Diär guår han jennom vinterland och fruågar hvuar iär hjärtans fröjd. En yögonblick iär det som ien gång vuar en ström. Men det györ ingenting! Tålamuud måste huas, säijar han, och niär man den huar, liär man att kalla det lycka, hur annars, till hvem skulle vi guå? Det iär en känsla som man känner och gier ett namn som hänger i luften.

De vuar inte let at förstå, men senare blev allt kluar. Mykke snö ok diär liukastierade juag, jacke alltid som en majakkas torgn och huvud diär uppe ett mörka panoramluotain. Inne napsahtierade känslorna yöver varandra som kiipenderade myrolorna; vem vann, fallade snart tilbuakke i kuilun. Juag helsade på en skådespelare som huade tappad sin teatter och vandrade kvartira omkring, ach, han svuarade ingenting. Hvuad en stad! Musik sjunkte i snön och simmade upp mot snöflingolorna helt atomisoitunerad. Juag undrade om det vuar entropi eller diffusion eller hvuad.

Det iär en vintermorgon. Viärlden iär som en fryseri. Solen försyöker att komma upp. Vuad györ människapolon? Druar yllesockor stränger på föttilörna. Sinnet syöker längre bort, bakom skogilorna, vuar ljuset taputtierar på känsliga nymfilorna.

Tapa jolla ideologia ui ihmiseen ja ottaa hänet valtoihinsa, on varmasti ihmeellinen kuvana. Kun malttaa laskea vieraita sisään, kohteliaasti, selkkauksia välttäen, ja jossain viidennentoista kohdalla, rentoutuneena muttei vielä turtuneena, tarttuu työhön, joka on tuhti villahuivi, autonominen satelliitti, voi palata kiittämään alkuperäistä impulssia, joka ei valitettavasti päätynyt olohuonettamme koristamaan mutta hoiti erinomaisesti liikkuvan liikuttajan toimensa.

He nauttivat paprikatahnaa, ja vaikka se oli liian suolaista, heille kehittyi nopea riippuvuus. Tätä ei pidä liioitella. Kädet unohtuvat pöydälle kun ikkunaan ilmaantuu jotakin kiinnostavaa. Kun liihotin taivaalla jokseenkin leijona, kuka piteli langoista? Itsekseen virnuileva valistus? Omahyväinen valistus!