinkö takki auki? Haa, minä teen tulen.” Hän poltti vähän bensaa. Hän oli tyytyväinen. Metsästä lyllersi panssarivaunu, piiputon, eli miehistönkuljetusvaunu. Ja nuotio oli valmis. Ujoja nuoria miehiä hyppeli luukusta nurmelle. Olivat kokeneet kaikki sodan kauhut. Toisesta luukusta hyppeli naissotilaita, ei lainkaan ujoja, kauhuista mitään tietämättömiä. Naiset taittoivat pari nuorta koivua ja pystyttivät korkeushyppytelineen. Mistä pehku? Voisivatko pojat toimia pehkuna? Mutta pojissa on kovat kohtansa. Niitettiin heinää pehkuksi ja alkoi jalo korkeushyppykilpa. Sotilaspastori asetteli nuorukaiset levolle, toiset mahalleen, toiset selälleen, trauman ja ahdistuksen laadusta riippuen. Runous saapui heitä lohduttamaan, hajotti maisemanmuruiksi heidän kärsivät ruumiinsa. Mutta korkeushyppysuorituksia parantamaan ei runoudesta ollut eikä pastorista. Bensamieheltä alkoi bensa loppua. Hän pyysi saada pehkusta tukon heiniä ja saikin, mutta taitamattomana heinätukonkuljettajana hän tuli levittäneeksi kulon sinne tänne, pakanallisiksi pesäkkeiksi. Yhtenä joukossa paloi hänen mahtava tukkansa. Hätääntyivät pastori, naiset, jopa runous. Taas hän onnistui tekemään vaikutuksen peruukkitempullaan. Nuorukaiset heinikossa, kuka mitenkin, olivat onneksi jo toipumaan päin, samoin keväiset mehiläiset. Pastoriko tätä seka-armeijaa johti? Peruukkihuijaus oli paljastunut ja pastori osoitti johtajuuttaan: bensamies lukittiin pieneen latoon. Vaunun mentyä irtosi ladon seinästä lauta ja esiin työntyi bensamiehen hämmästyttävän pitkä jalka.