Voidakseni soittaa hovihankkijalleni on minun kiivettävä kolmanteen kerrokseen. Tähän vanhaankin aikaan on toki hissi, käsikäyttöinen, mutta se kitisee häpeällisesti. Nojaan ikkunapenkkiin, tuijotan loputtomuuteen ja esitän toiveeni. Hovihankkija pyytää toistaa tilauksen kolmasti, nauhoittaa sitä ei sovi. Suljen puhelimen ja avaan kiikarikaapin. Kohta näen pienen pisteen nousevan kaukaiselle kummulle: sieltä hän pyöräilee.

On aika istahtaa melankolialle. Miksi lintu lentää raskaasti? Miksi puro virtaa hitaasti ja levääntyy? Miksi lehmä ojentaa kaulansa, kellahtaa ja on kuollut? Miksi talonmies ei löydä etsimäänsä peltisepänliikettä? Miksi neidon ripset, kuin harsot, roikkuvat hänen silmillään ja estävät näkemästä? Miksi metroasemalla nuori mies seisoo niin paskanjäykkänä? Miksei aina voisi olla päihtynyt ja samanaikaisesti raitis? Miksi mustapippurin ihanan pinnan ala on onnettoman pieni? Miksen voi syöksyä huoneeseen kesken kokouksen imurinvarsi tanassa ja letku perässä mutta ilman imuria, siten että imurin ääni kuitenkin seuraa? Miksi, ah miksi aina, kun yritän ajatella omaperäisesti, minua vaivaa tunne että istun täyden kirkon etupenkissä veisaamassa?

Hovihankkija kaartaa pihaan. Voin kävellä talon julkisivun myötäisesti ja nähdä hänet ikkunasta toisensa perään kuin elokuvassa, kunnes tartumme yhtaikaa saman oven vastakkaisiin kahvoihin, ja minä kevennän hänen vetotaakkaansa, ja hän keventää minun työntötaakkaani, kumpikin mielekkäässä suhteessa toisen voimiin. Tässä kohti on täsmennettävä, että olemme molemmat heiveröisiä lukuunottamatta reisiämme. Tästä voitte päätellä, miten hän vetää ja miten minä työnnän raskaan tammioven auki. Ja kun se on auki, asetumme nojaamaan siihen vieretysten, että se myös pysyisi auki, sillä seuraavaksi tulevat hankinnat, mikä ryömien, mikä syöksyen ja mikä lentäen.

Huomaan, että tapahtumien kuvaus on tähän asti ollut melko ulkokohtainen. Tulkoon siis ilta, viileä henkäys. Kävelemme puutarhaan paljain jaloin, nuotiopaikalle, missä teemme tulen. Liekkien valossa hovihankkija näyttää ensin pitkänaamaiselta öykkäriltä, ehkä alkoholisoituneelta, sitten rumalta vauvalta, sitten viisastuvalta vanhukselta, mitä hän eniten on. Minulla ei ole harmainta aavistusta miltä minä näytän nuotiolla. Richard, lausun, voisitko ottaa minusta valokuvan? Tottahan toki, hän vastaa ja ottaa muutaman kuvan. Ne ovat todellakin erilaatuisia. Hämmästyttävää miten valokuva aina vangitsee ihmisen järjettömimmillään, mutta myös kauneimmillaan. Sinä olet tuommoinen kaunis mielipuoli, Richard vahvistaa, vaikket ehkä tarpeeksi kaunis etkä tarpeeksi -puoli. Niin, minä sanon, se johtuu siitä että minä en ole vielä saanut sieluani kiinni itse teossa.