Voi mitä balalaikkojen helinää. Minne kansantansseihin olen joutunut. Ei tansseihin vaan tanssiesitykseen, korjasi ystäväni. Kiitos lohduttavista sanoista sanoin ja huomasin – hänen takkinsa selkämys siinä leijui – etten oikeastaan luottanut häneen tippaakaan, olisin voinut saman tien tuikata jollain tuota selkää. Hän kääntyi säikähtäneenä ja väitti että aurani oli vaihtanut väriä. Onko se nyt neonvihreä, kysyin nenäkkäästi. Hän punastui ja oli kääntää selkänsä, mutta muisti että sitä ei kannattanut tehdä, ja kun liike näin jäi puolitiehen, hän kompuroi ja kaatoi orkesterin suurimman balalaikan. Kiipesin tyhjälle parvelle nautiskelemaan hylätyksi tulemisen jälkeisestä kirkkaudesta. Kohta ystäväni könysi perässä, jotenkin kirkastuneena hänkin. Meistä tuli heti oikein hyvät ystävät. Tämä oli kertomus ensitapaamisestamme.