Omalla tavallaan vastahakoisesti hän laskeutui pimeyden ytimeen. Polku oli leveä ja kevyt kulkea, pensaat ja oksat kaartuivat sen ylle. Lehvät valittivat sietämättömän alakuloisesti, mutta jos pysähtyi kuuntelemaan, se oli vain riisuttua ääntä. Hän kaipasi pajavasaraa, toisin sanoen puuta ja rautaa, mutta kun hän sai raudan käsiinsä, hän huomasi kaivanneensa märkää kiveä. Sivupoluilla jatkuivat viattomat ja vaaralliset leikit jollaisiin hän ei ollut koskaan osallistunut. Olen pääpolun kulkija hän julisti, tosin se on pääpolku vain minun näkökulmastani, muiden mielestä se on joutomaata.