Kiskoin tukkia hangesta kun ylimielinen lintu pimensi taivaan. Ei koko taivasta, vain sen pahaisen metsätilkun. Varjosta huolimatta linnun untuvaista mahaa saattoi tarkastella kuin suurennosta, murheellisena siitä, ettei sen pehmeys, sen enempää kuin tiettyjen vauraiden alueiden arkkitehtuuri, ollut luotu meitä varten, ja siksi se piti ryöstää vallankumouksessa, mutta minulla oli tuo tukki tavoitteena, ei vallankumous, eikä vauraiden talojen tai linnun untuvan menetys ollut alakulon syy, vaan lapsellinen luulo, että maailmalla olisi ollut tuollaista antaa, untuvia ja venetsioita, ja huusin linnulle, että mene muualle ammuttavaksi, häivy varjostamasta kohtaloani, minä en lue sisustuslehtiä, olen valinnut tukkielämän, ja vaikka haahkat ja kaupungit suorittavat päivittäin ylilentojaan, en kaipaa niitä, ei ole kaipuuta joka olisi kutsunut ne tänne, takana on taas yksi noista vääristä luuloista joita jumaliksi korottautuneet hellivät, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin uppiniskaisella tukinvedolla julistaa heidän luulonsa vääräksi.