Huone oli pölyinen. "Mikä tuo on", hän ihmetteli vaasia ja muisti. Hän yritti tuntea kohtalokkuutta esineiden äärellä. "Minun elmäntarinani", hän osoitti hyllyä ja hihitti. "Näillä ei ole markkina-arvoa", sanoi seuralainen, ja lisäsi: "ei pidä romahtaa joka koloon". Mutta päähenkilö oli vastahankainen mille tahansa esitykselle ja suoritti akrobaattisen romahdusten sarjan. Sisäelimet olivat kimmoisat. Ikkuna oli nokinen, seuralainen otti sen pestäkseen. Päähenkilö istui kirjakasalla maalauksellisesti huoneen siinä kirkastuessa. Aurinko hoiti pasuunan virkaa.

Waenen, kluagen, sorgen, zuagen

Jotain omaa ja omituista hänellä oli mielessään. Tämän vahvisti kallo: verraten paksu mutta huokoinen, ilmava; se kuulsi pehmeästi valoa. Oma ja omituinen kehkeytyy alhaalta ylös mielihyvää tuottaen: hän levitti kätensä siipien tapaan, ne olivat paperinkevyet, hän ei siis levittänyt niitä vaan ne kohosivat itsestään. Rintakehän luut olivat varmasti kultaa: nuorten seppien työn saattoi lähes kuulla. Ajatus ei päässyt hänestä ulos, se haki vielä muotoaan ja päätyi kiertämään päätä, sinnehän kaikki kohoava patoutuu kunnes suihkuaa silmistä, sihisee korvista tai jodlautuu suusta. Oliko hän varmasti terve? Tarkoittaako kysymys, oliko hänellä jotain jaettavaa meille? Keskisuurkaupunkilaisen viiteryhmäsilmäiskun saattelemaa? Iso petolintu olisi voinut tarrata häntä pikkutakin kauluksesta ja nostaa aidan yli. Jalat olisivat roikkuneet kauniisti mukana. Ajattele tuuletonta tilaa, jonka tuulen on välttämätöntä täyttää: se kohisee jo.

Diär guår han jennom vinterland och fruågar hvuar iär hjärtans fröjd. En yögonblick iär det som ien gång vuar en ström. Men det györ ingenting! Tålamuud måste huas, säijar han, och niär man den huar, liär man att kalla det lycka, hur annars, till hvem skulle vi guå? Det iär en känsla som man känner och gier ett namn som hänger i luften.

De vuar inte let at förstå, men senare blev allt kluar. Mykke snö ok diär liukastierade juag, jacke alltid som en majakkas torgn och huvud diär uppe ett mörka panoramluotain. Inne napsahtierade känslorna yöver varandra som kiipenderade myrolorna; vem vann, fallade snart tilbuakke i kuilun. Juag helsade på en skådespelare som huade tappad sin teatter och vandrade kvartira omkring, ach, han svuarade ingenting. Hvuad en stad! Musik sjunkte i snön och simmade upp mot snöflingolorna helt atomisoitunerad. Juag undrade om det vuar entropi eller diffusion eller hvuad.

Det iär en vintermorgon. Viärlden iär som en fryseri. Solen försyöker att komma upp. Vuad györ människapolon? Druar yllesockor stränger på föttilörna. Sinnet syöker längre bort, bakom skogilorna, vuar ljuset taputtierar på känsliga nymfilorna.

Tapa jolla ideologia ui ihmiseen ja ottaa hänet valtoihinsa, on varmasti ihmeellinen kuvana. Kun malttaa laskea vieraita sisään, kohteliaasti, selkkauksia välttäen, ja jossain viidennentoista kohdalla, rentoutuneena muttei vielä turtuneena, tarttuu työhön, joka on tuhti villahuivi, autonominen satelliitti, voi palata kiittämään alkuperäistä impulssia, joka ei valitettavasti päätynyt olohuonettamme koristamaan mutta hoiti erinomaisesti liikkuvan liikuttajan toimensa.

He nauttivat paprikatahnaa, ja vaikka se oli liian suolaista, heille kehittyi nopea riippuvuus. Tätä ei pidä liioitella. Kädet unohtuvat pöydälle kun ikkunaan ilmaantuu jotakin kiinnostavaa. Kun liihotin taivaalla jokseenkin leijona, kuka piteli langoista? Itsekseen virnuileva valistus? Omahyväinen valistus!