Rääpäle sumussa. Sade roikkuu siinä kuin kuiva huopa. Kutsuisin kulkueeksi sitä mikä tästä käy, mutta kun tarkemmin katson, yksi herra istuu, toinen kävelee ympyrää huoneen keskellä ja loput ovat pöydissä keskenään.

Lupaus huoneista huoneiden jälkeen, mutta vain lattian tasalla, lautojen viileissä loiskeissa poskeaan uittaville.

Tilaamani espanjalaiskylä tuotiin juuri.
Pian sovellan sitä työssäni, ay!
Onnistunut ostos valaisee päivän
ja tulevan yön. Nyt tiedän
mikä valonkantaja on.

Tekstinkäsittelyohjelman kiikareita en ole vielä rohjennut kokeilla

Hajalle nyt vaan kaikki (ystävällisesti), kaikki mokkasiinit kuivaan heinikkoon (menkääs nyt), juoskaa kunnes kyykistytte (vilkaisee ohjekirjaa), kun yksi kyykistyy, toinen nousee ja jatkaa juoksemista (pyytää tarkkaavaisuutta), näin toimitaan että ammutuiksi joutuisi puolet vähemmän (luottavaisesti), teidän tapauksessanne hengästetyiksi, (vetää henkeä liian innokkaasti - vinkuu), kunnes tulette joen rantaan (hihittää vitsilleen), tuulen pyöriteltäviksi paperitolloiksi teidän on määrä tulla (kyllä vain), tosin lankaan sidotuiksi (pidempi hihityskohtaus), kissanleluja! (hihittää, yskii ym.), ah kun minä nyt saisin kiinni (vilkaisee ohjekirjaa), tämä on kyllä masentava toimeksianto (lannistunutta kiroilua), te nyt vain menette tonne (katkerasti, ilmaisten äänensä sävyllä, ehkä tahtomattaan, että teidän asemassanne minä, tehän olette vielä nuoria, vai oletteko, ettekös vain ole jotain nuoreen nahkaan ujutettuja kääpiä, en ole koskaan ollut niin vanha mitä te olitte jo viisivuotiaina, älkää nyt pahastuko, en tarkoittanut suistaa teitä häpeään, minulla vähän tahtoo vilistää), meette tonne ja kyl se ihan hyvin menee sitte (veljellis-kollegistisesti), ei tääl ketää sillai kelaa et heti pitäs joku spede olé

Olen suure jota kaadetaan soikeasta mittakiposta taikina-asioilla. Kaatajalla on kookas pää, ei näytä lainkaan leipovalta, mutta ikkunalle hän on epäilemättä tullut, kuin ei piittaisi auringonvalosta jossa kylpee, jos ei sitten itse ole tuo valo, ja hahmonsa valon agentti, ja tuollaiset pöytää rummuttavat jukkapalmunlehväsormet olennaisimpana, ilmeisesti olennaisimpana tässä.

Kuusikoista saapuu raskaita lintuja pihapuihin. Silmut, puhkeamattomat hampaat ja aivosolut helmikuussa. Sanottakoon tuohon, miten vuodenajat puhkeavat toisiinsa, että kyllä, ne tekevät niin, kuten renkaassa on pinnat että kokonaisuus pysyisi kasassa. Järjestelmän keskipisteessä seisovat selät vastakkain Pet shop boys ja katsovat aurinkolasiensa läpi vastakkaisiin suuntiin. Varsinainen tihentymä on heidän selkiensä välissä, niiden kaarten välisessä kammiossa, ristiselän korkeudella.

Nukuin joitakin vuosia laavakivimurskassa oppiakseni myötätuntoa, nyt tervehdin liikuttuneena raakalaista tyynykasassaan.

Kesken rangaistuksen suorittamisen heidät nostettiin ylänköjen alakuloiseen tuuleen: rangaistus oli luonteeltaan älyllinen.

Ns. langenneen enkelin tapaus voi perustua luomisen oikkuun, jossa hänelle asennettiin kotkan siipien asemasta kanan siivet.

Hän puolestaan asui eräässä keskustan torneista ja omisti lähinnä tietosanakirjoja, eikä kukaan tiennyt missä hän asui ja mitä omisti, tuollaisia salaisuuksia kaupunki sisäänsä kätkee, ah kaupunki.

Asui Kruununhaassa ja omisti suomen kielen etymologisen sanakirjan koko laajuudessaan.

Kerro minulle, löylynlyömä kuoma, miten rektio tuossa menee.

Oli seitsemän veriveljeä tai mitä lie, ja nämä ystävykset, näin todistan, eivät juuri pitäneet huolta toisistaan, ja siksi päätyivät kukin itsensä muotoiseen velkavankeuteen.

Vielä kerrottakoon, että kuumeinen kolmevuotias koki vastentahtoisesti harjoittaneensa ihmissyöntiä.

Kuumeinen tyttö näki lintuparvia, mutta mitä näkee kuumeinen lintuparvi.

Museossa oli näytteillä ruusutapetilla päällystetty kaappi, josta kerrotaan, että vähemmän maineikais satiirikko P. työntyi tuohon hermeettiseen kaappiin ja sieltä käsin kuvaili, kumeasti ja säälimättä, väärinkäsitysten riettaita joukkolempijäisiä.

Elätteli toiveikasta harhaa, että vesi puroon tulisi pohjan pikkukivien välistä tihkumalla, ja tämä harha mielessään hän käyskenteli toreilla, aina toiveikkaana, pikkuisen harhaisena.

Olisipa minulle tehty enemmän vääryyttä, hän hihkaisi, niin olisi minussa enemmän revanssihenkeä, eikä vain tällaista laihaa katuvaisuutta, kas ikä vie minusta piikkejä kuin nastoja renkaista, ja kunkin paikalle jää katumuksen surkea kuoppa.

Hän esitti kysymyksen, onko väärin katsoa maailmaa pyörivästä kahvikupista, yhdeltä kaupungin kukkulalta, muinaisen palvontapaikan päälle rakennetusta huvipuistosta, kun sotilasjuntta juuri ahtautuu kokoonsa nähden aivan liian pieneen keskustaan ja siinä hiukkasen rusentuu, aiheuttaen enemmän vahinkoa itselleen kuin "viattomille" siviileille. Kyllä hänen kysymyksensä sisälsi nuo lainausmerkit, teki ne sormilla ilmaan ja väänteli naamaansa siinä kohti, väänteli koska ei osannut suhtautua käsimerkki-lainausmerkkeihin, minusta ne voisi ottaa reilusti käyttöön ilman mitään häpeilyä.

Muistanet miltä maanjärisys tuntuu, kuin yrittäisi tehdä jotain uutta, mistään et saa tukea, sovinnaisuudet uhkaavat alati kaatua päälle ja lopuksi moititaan eheyden puutteesta

tämä nyt oli tällainen allegoria, pahoittelen, niitä tulee mieleen aamuisin kampauspöydässä kun servetit ovat levällään enkä erota essua rusetista, mieluusti korvaisin allegoriat englantilaisella palvelijalla

"Hän sanoi kivasti", hän sanoi ja lopetti, tuijotti pöytää liikuttuneena, tuota tuota ajattelin, kuin olisin sanonut tuota tuota, aloin ajatella kuin keskustelija, hän yritti levittää liikuttuneisuuttaan, suustani valui sisällistä kokemusmaailmaa, hämärän havumetsän kuvaus, pöytä kiilsi, hänen liikutuksensa heijastui siitä räikeänä säteenä, ajatukseni olivat idioottimaisia mutta puheeni oli kaikin puolin paino- ja julkaisukelpoista.

Tässä museossa on mahdollista verrata retkun sohvaa hulttion sohvaan.

Ällöttäkää minua, hän tervehti yleisöä, ja viesti muutenkin tulleensa paikalle vain kuljettaakseen mahansa näyttämön poikki.

Jätin kaupungin, kun asunnoista alettiin repiä väliseiniä ja keittiöt muutettiin avokeittiöiksi. Ei jäänyt paikkaa mihin istuttaa hilpeää seuraa yöaikaan, tai huteraa sohvaa kaksoisolennolle. Heräsin yhtenä aamuna tuollaisen avokeittiön nurkassa kuin enkeli keskiaikaisessa peliluolassa. Mikä on se avaruus, jota tässä tervehditään, kysyin, ja ikkunat kärsivät keuhkolaajentuman tapaisesta, niillä ei ollut millä peittää häpyään.

Saan vain latinankielistä roskapostia.

Niin kuin yhdellä on tolppakammo, on toisella tolppien himo, Kanadassa, kun kymmenien neliökilometrien ala on hakattu puista ja hanki on peittänyt kannot ja hakkuutähteet, hän lentää matalalla kukkuloiden yli ja muistaa että matkan päässä on tolppa, minä olen tolppa.

Kun valmentajan silmä vältti, hän alkoi järsiä kaukalon laitaa. Koko hänen tietoisuutensa oli siinä, polvien välissä, vaihtoaition lattialla. Jäätiköltä puhalsi kylmä tuuli, vastustajat liukuivat korkeina tasangolla, ja jos kiekko päätyi hänen jalkoihinsa, tulivat päin kuin puhtaan teräksen aikaiset veturit.

Apostoli kehottaa: tervehtikää toisianne sikermin

Irrotti muistitikun, sammutti tietokoneen, laittoi kynän penaaliin, kiersi mustepullon korkin kiinni, sulki kirjakäärön, hautasi kivitaulun maahan, kieritti suuren kiven luolan suulle ja astui virtaan.

Kulkija kumartui juodakseen purosta vettä, kun hänen katseensa osui alavirtaan: sieltä syöksyi uomaa pitkin irti päässyt vedenpuhdistuslaitos.

Matti-poika, kolme vuotta, oli juuri saanut rakennettua ikäänsä nähden kehittyneen maailmankuvan, vanhempiensa ihastukseksi, kun tuli siihen iso paha Immanuel Kant.

Arvohuoneistoja asuttaessani iloa tuotti usein keittiöstä toiseen rappukäytävään aukeava ovi, josta saattoi öiseen aikaan laskea sisään ties ketä, kuten tulvan, pimeään huoneistoon ilotulitusten aikaan.

Ripustin ikkunaan ei-verhot

Olen protososiaalinen, kuului siltarummusta

Ja hän ryömi siltarumpuun lempimään maailmaa

Miau culpa

Kiskoin tukkia hangesta kun ylimielinen lintu pimensi taivaan. Ei koko taivasta, vain sen pahaisen metsätilkun. Varjosta huolimatta linnun untuvaista mahaa saattoi tarkastella kuin suurennosta, murheellisena siitä, ettei sen pehmeys, sen enempää kuin tiettyjen vauraiden alueiden arkkitehtuuri, ollut luotu meitä varten, ja siksi se piti ryöstää vallankumouksessa, mutta minulla oli tuo tukki tavoitteena, ei vallankumous, eikä vauraiden talojen tai linnun untuvan menetys ollut alakulon syy, vaan lapsellinen luulo, että maailmalla olisi ollut tuollaista antaa, untuvia ja venetsioita, ja huusin linnulle, että mene muualle ammuttavaksi, häivy varjostamasta kohtaloani, minä en lue sisustuslehtiä, olen valinnut tukkielämän, ja vaikka haahkat ja kaupungit suorittavat päivittäin ylilentojaan, en kaipaa niitä, ei ole kaipuuta joka olisi kutsunut ne tänne, takana on taas yksi noista vääristä luuloista joita jumaliksi korottautuneet hellivät, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin uppiniskaisella tukinvedolla julistaa heidän luulonsa vääräksi.

Lapset ajautuvat hihittävänä pyörteenä huoneesta toiseen. Älkää kuvitelko heitä erillisiksi kappaleiksi. Voin kertoa, että tuossa erillisharhassa vielä ollessani menetin lastentarhanopettajan virkani ja alkoi tämä työttömyys. Kun nyt kuljen päiväkodin ohi, ihastelen kihertävää massaa, mutten pysähdy. Teki mieleni kirjoittaa ”kuhertavaa”, mikä olisi totuudenmukaista sekin, he (se) usein kuhertelevat olemisensa kanssa. Teitä arvatenkin kiinnostavat minun asiani yli kaiken? Hyvä on, minulla on vielä hetki aikaa. Tämä puistotie on päällystetty smaragdimurskalla luulisin, ja se hylkii minua, olenhan matkalla oikeuteen. Kello viisi alkaa juttuni, lukijanpilkkaoikeudenkäynti. En aio puolustautua, mutta aion huudella lautamiehille: lautapojat, tuokaa kuivaa lautaa, pannaan sanat palamaan.

Ainakin hänellä on hyvät housut. Ja sopivasti hän on huolimaton, kulahtanutkin. Vahinko vain, että pulpetit ovat niin hataria, ja oppilaat häilyviä. Mutta näin käy aina kun oppi on korkeaa.

Älköön kevät vielä rymistelkö pääsiäispelloilta. Hänen nuoruutensa viime säie vilistää monistetta pitävää kättä kuin sisilisko. Kevät murahtelee hankien takana kuin nouseva betoni. Älköön sen raskas mantteli vielä heittykö hänen harteilleen.