Hän seisoi kirkkaalla hyllyllä ja jakeli sieltä kuin kansalaisoikeuksia huomioimalla luontokappaleita, esineitä ja ilmiöitä.

Taas ovi käy enkä enää tunne kaikkia sisääntulijoita. Omilla avaimillaan, vakuutan itselleni, eikä tässä yhteiskunnassa tapahdu mitään hallitsematonta. Elämä täällä ei ole lainkaan monimutkaista. Jos levottomuus ajaa öiselle kadulle, ei siellä ole ketään muita, kuu vain heiluu talojen välissä.

Ehdotin, että jos tässä ei ole tarkoitus puhua mistään tärkeästä, vaan keskustella niitä näitä, eikö olisi sama kaikkien puhua yhtä aikaa? Seurue nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi puhua yhtä aikaa. En minä nyt tuota tarkoittanut, ajattelin, mutta kaikki näyttivät ymmärtävän toisiaan oikein hyvin. Puhuin siellä minäkin! Oli saavutettu jonkinlainen seurallisuuden huippu.

Tässä on sattunut sellainen kollektiivinen hairahdus, hän sanoi, vaikkei arolla ollut ketään muuta.

Valokupla, jolla ei ollut kalvoa, toisin sanoen se ei ollut kupla, mutta kuitenkin se oli kupla, niin kuin helmi, mutta ilman äärtä, kaiken keskellä, ja mitä oli tuo kaikki, sen paljastamiseen ei tämän sittenkin-kuplan valo riittänyt, mutta se (kaikki) näytti kääntyneen tai kumartuneen tämän kuin helmen ilman äärtä puoleen, tai kääntäneen sille häveliäästi selkänsä ja varovasti vilkuilevan olan yli, huivin läpi, mahdollisesti pajukon lomasta.

Olen särpinyt teetä ja odotan sen vaikutusta. Olen myötäsukainen, kovin myötäsukainen. Kukat nojaavat kanssani otsaansa kylmään lasiin.

On paljon sellaista, mistä en kirjoita, koska se lävistää ihoni ja jää inhottavasti kylkeen törröttämään, eikä se ole kaunista, tekee mieli vain yskäistä se pois.

Hän asui ullakkohuoneessa jonka lautaisen päätyseinän raoista näkyi ulos Helsingin keskiaikaiseen satamaan. Lamppu roikkui hänen päänsä tasalla. Nurkassa oli vuoteen tapainen, tyynyjen ja peittojen paljous esti näkemästä mikä se oli. Lattialla ja nurkissa nimetöntä rojua, en ole koskaan nähnyt sellaisia esineitä, enimmäkseen kuin keppejä. Kaikesta läävämäisyydestä huolimatta siellä oli puhdasta, ja vaikka olikin hämärää, varsinainen pimeys asui hänen päässään.

Olin säästänyt häntä varten joitain riemunkiljahduksia. Tiedän toki miten sellaiset ilmaistaan, tai miltä se näyttää, monet hyvän kasvatuksen saaneet jne. jne. Minun piti rakentaa erikseen kone tilaisuutta varten. Valmiiksi pölyinen vanhan ajan sähkölaite, vipuja ja hehkulamppuja, tärisi pöydällä ja valui kohti reunaa. Aah, he huokasivat kun simpukat tuotiin. Ajattelin kaikkea tuollaista ja voi kiitos -huudahduksia ja vaateparren kehumista. Jätin koneen pöydälle vetäytymään ja menin kulman taakse sateeseen tupakoimaan ja ajattelemaan mukavia.

Tien alla on tien idea, auton sisässä auton idea, ja kun sitten saavumme kaupunkiin, näemme kaikenlaista jo kadonnutta. Ovet levällään parkkipaikalla, penkille jää huivi, puistosta juoksee koira vastaan. Kuljettaja hakkaa rattia että miksi tästä kohti ei enää mennä uimaan. No mene, sanoo joku kyllästynyt seurueesta. Kuljettaja ui. Olisi sietämättömän murheellista jos osa ravintolaivoista ei enää olisi tulessa. En minä uskaltaisi uida tässä jos ei olisi noita tulipaloja hän huutaa vedestä.

Puistotielle oli kaatunut puu, ja hän piti sille kuin pormestarin puheen, sormi pystyssä, tai rakkaudentunnustuksen, kädet sylissä, kunnes tajusi ettei kukaan kuuntele, kunnes tajusi että sittenkin kuuntelee.

Tässä ikään kuin rakennetaan huone, ja aina siitä tulee hyvä, ja siksi se on rakennettava uudestaan, kenties pienin muutoksin.

Jos määrätyt musiikkikappaleet jäävät ihmiseltä kuulematta, hänen on mahdotonta ottaa tiettyjä erikoisaskelia portaissa, eikä hän myöskään huomaa kun toiset ottavat niitä.

On vaikea sanoa, kumpaa aivan turhaan yli- ja kumpaa aliarvostetaan, alastomuutta vai pukeutumista.

Millaisia muutoksia kapitalismi on aiheuttanut ihmisten aivoissa? Tarkoitan muutoksia, jotka näkyvät magneettikuvauksessa.

Viruksia, politiikkaa, unohdettu sotamies vanhentuneissa kamppeissa.

Siinäpä vasta kakkuvuokakokoelma. Sinun pääsi tässä sokkeloinen on, kuului nurkasta. Hän kääntyi katsomaan mutta koira siellä vain murisi.

Oli ahdistavaa kun vain muutama himmeästi valaistu raaja sätkytteli tiellä, ja lähes despoottisesti hän komensi kaupungin vähin erin alkavaksi. Eteisessä, missä naulakon olisi pitänyt olla, olivat urut, ja niiden tappeihin hän ripusteli vaatteitaan (riisuutuminen jäi kesken). Huone oli kauttaaltaan matotettu, näin oli yhdistetty estetiikka ja akustiikka. Pienet palojäljet matoissa kielivät huolimattomasta kynttilänpoltosta. Keittiöstä hän löysi isohampaisen urkurin tiskaamasta. Toimenpiteestä ei lähtenyt lainkaan ääntä. Valaistuksen takia urkuri näytti vähän mielipuolelta. Piittaamatta pesuainevaahdosta käsissään hän tarttui kaksin käsin mukiin jossa vaikutti olevan teetä, nuuhki sisältöä, näytti tyytymättömältä mutta kuitenkin joi.

Tulin kirjastoon ja palautin lainaamani kirjan. Erinomaista, sanoin virkailijalle (olin itse automaatilla). Hän hymyili ja nyökytteli, ainakin 3 nyökkäystä, ja karisti savukettaan. Kävin siitä musiikkiosastolle. Sinne oli avattu pieni kahvila, enkä voinut vastustaa kiusausta. Leivoksesta jäi vähän yli ja kävin ruokkimassa lehtisalin varpusia. Ne seurasivat minua lastenosastolle (olin muuttanut mieleni, keksin pitää taukoa musiikista ja lainata vanhoja satuja tutkittavakseni). Hyllyt olivat matalalla ja selässäni oli jotain pielessä, piti kutsua virkailija. Minkä ikäisiä lapsia teillä on, hän kysyi. Voi kun minä tietäisin. Kirjastossa ei yleensä tapahdu mitään pahaa. Nyt aavistin lievää kiusaa ja kiirehdin kadulle satuineni. Toki sitä ennen jolkottelin kirjaston portaat muutaman kerran ylös alas. Ulkona tuuli pyöritti pahvimukeja. Bussipysäkillä vietettiin jonkun syntymäpäiviä.

Edessäni oli taas lautanen. Enkö minä juuri syönyt? Kuivaa risottoa, opiskelijaruokamaista. Tällaisen avulla he saavat älynsä säihkymään. Sitten koittaa nirsous ja väitöskirja jää tekemättä. Tässä mielessä vastavalmistuneet maisterit olisi sama pudottaa jyrkänteeltä. Väitöskirja tai jyrkänne, ei pidä uhrautua 500 euron kahvikoneen takia. Saisikohan täältä jostain oikein pahaa kahvia?

Eri vaihtoehtojen harkitseminen alkoi tuntua perhosen lennolta. Kysymys tahdon vapaudesta oli yksi lukuisista silmukoista. Merkillistä kuinka niin olennainen kysymys joutui nöyrtymään yhteen ääneen näissä vaaleissa.

Kahvila oli ujo ja ystävällinen ennen kuin alkoi metelöidä. Vai olinko itse mennyt liian lähelle pöytää tai ikkunaa? Pihalla keinui väkivaltainen poppeli.

Hänellä on niin kiire ettei ehdi viimeistellä rakkauskirjettään. Mutta mitä on kiire? Lienee metamorfoosi: posket turpoavat, pulisongit ilmestyvät. "Parahin ***, en voi väittää tuntevani teitä, mutta sitäkin vähemmän te voitte väittää tuntevanne minut, olen nimittäin uusi ihminen. Minulla ei ole aavistustakaan, vaikka kuinka yritän, mihin verrata tilannettamme. Vapaus ei ole minulle tärkeintä sinänsä, siinä mielessä että vastustaisin mahdollista pyrkimystänne väittää minun olevan entiseni edes jossain määrin. Saattehan te väittää niin, mutta minä en edes kohteliaisuudesta voi teeskennellä yksittäistä entisyyttäni, muistini, tarkemmin sanottuna muisteistani tämänhetkisin, ei luultavasti kykene palauttamaan mieleen mitään tarpeeksi auttavaa."

Raitiovaunuun on vaihdettu kumipyörät. Se ei lohduta meitä kummoisia surumielisyydessämme. Asiakas poistuu leipomosta niin lujaa että ajautuu ajotielle. Autokanta uusiutuu taistelussa aikaa vastaan ja näyttää voittavan. Poistuminen Munkkiniemestä

Kuta nuori ajaa takaa, vai miksi hänellä on polkupyörä? Koivikko tummuu ympärillä, ajetaanko häntä takaa? No ei, meni pilveen vain. Mutta hänen sielunsa sentään molskahti. Hänen jalkateränsä ovat liian pitkät rappuihin, saamari! Ikkunassa katu kaikin puolin kuhertelee keväisestä elämästä. Hän saa sielunsa ikään kuin mainingin kyytiin ja etenee voitonvarmana huoneen toiseen päähän. Munkkiniemen perillä löin sulkapallon pitkässä kaaressa veteen ja tajusin sen olevan oma sieluni.

Tarkoitukseni oli päästä sumuisen puiston läpi. Unohtelin ihmiskasvoja ja muita määränpäitä, koteja ja rantoja. Huoneisto oli hämärä, siinä oli kummallisuuksia kuten takkahuone, uima-allas, kirjasto- ja viherhuone. Mutta lattia oli miellyttävää ruskeaa laattaa. Sumu on niin murheellista ja kylmät valuvat oksat. Unohdin värejä, pääsenkö enää tästä takistakaan ulos. Yritin tallentaa joka hetken komennolla Ctrl+s mutta se ei päde tässä ympäristössä.

Jollakin oli hikka ja hän nikotteli suoraan korvaani. Takkahuone oli toki miellyttävin soppi, rottinki narisi mutta kuka nyt polttaisi avotakassa kuusipuuta. Jossain sumun ja syksyn takana on tukeva oksa kuin häpyluu. Valo nostaa ylös, ja kesken luhistuttavan vastaliikkeen se nostaa vielä korkeammalle. Urkuhuoneessa urut luhistuivat pilli kerrallaan. Näitä lattioita ei tarvinne koskaan imuroida, eikä laattojen lämpötila koskaan laske alle viidentoista.

Puiston katkaisi joki. Kierreportaat veivät toiseen kerrokseen, keittiö ja olohuone olivat pimeät. Musta joki pimeässä puistossa taisi olla päätepiste: kauemmaksi ihmisistä ei voisi enää eksyä. Palasin takkahuoneeseen ja telkesin oven hiilihangolla. Kun katsoo sivulle, on siellä vapaus, avoin portti oranssille kadulle. Liu'uin kuitenkin lokaista penkkaa jokeen mantteleineni. Heti laattojen alla on peruskallio, vielä 1960-luvun lopulla rakennettiin niin.

Vasemmassa kädessä nyanssi, oikeassa sävy. Ja niillä hän kalautteli oppilaitaan.

Kuten: syksyinen piha tuntui olevan veden alla. Talonmies selitti jotakin yhdentekevää, ei häntä ymmärretty. Hän meni pois, ehkä kauppaan. Jonkin ajan kuluttua hän palasi suunnattomalla traktorilla, selvästi kostamaan.

Jonkin arkisuuttaan unisen asian väärinymmärtäneet satunnaiset ohikulkijat tuntuvat saavuttamattoman etäisiltä.

Minä kummiskin ajan hevosvaunuilla, muulloin maan liike ei ole tyydyttävää. Kaviot polkevat hädänalaisia, mitään ei liene tehtävissä heidän pelastuksekseen. Vesurimies lyö pajun poikki ja häpeää huomatessaan silminnäkijän. Tienpenkan heinien tasalla makaa tai leijuu joku rauhan jo saanut.

Reitti kaartaa keinuvan huoneen poikki, lampun alle leivän luo. Eteisessä räjähtelee vaimeasti ja savu tuprahtaa, veto vie savun pois. Jos pää onnistuu lävistämään katon, ullakon valossa soivat korkeimmat kuultavat äänet. Silmät vielä anelevat, muu ruumis on luopunut tärkeilystä.

Olen aikeissa puhutella Artemista, metsissä juoksentelijaa. Hänen palvojansa pilli on soinut liian lujaa täällä. Minä en ole varsinainen palvoja, mutta toisinaan torjun unettomuutta toteamalla hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa että kohta minä menen hänen luokseen. Aika tympääntyneeltä hän vaikutti kun antoi minun kauan sitten juosta jonkin matkaa mukanaan. Mutta että hänet nyt voisi taivuttaa tuommoinen pilli. Tulin miettineeksi, että ehkä hän ei ole oikein jalostunut musiikin alalla ja teeskentelee ymmärtävänsä tuota pillinsoittoa vaikka siinä ei ole mitään ymmärrettävää, aika ponnetonta luritusta. Olisi eriskummallisen hölmöä jos Artemis nyt retkahtaisi siihen. Voisin mennä pilliinpuhkujan eteen, pidellä korviani ja kertoa jumalattarelle, etten saa unta muuten kuin ajattelemalla viimeiseksi häntä. Retkahtamisista viis, kunhan ei taivasvarjele tuohon pilliin.

Yhdentekevä, toisin sanoen autuaallinen ajelu, tuskin kauas. Hämärä metsä on korkea ja märkä, kauhistuttava (ei kai niitä muuten hävitettäisi). Mielessä pyörineet lukusarjat haihtuvat avaruuteen kun ovi avataan. Rovioon on kannettu säkeittäin perunoita, isot vastenmieliset hahmot kantavat lisää.

Ihmisten on määrä tavata ja juhlia. On sopimatonta kysyä, miksi tänne piti tulla ja miten täältä pääsee pois. Kysyn vierustoverilta, onko hän miettinyt, kenet hän mieluiten veisi kävelylle ja kenet seuraavaksi eniten, ja ketkä onnelliset olisivat 48 seuraavaa.

Saan lainaksi lähes puhuvan koiran ja kävelytän sitä. Taitan nilkkani maagisessa kaupungissa, mutta minulla on velvollisuuksia koiranomistajaa kohtaan. Ketä on kiittäminen oranssista katulampusta valkeiden keskellä?

Konstaapeli pyöräilee pihoilla ja sammuttelee valoja. Painajainen on ohi, kadulle purkautuu seurueita. Alkaa merkillinen seurueiden aikakausi maagisessa kaupungissa.