Kävelin äsken koivurinteessä, ilta-auringossa, ja keksin rukoilla. Ensin läheisteni puolesta, ja lämpenin. Sitten, hieman emmittyäni, myös itseni puolesta, ja liikutuin kun onnistuin siinä. Uutta oli, että jo sanoessani ”tapahtukoon sinun tahtosi” ymmärsin sen olevan pelkkä Eckhart-refleksi, tajusin että nyt minun piti perin juurin pyydellä ja valittaa ja marmattaa puhdistuakseni. Innostuin niin että rukoilin jopa talon puolesta. Jossain vaiheessa huomasin rukoilemisen sijasta siunaavani paikkoja, kuten halkopinoa, ja palasin huvittuneena vakavampiin aiheisiin, kuten voimien ja jaksamisen rukoilemiseen lapsilleni ja puolisolleni ja koko perheelle sikäli kun se on yhdessä, eli hyviä yhdessäolon hetkiä. Siunasin kissaa ja kaikenlaisia esteettisiä seikkoja tarkemmin harkitsematta. Tietenkin rukoilin työlleni siunausta ja punnitsin vilpittömästi aiempia kirjojani, ja tulin siihen tulokseen että tuskin niistä on ollut vakavaa vahinkoa kenellekään, tiettyjä virheitä olen ehtinyt katua perusteellisesti jo vuosia sitten, joten niiden osalta ei ilmennyt tarvetta uusille toimenpiteille. Yksi pieni julkaisematon novelli minun täytyy poistaa tai vähintään muokata sitä radikaalisti. Rukoileminen lämmitti sydäntä, auttoi rentoutumaan ja hengittämään paremmin. Tietoisuus laajeni ja hyvä tahto lisääntyi. Nyt olen väsynyt työstä ja rukoilemisesta, mutta rukoilemisen muisto ilahduttaa minua yhä, ja voinen kohta käydä hyvillä mielin nukkumaan.

Söpö poika tuijottaa kameraa silmät kosteina ja mutisee rytmillisesti. Miljardi katselukertaa.