Minulla on vesitornin korkuinen setä, kuuluu romaanin ensimmäinen lause. Lasken kirjan kädestäni, en välitä sukuromaaneista. Kierrän talon ja jatkan lukemista. Hän tulee tuolla juuri nyt, yllä koivikon, kuuluu toinen lause. Tapahtuu vielä maalla, sähisen, kierrän talon ja tartun kirjaan. Hän laskee piilukkonsa aitan nurkalle ja saa leipää ja suolaa. Perhana, historiallinen romaani! Kierrän talon kaksi kertaa. Setää jäytää kammottava tauti, mutta hän pyytää saada maalausvälineet, nero kun on. Neromyytti, kiljaisen ja kierrän taloa kunnes tulee sade. Mestariteoksen maalattuaan hän tarttuu kellonsa vitjoihin ja vetää esiin kallisarvoisen jalokiven. Ilman muuta yläluokkainen, ihailtavaksemme, totean ja kierrän sateessa ei vain talon, vaan koko tontin. Hän vilkaisee äitinsä kuvaa seinällä ja saa nykimäkohtauksen. Äitisuhde! Olen jonkin aikaa matkoilla. Silloin sievä piika ja hintti renki häiritsevät hänen ajatteluaan yrittämällä tavata Katkismusta siihen mitenkään kykenemättä. Keksin, että voin talon kiertämisen sijaan yliviivata lauseet paksulla tussilla. Setä menee ikkunaan nähdäkseen parahiksi, miten KGB pysäyttää viattomat maantiellä. Alkeellinen aikaharppaus, viivaan yli. Hänellä on nuha, ja hän on tartuttanut nuhan vaimoonsa, ja he kiistelevät nuhassa. Mistä hyvästä tämä on palkittu? Kun muistelen sitä, tunnen olevani orpo, se ministeri. Jaa että tällaista minunkin pitäisi menestyäkseni kirjoittaa.