Huone oli pölyinen. "Mikä tuo on", hän ihmetteli vaasia ja muisti. Hän yritti tuntea kohtalokkuutta esineiden äärellä. "Minun elmäntarinani", hän osoitti hyllyä ja hihitti. "Näillä ei ole markkina-arvoa", sanoi seuralainen, ja lisäsi: "ei pidä romahtaa joka koloon". Mutta päähenkilö oli vastahankainen mille tahansa esitykselle ja suoritti akrobaattisen romahdusten sarjan. Sisäelimet olivat kimmoisat. Ikkuna oli nokinen, seuralainen otti sen pestäkseen. Päähenkilö istui kirjakasalla maalauksellisesti huoneen siinä kirkastuessa. Aurinko hoiti pasuunan virkaa.

Waenen, kluagen, sorgen, zuagen

Jotain omaa ja omituista hänellä oli mielessään. Tämän vahvisti kallo: verraten paksu mutta huokoinen, ilmava; se kuulsi pehmeästi valoa. Oma ja omituinen kehkeytyy alhaalta ylös mielihyvää tuottaen: hän levitti kätensä siipien tapaan, ne olivat paperinkevyet, hän ei siis levittänyt niitä vaan ne kohosivat itsestään. Rintakehän luut olivat varmasti kultaa: nuorten seppien työn saattoi lähes kuulla. Ajatus ei päässyt hänestä ulos, se haki vielä muotoaan ja päätyi kiertämään päätä, sinnehän kaikki kohoava patoutuu kunnes suihkuaa silmistä, sihisee korvista tai jodlautuu suusta. Oliko hän varmasti terve? Tarkoittaako kysymys, oliko hänellä jotain jaettavaa meille? Keskisuurkaupunkilaisen viiteryhmäsilmäiskun saattelemaa? Iso petolintu olisi voinut tarrata häntä pikkutakin kauluksesta ja nostaa aidan yli. Jalat olisivat roikkuneet kauniisti mukana. Ajattele tuuletonta tilaa, jonka tuulen on välttämätöntä täyttää: se kohisee jo.

Diär guår han jennom vinterland och fruågar hvuar iär hjärtans fröjd. En yögonblick iär det som ien gång vuar en ström. Men det györ ingenting! Tålamuud måste huas, säijar han, och niär man den huar, liär man att kalla det lycka, hur annars, till hvem skulle vi guå? Det iär en känsla som man känner och gier ett namn som hänger i luften.

De vuar inte let at förstå, men senare blev allt kluar. Mykke snö ok diär liukastierade juag, jacke alltid som en majakkas torgn och huvud diär uppe ett mörka panoramluotain. Inne napsahtierade känslorna yöver varandra som kiipenderade myrolorna; vem vann, fallade snart tilbuakke i kuilun. Juag helsade på en skådespelare som huade tappad sin teatter och vandrade kvartira omkring, ach, han svuarade ingenting. Hvuad en stad! Musik sjunkte i snön och simmade upp mot snöflingolorna helt atomisoitunerad. Juag undrade om det vuar entropi eller diffusion eller hvuad.

Det iär en vintermorgon. Viärlden iär som en fryseri. Solen försyöker att komma upp. Vuad györ människapolon? Druar yllesockor stränger på föttilörna. Sinnet syöker längre bort, bakom skogilorna, vuar ljuset taputtierar på känsliga nymfilorna.

Tapa jolla ideologia ui ihmiseen ja ottaa hänet valtoihinsa, on varmasti ihmeellinen kuvana. Kun malttaa laskea vieraita sisään, kohteliaasti, selkkauksia välttäen, ja jossain viidennentoista kohdalla, rentoutuneena muttei vielä turtuneena, tarttuu työhön, joka on tuhti villahuivi, autonominen satelliitti, voi palata kiittämään alkuperäistä impulssia, joka ei valitettavasti päätynyt olohuonettamme koristamaan mutta hoiti erinomaisesti liikkuvan liikuttajan toimensa.

He nauttivat paprikatahnaa, ja vaikka se oli liian suolaista, heille kehittyi nopea riippuvuus. Tätä ei pidä liioitella. Kädet unohtuvat pöydälle kun ikkunaan ilmaantuu jotakin kiinnostavaa. Kun liihotin taivaalla jokseenkin leijona, kuka piteli langoista? Itsekseen virnuileva valistus? Omahyväinen valistus!

Himmeä petkuttaja vahingoittaa kaukoputkia

Sanoi ruohosta "grässet"

maistui kaikin puolin paremmalta

Lyrantti kuutamon laboratoriossa

löi sauvanpäällä kepinpäätä ja ne yhtyivät

hyödyttömäksi esineeksi nimeltä sauvakeppi

mutta oli se sentään luonnonlakien vastaista

Kahvilla hankki hän luovan kivistyksen

louhikkona punaisen kallion alla se lepäsi

Tämä tapahtui Hämeenkyrössä

kun koski kuohui vielä kunniassaan.

Skjöldebrand seurueineen

lähestyi vasemmassa alanurkassa.

Taiteen henki värjyi vetten yllä.

Rantakivellä istui talonpoika.

Hän ei ollut ennen kokenut sitä.

Hän repi paitansa ja heitti maastoon kuin kartan.

Haalea aurinko nousi rinnassaan ja siitä ulos.

Riehuvan ruumiin yllä tyyni kypärä, pää,

ui matalalla maaliskuun valossa.

Seurue kavahti, mutta Skjöldebrand

lausui: älkää peljätkö,

taiteen henki on häntä koskettanut,

hän alkaa pian piirtää.

Yleinen maku saa ajattelemaan kaikkialle levinnyttä ihmissylkeä. Sylki on hyvä ja raikas kun se on omaa ja pysyy suussa, ja päälle vielä usko että muutkin kokevat samoin. Kas näin on saatu yhteen pöytään Englannista yksi herra ja toinen herra saksalainen. Elämme hassunkurista peruukkiaikaa. Toki joku ymmärtää historiaa paremmin ja voi tässä hymähtää. Jakaantuminen jatkuu. Kuka järjesti tämän riitaisan kokouksen? Ajettakoon hänet yöhön, jossa hän saa liikuttuneena, tavallaan piestynä, tervehtiä armasta syyssadettaan. Englantilaiselta hän on ottanut öljykangastakin, saksalaiselta pari luontoon liittyvää ideaa, joita hän nyt pyörittelee sydän täynnä ambivalenssia, sadetta maistellen, sadetta ja kyyneliä, herkullisia kyyneliä.

Kirja on ollut kateissa jo pari vuotta. Se on oikein hyvä kirja, jos sitä ei lue. Sen muisto - ah! Mutta ei sitä voi lukea. Muistan yhden lauseen. Voi olla, että suomentaja on onnistunut erinomaisesti. Varmasti kirja pitäisi kirjoittaa uudestaan. Kuka ottaisi tehtävän hoitaakseen?

Työhaastattelu

Arvoisa työhönotto. Tahtoisin tarjota palveluksiani. Antakaa minulle pieni tehtävä. Voin vaikka viipaloida kurkun, mutta en välttämättä tomaattia. Sitten minun pitäisi käydä ulkona. Tunnin päästä voisi olla toinen tehtävä. Ei haittaa jos olisin jotenkin hyödyksi. Voin lakaista jonkin nurkan. Olen oikeastaan aika hyvä siinä. Kasarmilla oli niin ikävää että minä vain lakaisin käytävää. Imurointia taas on hankala rytmittää. Ollakseni rehellinen, minua uuvuttaa tällainen tehtävien ehdottelu, voisitteko te tehdä sen? Täällä on niin puhdasta ja valoisaa, kuin lauantai. Kuin kissa joka hyväksyy meidät käymällä nukkumaan. Minua hymyilyttää, hymyilen sisääni ja voi olla että se leviää. Saattaa olla, että osaan leipoa. Ikkunat voi pestä toki ensi vuonnakin. Ajatus näemmä karkailee jo. Minun on nyt parempi käydä ulkona.

Jwttan man twtin cwpncijn

Eivät kaikki jysähdykset tule sydämestä.

Vahtimestari sanoi

myrsky tulee, teatteri suljetaan

kaikki suljetaan ja väestönsuojat

menkää kadulle ottamaan vastaan

mitä taivas antaa tällä kertaa

Hän puraisi omenaa ja heitti poliisia

mutta ei omenalla

Tavallisen kurjana päivänä, kun niskaan ei sentään valu mitään palavaa, aloin vaivihkaa, pitkästä aikaa, aavistella pensaita ja pensaiden takaisia.

aurinko paistoi tauluun ja se räjähti haalistui

niemen takaa tuli moottorivene ja räjähti upposi loisti valkeana

kun sen laineet ehtivät rantaan, niiden välistä kuului

närkästynyttä jupinaa

Miten viikko meni

Viikko meni oikein hyvin. Ensin söimme kaksi päivää leipää, sitten leipä loppui ja söimme pelkkää ruokaa.

Isoisäni oli lehmipoika

Hyvät hampaat mutta eiköhän oteta puolet pois. Tarvitset vain parhaat.

Katso tätä seinää.

Siinä melkein erottuu sävyjä.

Kuin-tarkastaja

 

Kävelin kuin tarkastaja aamuisella torilla

ja oranssit teltat väistivät.

Ah, meri löyhkäsi, ja kala, mutta

saisi aurinko jo kuivattaa ilmaa

ja olisi jo päivä puistossa.

Ehkä kala voisi vielä olla siinä

ennen pilaantumistaan kiiltelemässä,

mutta muutoin vain kioski ja sanomalehti.

Lehdestä, kuin tarkastaja, luin vain isot alkukirjaimet

ja palstojen väliset pystyviivat.

Tähän voisi kääriä kalan

ennen kuin suuri lokki ottaa sen.

Pakenin hellettä autotalliin.

Yhdistin pyöränpumpun vesijohtoon.

Elvyttelin kalaa sillä,

rikoinko jo hautarauhaa?

Istuin kuin tarkastaja pimenevässä puutarhassa

ja pensaat pidättelivät kohinaansa.

Akvaariossa kala käänsi kylkeä

muttei ollut ihan suora vielä.

 

Yöllä en saanut mitenkään unta.

Tuntui ettei ole olkapäitä.

Jalat olivat kasvaneet yhteen, mutta

pyrstönhän piti olla hännän kohdalla.

Ajattelin kujassa, että juliste on yhtenäiskulttuuria, eikä mitenkään tukevasti kiinni, mutta on viisaampaa antaa sen olla, niin muutkin näkevät miten heikosti se siinä on. Seinustalla oli pari hylättyä ruukkukasvia, tyhjiä paputölkkejä, pehmolelu (panda) ja kahdeksansylinterinen Mersun bensiinimoottori.

Torilla oli jo väkeä. Myös kuuluisuuksia, mutta heidän auransa oli poissa. Montakohan vuotta oli kulunut? Hän oli kuunnellut puupuhaltimien sävyjä ja puhui niistä kirjastossa. Pikkuväki katosi kaislikkoon melko lähellä keskustaa.

Hän oli ammatiltaan henkinen opas, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla henkinen. Ihan tavallinen puisto-opas.

Jos seinäkellon heilurin pysäyttää, se alkaa tuijottaa huonetta masentavan filosofisesti, mikä on monin verroin häiritsevämpää kuin kellon raksutus, joka vie toisilta yöunet. Voinko nukkua samassa tilassa pimeyttä tuijottavan jättiläisen kanssa?

Tässä nyt odottelen syksyä, enkä lainkaan eristyksissä. Karanteeni oli kuiva, ns. abstrakti karanteeni; kuin illuusio, joka kuitenkin saa ihmisen sekaisin ja jota voi kosketella käsin kuin suurta kaunista lasipulloa. Olen myös yllättävän terve. Nähdäkseni sekin johtuu kuivuudesta: homeinen lakoheinä on poissa, ratiseva sarka tilalla. Näen jo raitiovaunujen syöksyvän pakkaseen. Onko ihmeitä luvassa?

Oli kaksi runoa ja niissä samat sanat, mutta toista ei ollut pikkelöity.

Voi miten kurjat juhlat, päästäpä rämeelle
Väki huojuu ja lamppuja kaatuu huoneen reunalta keskelle päin
Istun täällä kuin vanha körtti, jäykkyyteni jatkuu kiviseinänä
Väsyttää kuin pikkulasta, toisin sanoen voi leikkiä optisilla ja auditiivisilla illuusioilla ja ruumiinjäsenten puutumisella
Vielä pari joulupukkiohjelmaa ja pääsen rämeelle

Se, mikä vielä ei ole pakkasta, vaanii kuin kissaeläin pensaiden varjossa, ja epäilys herää. On oikein miellyttävää epäillä nukkuvassa kaupungissa.

Nuorille käy usein niin, että ovat rakastuneita mutta joutuvat henkensä pitimiksi navetalle luomaan lantaa tai teurastamolle siivoamaan suolia tai kylmävarastolle nostelemaan nuhaisina laatikoita.

Hänellä oli monta peitenimeä ja -puikkoa, ja jatkuvasti hän katoili, ennen muuta tekstuaalisesti, mutta myös näkyvistä.

Hurraa-kadulla vastaani tuli luopio. Onnittelin häntäkin ja poikkesimme heti ravintolaan. Siellä ei ollut kuin kirppuja. Pitikö olla niin voitonvarma? Pakkanen autioitti puiston omalaatuisella tavallaan. Mutta olinko koskaan nähnyt yhtä tyylikästä luopiota?

Romanttinen ja lyyrinen kappale menivät temppeliin rukoilemaan, mutta vain toinen poistui sieltä vanhurskaampana kuin toinen.

Yhden pyhä on toisen arki, toisen arki on kolmannen painajaisuni, kolmannen painajaisuni on neljännen huonosti nukuttu viikko. Mutta tämä vain näin yksinkertaistetusti.

Onko täällä vaivuttu hornan kotoisuuteen?

Että repoko käveli vastaan Mikkelinvuorella ja puhutteli?

Hämärässä keinuvia kuusia, laskeva pelto, metsässä joukkojaan juoksuttava tuuli, kimmeltävä kaupunki, lumen vaimentamat kadut, lamppu ikkunassa, viivyttelijä öisessä puistossa.

Mihinkä tässä enää havahtuisi, jos ei tuuleen, tai kynttilän lyhenemiseen, tai kylmään, tai siihen että onpa myöhä, oikein hyvä ja kodikas, maailmankolkanlaajuinen myöhä.

Kuuntelin asuntosijoittajan juttuja ja mietin, että tuommoinen lainojen lyhentely kuulostaa eripituisten kynttilöiden polttamiselta, ja kun lehdessä toistamiseen neuvotaan miten vähästäkin voi sijoittaa, olipa joku sijoittanut sosiaalietuuksiaankin, rohkaistuin minäkin ja hankin lisää kynttilöitä, ja nyt seuraan kuinka ne lyhenevät, saatan unohtaa ne joksikin aikaa ja hups, onpa se taas lyhentynyt, kohta pääsen aloittamaan uuden.

Lumisten kuusten alla

Käveleekö joku tiellä, tällaisella säällä? Kauan sitten siinä ei vielä ollut tietä, mutta vielä ennen sitäkin aikaa siinä meni tie, kivinen ja muokkaamaton, ja siinä minä kävelin, tällaisella säällä.

Hän tuli illalla ja tuuli repäisi oven hänen käsistään. Voi saranaparat – mutta hän seisoi siinä kuin poissa, ovi lepatti vieressä, ja levinneiden saranoiden kautta minä pääsin pois tästä maailmasta.

Tuulee mukavasti, ja lupaavasti, pitelee mökkiä hytkähtelevässä sylissään.

Hiipii jäistä polkua kuin linnun kynsin. Kodiksi riittäisi torppa, tölli, risumaja... kävellessään hän aavistaa derivaattaa, ymmärtää derivaattaa, ja ennen kuin itse huomaa, julistaa derivaattaa. Tömistellen jo, julistaa derivaattaan lomittuvia derivaattoja tunnetun ajattelun ja puhetaidon hämmästykseksi, ja laakso kaikuu.

Illalla hän tarkastaa puutarhan: kiertää penkit, laskee nuput, silittää omenoita. Hänen mentyään tulee pakkanen ja kulkee saman reitin, ohittaa penkit, hipaisee nuppuja, silittää omenoita.