Hän nosti kirjoituspöydän kantta ja kutsui koiraa. Koira tuli ja säikähti pystyynnoussutta pöydänkantta. Saattoi koira tulla pöydän sisältäkin ja olla säikähtämättä. Hän ei ollut koiran varsinainen isäntä, mikä ilmeni molemminpuolisena kunnioituksena: kunnioitettu koira hän sanoi. Koiran uskollisesti seuratessa hän sytytti kynttilän ja käveli ympäriinsä kirjastossa. Hän muisti kolmannentoista kesänsä ja voimakas mielenliikutus ravisti häntä: nimettömät pojanodotukset ja niiden kaatuminen kohti pettymysten purppuranmustaa taivaanrantaa hän ajatteli ja hihitti vertaukselle. Koira vingahti huolestuneena, kunnioitetun vieraan mielentila oli epävakaa. Hyllymetreittäin soopaa vieras irvisteli eikä tiennyt mihin purkaa kiukkunsa. Hän avasi isot ruutuikkunat syysyöhön ja asettui siihen kuin pappi alttarille. Koira vinkui nyt taukoamatta. Nyt kävi sillä tavoin kaksijakoisesti, että samalla kun hän mietti miksi aukoi kaikenlaisia tasoja ja luukkuja ja jätti ne auki, hän juoksi hälisten pimeitä käytäviä huoneesta toiseen. Koira hämmentyi: vieras juoksi ja melusi mutta oli samanaikaisesti rauhallinen ja keskittynyt.