Profeetta olisi varoittanut kaikkia, muttei oikein tiennyt mistä. Lusikat kilahtelivat pahaenteisesti. Sokea juhlaväki valtavan kaivannon partaalla, tosin kaivantoa ei ollut. Juhlakalua olisi odottanut valoisa tulevaisuus, profeetta ajatteli itkua pidätellen. Hän koetti ajatella ruotsiksi, vanha kikka jolla pään saa aina järjestykseen. Annorlunda, annorlunda, hoki ääni mielessä. Pitäisikö tämä kertoakin ruotsiksi? Profeetta vaihtoi kielestä toiseen. Sijaistoiminto, välähti hänen mielessään, mutta ei auttanut, hän ei kyennyt enää vakavasti huolestumaan tai hätääntymään.

Risteyksessä hän huomasi ettei sittenkään halunnut keskustaan. Onko minusta tullut näin arka, hän mietti, menköön tämä puolestani. Hän laittoi mekaanisen hiiren jatkamaan keskustaan ja kääntyi itse vasemmalle.

Himmeitä katuja, harmaita rakennuksia, tihkusade. Tämä ei ole mikään New York, en kai muuten täällä olisikaan. Toisaalta tämä voi aivan hyvin olla Brooklynin laihat vuodet. Sijaintiani ei voi varmistaa: olen likinäköinen, katujen nimiä ei erota. Vastaantulijat eivät puhu mitään. Valuutta on yhtä tuttu tai vieras kuin dollari. Katu on kuiva, tihkusade oli vain valon sirontaa. On nähty valtavasti vaivaa, rapattu korkeat talot, sitten jätetty ne maalaamatta. Tällainen oli matkani Puolaan tai New Yorkiin.

Kotiäly ja matkaäly

Hypoteesi maankamarasta

Onpa mukavaa taas pitkästä aikaa löytää kielellinen ajattelu, hän sanoi, ikään kuin keskustelun avaukseksi.

Nyt minä panen pipon päähäni hän sanoi, mutta ei tehnyt niin, jatkoi vain pianon pimputusta. Serkku ärsyyntyi ja kysyi miksi sinä aina väität tekeväsi jotain mutta et tee sitä. Hän ei vastannut: pipoväite kuului kappaleeseen, kysymyksiin vastaaminen ei.

Perkins astui metroon ja epäili itseään chauvinismista. Metro syöksyi tunnelista sillalle, Perkins katseli merimaisemaa ja heitti huolet mielestään. Hänen sateenvarjonsa oli liian pitkä, pikemminkin salko; siitä oli vaivaa metrossa.

-Minun pitäisi matkustaa mutta en millään ehtisi, minun pitäisi kirjoittaa.
-Milloin olet sitten viimeksi matkustanut?
-On siitä ainakin seitsemän vuotta.
-Herranen aika oletko sinä kirjoittanut seitsemän vuotta!
-Ei se niin mene hyvä rouva. Olen kirjoittanut melko harvoin.
-Mutta nyt kun sinun pitäisi matkustaa, sinun pitääkin kirjoittaa? Hotellit ja kaikki.
-Juuri niin hyvä rouva.

No mitä pidit vanhemmistani, hän kysyi. En tiedä, he hymyilivät, vastasi olkoon nyt vaikka Perkins. Tyhmä kysymys, sanoi ensimmäinen häpeissään, aina minä puhun ennen kuin ajattelen. Mutta niin minä olen elänyt terveenä tähän päivään asti hän lisäsi ja lumoutui ajatustensa keinahtelusta kuoppaisella tiellä; nehän ovat vain ajatuksia hän sanoi, mitä ne minuun edes kuuluvat. Mitä sinä nyt, kysyi Perkins huolestuneena.

Muistot jokivarresta ovat ahdistavia ja kohta niitäkään ei enää ole, hän huomautti viisaasti, karismaattinen kun oli. Hänellä oli kädessään kuin keppi jolla hän kohotti kuin viittaa pöydässä olijain yllä.

Aamulla vahtimestari asetteli aulan ison maton hiukkasen toisin, ja huomasi tällä tavoin pystyvänsä manipuloimaan ihmisten kävelyreittejä. Tästä oli hupia joksikin aikaa. Oli vaikea selittää lääkärille kuinka raskasta oli olla taas entistä kyllästyneempi työhön ja maailmaan. Lääkäri vihjaili että kääntämällä asioita päässä (kuin eteismattoja) olisi mahdollista ohjailla ajatuksia toisiin uomiin. Minä olen tehnyt sen jo tuhannen kertaa, vahtimestari valitti, pääni on kuin Niilin suisto. Lääkäri haki tietokoneensa näytölle ilmakuvan Niilin suistosta. Haaroja ei ole kovin monta, lääkäri huomautti. Mutta kuinka monta niitä on ollut, vahtimestari mutisi. He vaihtoivat näytölle Mississipin suiston jota hurrikaani parhaillaan murjoi uuteen uskoon.

Vain kevyt tönäisy ja hän olisi taas peluri. Mutta tönäisyä ei tullut. Hän ei muistanut juoneensa aamulla kahvia, mutta muisti kuuman lätäkön valuvan nieluunsa tasangon ainoassa varjossa. Hänen seremoniallinen muistinsa, yhtä tuttu kuin unohtunut lihas, järjesti tuollaisen auringonpimennyksen, ja hän tutkiskeli muodonmuutosta kuin luottavainen leikkauspotilas, tai poissaoleva kirurgi, oman itsensä hajamielisenä tanssahteleva kirurgi.