Tuollaisena huterana päivänä, kun polkupyörä huojuu ja sisäinen ja ulkoinen tärinä käyvät hätäistä vuoropuhelua, käärin peittoni ja kävin syvemmälle luolaan eli vaatehuoneeseen. Siellä tunsin enää olevani vain kaksimetriseksi venähtänyt lyseolainen ja pystyin taas ajattelemaan. Ajatukset tosin tuntuivat pakkautuvan otsaan laajentaen sen valtavaksi, lattiaan kumahtamistaan odottavaksi luukontiksi, mutta toisaalta ne erottuivat toisistaan kuin painottomassa tilassa leijuvat työkalut. Olemista koskeva keskeinen ajatus näyttäytyi puolimetrisenä jakoavaimena, noin esimerkiksi. Kun ravistin päätäni, ajatukset järjestyivät mukavasti toisin. Välillä paine poskionteloissa kävi sietämättömäksi ja minun piti ilmata mieleni.