Siinä kylässä oli vähän jokaisella punainen Ferrari. Syksyiselle pihalle se istui erinomaisesti, ja lumiselle, ja vanhojen rakennusten yhteyteen. Jonkinlainen turmelus niiden kautta tuntui kuitenkin leviävän, horisontin hirveä veto ja seireeninlaulu, vaikka huvitteluun niitä ei käytetty. Mutta piha laveni, kaiku viivästyi ja voimistui ja tuntui sietämättömän yksinäiseltä ja itkuiselta. Tilhet pihlajissa vihelsivät kammottavasti siihen vetoon ja kaikuun. Pihan rapa kutsui raivoisasti polvistumaan. Ja kuuliko Ferrari huoliamme kuin äiti tai vanhempi laupeudensisar? Kuuli, kyllä se kuuli ja otti osaa, eikä ottanut pelkästään syliinsä, mutta myös sisäänsä. Vuodet kuluivat sentimentaalisuudessa rypien, vailla tasapainoa tai järjestystä.