Olen muuan Puigdemont, ja liihotan ympäri Eurooppaa kuin enkelipoika, jollainen myös tosiasiassa olen ja jollaiseksi heti pukeudun kun pääsen kotitilalleni Kataloniassa, kotinummelle lampaitteni seuraan. Illalla vuorien alarinteille syttyy muutama valo, aprikoin kuka siellä on, mutta en tahdo ottaa siitä selvää, asia on minulle tabu. Lähempänä on pieni metsä puronvarressa ja metsässä mökki, siinä asuu puronvartija aseenaan Bretonin helistin, joka valaisee illalla kamarin ikkunan. Puronvartija on minulle elävän maiseman elävä jäsen, mutta nuorempana lähes esineellistin hänet, hänellä oli tapana seistä törmällä alkuillasta, kouluaikoinaan hän oli ollut tätini hyvä ystävä ja tätini puhui hänestä arvostaen, ”sitä naista ei säikytellä”, ja minua toki kiehtoi tuo arvoituksellinen hahmo, ainut nainen kymmenen kilometrin säteellä, hankin jopa kiikarit mutta silloin hän kääntyi, kesken mitä herkullisimman esineellistämiskohtauksen. Laskin kiikarit vapiseville polvilleni, mietin oliko hän nähnyt ja jos oli, mitä ajatteli, ja silloin tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi että hän on ajatteleva olento, ja tunsin hänen mielensä leviävän laaksoon ja törmäävän rinteisiin, aiheuttaen ennakoimattomia tuulenpuuskia ja pieniä kivivyöryjä. Pelkäsin että hänen ajatusparvensa törmäisivät omiini ja ajaisivat ne tiehensä, ja juoksin kotiin. Pelko valtasi minut aina kun olin lähteä laaksoon, äitini ihmetteli miksi istuin aina huoneessani mutta tietenkään en kertonut, kului pari vuotta ja muutin kotoa pois, Barcelonassa päättelin että kaupunkilaisten mieli oli litistynyt, tai sitten he olivat sopineet riitansa, siksi he mahtuivat samoille kaduille ajatuksineen, mutta minä en ollut kaupunkilainen, en halunnut litistyä enkä sopia barcelonalaisten kanssa, minun oli päästävä kotinummelle lepäämään, ja siksi minun oli välttämättä tehtävä sovinto tuon naisen kanssa, mutta mielestäni en ollut sopiva lähestymään häntä ennen kuin olin valmistunut yliopistosta, ja taas hukkasin vuosia, elin tuollaista puolielämää, tai puoliparodiaa, kunnes valmistuin, pukeuduin ja matkustin kotiin. Mietin kuinka lähestyisin häntä, lähinnä kulkutietä ja kulkuneuvoa, ostin vaelluskengät, harjoittelin riippuliitoa ja maastopyöräilyä, mutta lopuksi, erityisenä ammattitaidon arvostuksen elkeenä valitsin puron ja kanootin. Muistan yhä keulan kahahduksen mökin rantaheiniin, millainen tuuli kävi, millaista valoa taivaalta satoi ja miten plataanit mahtailivat pihan yllä. Hän istui pihakeinussa ja poltti piippua, tuntui kuin hän olisi ollut maailmankaikkeuden keskipiste ja minä hassussa maisterinpuvussani palanen kupoliksi jähmettynyttä maisemaa. Esittelin itseni, hän muisti tätini ja puhui hänestä jonkin aikaa, kuulin siis ensimmäistä kertaa hänen äänensä, se muistutti tiettyä polkuharmoonini äänikertaa jonka olin nimennyt härän varjoksi. Kerroin asiani, että olin nuorena poikana esineellistänyt hänet ja yhden kerran tarttunut jopa kiikareihin, ja tahdoin nyt pyytää sitä anteeksi, että mahtuisimme molemmat tähän laaksoon joka on minullekin rakas. Hän mietti jonkin aikaa, kuin olisi punninnut aiheuttamani kärsimykset, laskeutunut portaat kirjastoon ja tutkinut moraalilakeja, ehkä kolme tuntia, sitten hän lopetti tuon ikään kuin punnitsemisen ja lukemisen, ja mietti vielä hetken, kuin  vedenjakajalla, miettien oppia vedestä ja vesien termodynamiikkaa, sitten sain anteeksi. Meloin kevyesti kotiin ja kävelin tuttua polkua lepopaikalleni, jossa maisema tervehti minua, uinuvien ja tarkkailevien olioiden elävä maisema, vilkkaampi ja kiihkeämpi kuin ilta Barcelonassa, asetuin tuolilleni, join juomani ja nukuin kuin sillan alla, kiitollisena siitä että olin hylännyt sillan ja sen yhdistämän tien ja valinnut vesireitin.