Tarkoitukseni oli päästä sumuisen puiston läpi. Unohtelin ihmiskasvoja ja muita määränpäitä, koteja ja rantoja. Huoneisto oli hämärä, siinä oli kummallisuuksia kuten takkahuone, uima-allas, kirjasto- ja viherhuone. Mutta lattia oli miellyttävää ruskeaa laattaa. Sumu on niin murheellista ja kylmät valuvat oksat. Unohdin värejä, pääsenkö enää tästä takistakaan ulos. Yritin tallentaa joka hetken komennolla Ctrl+s mutta se ei päde tässä ympäristössä.

Jollakin oli hikka ja hän nikotteli suoraan korvaani. Takkahuone oli toki miellyttävin soppi, rottinki narisi mutta kuka nyt polttaisi avotakassa kuusipuuta. Jossain sumun ja syksyn takana on tukeva oksa kuin häpyluu. Valo nostaa ylös, ja kesken luhistuttavan vastaliikkeen se nostaa vielä korkeammalle. Urkuhuoneessa urut luhistuivat pilli kerrallaan. Näitä lattioita ei tarvinne koskaan imuroida, eikä laattojen lämpötila koskaan laske alle viidentoista.

Puiston katkaisi joki. Kierreportaat veivät toiseen kerrokseen, keittiö ja olohuone olivat pimeät. Musta joki pimeässä puistossa taisi olla päätepiste: kauemmaksi ihmisistä ei voisi enää eksyä. Palasin takkahuoneeseen ja telkesin oven hiilihangolla. Kun katsoo sivulle, on siellä vapaus, avoin portti oranssille kadulle. Liu'uin kuitenkin lokaista penkkaa jokeen mantteleineni. Heti laattojen alla on peruskallio, vielä 1960-luvun lopulla rakennettiin niin.