Ota vain tukea seinästä, se on valtion

Hän kirkaisi ja paiskautui lattiaan
mielessä tuoksuva puutarha lyhtyineen
ja hiissahtelevine sadettajineen, ja olipa siellä
myös muuan dorka, ja illat hiiviskeli

Kuin lapset itse keksimällään esteradalla, kulkivat sissit mutkaista polkua teltalta vahdinvaihtoon. Kun yksi tuli pois, läksi tilalle toinen, ja liikenne polulla oli katkeamaton.

Miksi vahtia pitää vaihtaa koko ajan, kysyin alikersantilta, mutta hän ei tiennyt. Kokelas katsoi metsien yli horisonttiin mutta myönsi, ettei tiennyt. Yliluutnantti oli perillä asioista ja jakeli käskyjä samaan aikaan hämmästyttävän moneen suuntaan , kuin hänellä olisi ollut useat aivot ja pää täynnä silmiä, mutta hänkään ei tiennyt. Anoin pääsyä kapteenin puheille.

Se on taidonnäytteemme, vastasi herra kapteeni. Ja kun katsoin taas vahtipolulle, jossa pienikokoinen sissi juuri konttasi valtavan siirtolohkareen yli, en kyennyt hillitsemään innostustani: Herra kapteeni, te olette nero! Ja oikeassa paikassa, lisäsin mielessäni: missään muualla hänen poikkeukselliset lahjansa eivät olisi päässeet niin kukoistamaan.

Nousen suureen maailmaan, linja-autoon. Ohitan kirkkoväen ja kapuan ylimmälle lauteelle. Morsiuspari ilmoitetaan kirkkoon ja heti kirkosta ulos. He yrittävät uudestaan ja polvistuvatkin hienosti, mutta nyt kirkkorakennus kallistuu. Kolmannella kerralla morsiamen isä rynnäköi sakaristoon. Perillä nestehukka vaanii mutta niin vaanivat suuren maailman ihanat kahvilatkin.

Nuoruudessaan Einstein lähti eräänä talviyönä hiukan ulkoilemaan ja eksyi kuutamossa. Hän tarpoi hangessa kunnes tuli läheiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän ensi töikseen kysyi kellonaikaa, päivämäärää ja sen sellaista, ja paljastui, että hän oli öisellä kävelyllään matkustanut ajassa kolme viikkoa taaksepäin.

Menneinä vuosisatoina papisto, vaikka mitä inhottavaa heistä vihjataankin, kulutti yönsä luudalla lentäen.

Juoksee kuunvalossa etsimässä kuuta ja miettii mihin tilannetta vertaisi.

Romaanihenkilö haukkaa leipää ahnaasti, hartiat korvissa, tummat oksahiukset heilahtaen. Tästä muistutetaan romaanin edetessä jotta lukija muistaisi kenestä on kyse tässä häilyvien hahmojen, puistojen ja tehtaiden varjo-oopperassa, joka häivyttää esiintyjien ja yleisön rajan, muttei lukijan ja tekstin välistä rajaa, jota pikemminkin rakennetaan, dynaamista rajaa joka vilisee koiria ja rajavartioston kelkkapartioita.

Tehtailen hüljätyn tehtaan tunnelmaa. Rikotut ikkunat särkevät silmiä. On teoria jonka mukaan hylättyjen tehtaiden ikkunoita särkee kuu. Teoria on moderni mutta runollinen. Asioista nyttemmin päättävän NMKY:n mukaan runollinen teoria tulee hylätä ja palauttaa ei-runollisena, kuten: "käytöstä poistuneen teollisuusrakennuksen ikkunat särkee tyypillisesti kivi", tarkentamatta mikä kivi, ja jos tarkennus on välttämätön, mitä se ei voi olla, haettakoon maailman kielistä vähiten kuuhullun ulinaa muistuttava ilmaus.

Kurkistin kellarin ikkunasta. Siellä öykkärit juuri vannoivat öykkärinvalaa. Eivätkö he muuten pysy öykkäriydessään? Pelkäsin että minut huomataan ja kätkeydyin surkeaan pensaaseen.

Minun oli määrä tavata asianajajani mutta hän ei ollut toimistossaan, pöydällä oli lappu ”olen kuntosalilla”, närkästyin ja päätin etsiä hänet, kuntosali löytyikin heti kadun toiselta puolelta, ovella huomasin että sisään pääsisi vain jollakin kortilla, menin ikkunaan, siinä asianajajani polkikin edessäni näyteikkunassa, tyhmä panta otsalla, tuijotimme hetken toisiamme silmiin, hän hymyili, viittoilin ovelle, hän luuli että nostin kättäni ja vilkutti, silloin joku poistui salilta ja livahdin sisään, polje sinäkin ehdotti asianajajani, istuin viereiseen kuntopyörään, satula oli oikein mukava mutta en ruvennut polkemaan, asusi ei oikein sovi tänne mutta ei se mitään asianajajani sanoi, hymyili ja hymyili, otin puheeksi asiani, niin se onkin mielenkiintoinen juttu hän sanoi, hymyili ja sanoi jotain kuntopyörästä, aloin hermostua, valvoja tuli siihen taaksemme tuijottamaan, ja kun tivasin asiastani toistamiseen, valvoja tarttui minua käsivarresta, ravistin käteni irti, silloin hän tarttui kädestäni huomattavasti määrätietoisemmin ja pyrki ohjaamaan minut ovelle, minä tietysti vastustelin, asianajajani polki pyöräänsä ja hymyili, olisiko sanonut peräti ”hei sitten”, vasta nyt katsoin valvojaa tarkemmin ja säikähdin, hän olikin robotti, tunnisti kai aggresiivisen käyttäytymisen, ehkäpä hajusta, lakkasin vastustelemasta mutta en ilmeisesti tarpeeksi pian, sillä robotti kytki minut kadun puolella seinään asennettuun renkaaseen, kuin koiran, autot hurahtelivat ohi, olin myrtynyt mutta rauhoittunut, aikani kuluksi polttelin kymmenisen savuketta, alkoi tulla ilta, oli kevättalvi, ilma viileni, asianajajakin sai pyöräilynsä päätökseen ja lähti suihkun kautta kotiin, ei tietenkään minua huomioimatta, hän nimittäin hymyili, olisiko sanonut ”hei sitten”, pari nuorta poikaa tuli siihen tuijottamaan, kysyivät onko minulla tupakkaa, poltin juuri viimeisen sanoin, he supattivat jotakin ja alkoivat viskellä minua muovipulloilla, sain yhden kiinni ja heitin takaisin, mutta silloin robotti tuli sisältä ja tarttui käsivarteeni, se kävi jo kipeää, pian vartijat tulivat vauhdikkaina, en viitsi kuvailla kohteluani heidän käsissään, eiköhän tämä ollut tässä.

Oli mutisevien kansalaisten aika, ja kivahtavien, heitä oli aina yksi viittäsataa mutisijaa kohti, torilla mutistiin juuri, ”pomkkansta” ja ”pvunosta” ja muista ”juurekssthh”, kun kulman takaa astui kivahtaja heti kivahtaen, ja koko tori vaikeni, kivahtaja kulki torin poikki, poimi kojusta mansikan suuhunsa ja katosi vastakkaisen kulman taa, mutina alkoi taas vaimeana, siitä oli mahdotonta saada selvää, asiakas osoitti munkkia ”ymm-moo”, myyjä vastasi hiljaa ”nau”, arka viittilöinti joudutti kaupankäyntiä, kivahtaja palasi ja teki ilmaan karateiskun, se iskeytyi kirkkaana välähdyksenä vaisumman liikehdinnän keskelle, kaikenlainen viittilöinti lakkasi, kaupankäynti kävi hyvin takkuiseksi.