Ajattelin katsoa ikkunasta ulos, mutta ikkuna oli muuttanut muotoaan. Ruutuja oli moninkertainen määrä ja ne olivat pienempiä, ne oli kiinnitetty listoilla jotka alimmissa ruuduissa olivat jo lahoamaan päin. Ikkuna oli siis vanha, vanhempi kuin minä, ja jos ikkuna oli muuttunut, oliko ulkomaailma muuttunut samalla tavoin, samaan aikaan vanhemmaksi ja uudemmaksi, minkä kuluminen ilmaisee: ikkunassa lahoaminen, ulkona eroosio, jokien kanjonisoituminen ja sen tapaiset seikat. Raaputin maalia ikkunan puitteesta, en oikein viitsinyt katsoa ulos.

He opettivat hyvin mutta toteutus oli alkeellista. On harvinaista että oppi on tällä tavoin edellä, ja sitä sopisikin hätkähtää. Mutta minne ovat menneet kaikki hätkähtämään kykenevät.

Hannu ja Kerttu ja kiinteistönvälittäjä puolalaismetsässä. Talo oli kylmä. Rakennukset voivat siis jäähtyä, sanoi Hannu. Kyllä, vahvisti kiinteistönvälittäjä, niin kuin Puola voi joutua viereisten kansojen yliajamaksi. Miten se vaikuttaa kiinteistön arvoon, kysyi Kerttu. Ei mitenkään, sanoi kiinteistönvälittäjä, sitä ei oteta huomioon. Jäähtymistä vai viereisiä kansoja, kysyi vielä Hannu, mutta ilmeisesti kysymys oli tabu. Kaikki on niin kiikkerää, nyyhkytti jo Kerttu. Kiinteistönvälittäjä aivasti, se oli sellainen maalaisen aivastus. Tässä on vielä sellainen ominaisuus, hän sanoi, että jos soittaa ruokakelloa, sotilaat tulevat. Ihanaa, sanoi Kerttu. Mutta ei aivan viimeaikaista, lisäsi Hannu. Kiinteistönvälittäjä lähti, he jäivät siihen tokenemaan kuin eiliset enkelit märissä pellavamekoissa.

Pommitusten ajaksi pimennetyn kaupungin pääkatua käveli ensilumen kuurouttama tyyni pyhimys. Kaupunki on pimennetty aistien kunniaksi hän sanoi ja kävi hapuilemaan, tuntematta seudun kehonkieltä, lukemattomia oudoksunnan muotoja.

Taakseni ilmestyi kulmikas lastulevymaailma, muuta nojattavaa ei ollut. Seuraelämän nollapiste, neljä kamppailevaa tuulta.

Öljysin sieraimeni ja lähdin tehtaalle. No en minä nyt tehtaalle lähtenyt vaan kirjastoon. Matkalla ajattelin: kuinka ikävää on mennä kirjastoon. Tehdas kohosi vihreänä mieleni taustakankaalla. Kankaan etualalla kohosin minä itse aavistuksen pulleana. Juhlallista oli tuolla tavoin kävellä samaan aikaan sekä todellisuudessa että mielessään. Jos ei mieli vain ottaisi valtaa, muistan ajatelleeni, kun kuulin jarrujen kirskuvan. Mutta minä vain kuvittelin senkin - kas: mieli on kerrostunut ja kamppailee keskenään. Jarrut kuviteltuivat, ja nimettömiä kauhuja kannettiin ympäri salia kuin pussilakanassa. Kun pussilakanassa, lukemattomat kerrat, on jotain muuta kuin mitä siellä pitäisi olla.