Pimeä sivuhuone, jota ajatellessa emme, me kaikki, mitenkään voi olla huudahtamatta jälleen hooray, ensinnäkin huomatessamme levysoittimen, jääkaapinkokoisen laitoksen, joka seisoo mustana ja himmeänkeltaisena kuin ajatuksiaan jostain korviensa takaa (ehkä niskavilloista) levittelevä entinen asemapäällikkö, nykyinen loogikko, ja jatkaa muodonmuutoksiaan, toisin sanoen olemuksensa annostelua kun siirrämme katseemme viereiseen palmukasviin jota erehdymme pitämään piikatyttönä, mutta se on lyseolainen Henrik, urheilullisen ajatuksen kaarelle taivuttama, nurkassa on tyhjä nojatuoli jolla käy varsinainen olentojen vilske, mutta me täällä, tai tässä, mepä me, vilkaisemme ohimennen peilistä säikähtyneiden kasvojemme paljoutta ja raahaudumme väsyneinä ikkunaan, mikäli mahdumme, tuijottamaan kuutamon täräyttämää kaupunkinäkymää jossa haikaileva henkemme saa samanlaisen levon kuin tyynyn sijaan leukansa hangelle laskeva vihikoira. Kylläpä on verrattoman paljon pimeitä kohtia ja varjoja, hihkaisee sisällämme pieni voittoisa ääni. Kunpa meillä olisi sellainen ääni ja äänellä joukoittain hyvinmuodostuneita kuulevia korvia kuin apinoita oksilla.