Hanskalokerosta jokin, kuin kanaparvi, pyrkii alati vapautumaan, varsinkin tullissa.

Maa kuivui ja autioitui, mutta autossa vielä tulvi.

Ystävättäreni puolestaan seurasi kansallispankin pystytystä, ja kun rakennus oli valmis, hän teki tyytyväisenä lähtöä, mutta hänen lahkeensa oli jäänyt puristuksiin nurkkakiven alle.

Keskustassa on jotain rakennuksia, ei monta mutta kuitenkin, jotka siekailematta on pystytetty rintani päälle.

Minusta on tullut mainio maan pinnanmuotojen lukija, niin kuin nämä laserlaitteet, mutta mieluiten olisin oppinut jotain muuta.

Pääsin majakkaan ja vedin narusta, ajattelin että jokin kello alkaisi kenties soida, mutta ei se soinut, mieleeni juohtui että ehkä naru on kiinnitetty johonkuhun ihmiseen, ja lakkasin nykimästä. Ilman tuota kuvitelmaa olisin varmasti asettunut taloksi.

Oli myrskyinen yö, ja Schopenhauer ajoi rinta pystyssä lahoilla vaunuilla taivaan poikki.

Epäilin taas, pitkästä aikaa, eläväni kummitusten yhteiskunnassa.

Olin kauhuissani keväässä. Oli sattunut kuolemantapauksia, vanhenemisia ja kohtalokkaita päätöksiä. Seisoin maantien varressa kuin jalaton kerjäläinen, sokaistuneena. Huomasin että sokeus lämmittää otsaa. Ketä minä kerjäisin? Mikä kysymys tuo nyt on? Kysymys ”mitä kerjäisin ja keneltä” ei tuntunut yhtä läpitunkevalta. Olin hyvin vanha. Söin pikkukiviä kunnes niitä ei enää ollut, ja olo keveni.

Tulin hankalasti sijoiteltuun risteykseen. Sen takana levisi suunnaton kaurishaka. Risteys oli hyvin epäsuosittu ylemmän keskiluokan keskuudessa. Te olette niin saamarin tärkeitä huusi puistotyöntekijä ja viskasi harjalla perään.

Hänen laiha ruumiinsa värisi rentojen haalareiden sisällä. Taidat olla kuumeessa, sanoin. Kuume käy hermoille eikö niin? Vaaleanpunakat herrat ajelevat Audeilla eikö totta? Ei kai tämä ole edes puisto vai mitä? Kappas, harjanvarsi on haljennut.

Tutkimme harjanvartta. Puistotyöntekijä ei värissyt enää. Tuota noin, hän sanoi, minä värisin äsken raivosta, en kuumeesta. Haluat varmaan tietää mikä minua raivostutti. No niin, sitäpä minä en kerro, hih hih. Hih hih hih. Anteeksi. Sano kenelle minä voisin kostaa ettei tämä menisi aina tämmöiseksi.

Rakas ystävä, sanoin ja kavahdin läheistä vesiputousta, kunhan et kosta itsellesi. Että minä kostaisin minulle, hän ihmetteli, ja näytti lumoutuvan ajatuksesta. Voisiko se olla aivan lopullinen kosto? Ota sinä tämä.

Hän ojensi harjanvarren ja meni vesiputoukselle, tuijotti jonkin aikaa syvyyksiin ja tuli takaisin: ei ollut sopiva hetki, kostonhimo on alimmillaan tähän aikaan illasta, ottakaamme siis juomaa. Otimme juomaa: teetä. Halla hiipi selkään kaurispelloilta, oli turha yrittää enää nousta.

Jos vain luopuisin konjuktioista, olisi kaikki sillä vapautettu, kuin savanni ilman lasikaappeja, yllä kuu kuin betonimylly valuttamassa maitonsa jokeen kafferipuhvelien valkaista turpansa, niin että ne näyttävät sairastavan pyhää influenssaa kaislikon lasaretissa, mutta lasikaappeihin (osa niistä on tavallisia suihkukoppeja) kytkeytyy arvaamaton peilijärjestelmä, aluksi näyttäisi että jokaiseen heijastetaan saman agentin hologrammi, mutta eivät he esimerkiksi sulje puhelinta samanaikaisesti, ja jos ottaa laskeutuakseen öiselle savannille, rauhallisesti, keskittyen hyönteisten, lintujen, rannan otusten ja omien askeltensa ääniin, voi kävellä lasikopille yhtä elegantisti kuin agentti siellä seisoo tai nojaa, puhuu puhelimeen tai kirjoittaa muistiin jotain keksimäänsä tai havaitsemaansa, ja kun häntä katsoo aivan vierestä, on mahdollista matkustaa myötätunnon voimalla esimerkiksi Puolaan, monet heistä ovat henkisesti Puolassa, eivät puolalaisia mutta läpikulkumatkalla, onhan Puola itsekin eräänlainen Afrikka, mitä puolalaiset eivät tietenkään myönnä, ja siksi he sillä tavoin kovistelevat itseään, ja agentin otsaa kurtistaa huono omatunto, että hän on oikeutettu syöksähtelemään vapaasti Puolan poikki kuin noita luutasella ja omimaan taivaalta paikallisten kieltämät käyttämättömät merkit.

Toinen puoliaika olikin sitten runouden ylivoimaa.

Taas hän pakenee maailmaa, koskeen, mutta niin vain maailma hänet naaraa ja elvyttää, ja yhtä kauhistuneena hän jälleen herää, tunnistaa piinaajansa kasvot ja pakenee. Tätä on jatkunut jonkin vuotta, jokakeväinen ilmiö, näkyy hyvin tämän kulmahuoneiston ikkunaan.

Heti kaupungin reunalla oli keväinen haka, ja tarkastellessani aitaa oivalsin, että runouden tarkoitus on vapauttaa, muttei ehkä tuota sonnia.

Voidakseni soittaa hovihankkijalleni on minun kiivettävä kolmanteen kerrokseen. Tähän vanhaankin aikaan on toki hissi, käsikäyttöinen, mutta se kitisee häpeällisesti. Nojaan ikkunapenkkiin, tuijotan loputtomuuteen ja esitän toiveeni. Hovihankkija pyytää toistaa tilauksen kolmasti, nauhoittaa sitä ei sovi. Suljen puhelimen ja avaan kiikarikaapin. Kohta näen pienen pisteen nousevan kaukaiselle kummulle: sieltä hän pyöräilee.

On aika istahtaa melankolialle. Miksi lintu lentää raskaasti? Miksi puro virtaa hitaasti ja levääntyy? Miksi lehmä ojentaa kaulansa, kellahtaa ja on kuollut? Miksi talonmies ei löydä etsimäänsä peltisepänliikettä? Miksi neidon ripset, kuin harsot, roikkuvat hänen silmillään ja estävät näkemästä? Miksi metroasemalla nuori mies seisoo niin paskanjäykkänä? Miksei aina voisi olla päihtynyt ja samanaikaisesti raitis? Miksi mustapippurin ihanan pinnan ala on onnettoman pieni? Miksen voi syöksyä huoneeseen kesken kokouksen imurinvarsi tanassa ja letku perässä mutta ilman imuria, siten että imurin ääni kuitenkin seuraa? Miksi, ah miksi aina, kun yritän ajatella omaperäisesti, minua vaivaa tunne että istun täyden kirkon etupenkissä veisaamassa?

Hovihankkija kaartaa pihaan. Voin kävellä talon julkisivun myötäisesti ja nähdä hänet ikkunasta toisensa perään kuin elokuvassa, kunnes tartumme yhtaikaa saman oven vastakkaisiin kahvoihin, ja minä kevennän hänen vetotaakkaansa, ja hän keventää minun työntötaakkaani, kumpikin mielekkäässä suhteessa toisen voimiin. Tässä kohti on täsmennettävä, että olemme molemmat heiveröisiä lukuunottamatta reisiämme. Tästä voitte päätellä, miten hän vetää ja miten minä työnnän raskaan tammioven auki. Ja kun se on auki, asetumme nojaamaan siihen vieretysten, että se myös pysyisi auki, sillä seuraavaksi tulevat hankinnat, mikä ryömien, mikä syöksyen ja mikä lentäen.

Huomaan, että tapahtumien kuvaus on tähän asti ollut melko ulkokohtainen. Tulkoon siis ilta, viileä henkäys. Kävelemme puutarhaan paljain jaloin, nuotiopaikalle, missä teemme tulen. Liekkien valossa hovihankkija näyttää ensin pitkänaamaiselta öykkäriltä, ehkä alkoholisoituneelta, sitten rumalta vauvalta, sitten viisastuvalta vanhukselta, mitä hän eniten on. Minulla ei ole harmainta aavistusta miltä minä näytän nuotiolla. Richard, lausun, voisitko ottaa minusta valokuvan? Tottahan toki, hän vastaa ja ottaa muutaman kuvan. Ne ovat todellakin erilaatuisia. Hämmästyttävää miten valokuva aina vangitsee ihmisen järjettömimmillään, mutta myös kauneimmillaan. Sinä olet tuommoinen kaunis mielipuoli, Richard vahvistaa, vaikket ehkä tarpeeksi kaunis etkä tarpeeksi -puoli. Niin, minä sanon, se johtuu siitä että minä en ole vielä saanut sieluani kiinni itse teossa.

Voi mitä balalaikkojen helinää. Minne kansantansseihin olen joutunut. Ei tansseihin vaan tanssiesitykseen, korjasi ystäväni. Kiitos lohduttavista sanoista sanoin ja huomasin – hänen takkinsa selkämys siinä leijui – etten oikeastaan luottanut häneen tippaakaan, olisin voinut saman tien tuikata jollain tuota selkää. Hän kääntyi säikähtäneenä ja väitti että aurani oli vaihtanut väriä. Onko se nyt neonvihreä, kysyin nenäkkäästi. Hän punastui ja oli kääntää selkänsä, mutta muisti että sitä ei kannattanut tehdä, ja kun liike näin jäi puolitiehen, hän kompuroi ja kaatoi orkesterin suurimman balalaikan. Kiipesin tyhjälle parvelle nautiskelemaan hylätyksi tulemisen jälkeisestä kirkkaudesta. Kohta ystäväni könysi perässä, jotenkin kirkastuneena hänkin. Meistä tuli heti oikein hyvät ystävät. Tämä oli kertomus ensitapaamisestamme.

Luota yövartijaan. Tämä nyt oli liian epämääräisesti ilmaistu. Tunnelmoikaamme hetki epämääreessä, limpunpainoisessa kivessä rinnalla. Ehkä pikemmin ohra- kuin ruislimppu. Keitä me olemme? Ehkä jokin pahasti rappeutunut rukouspiiri. Limppu rinnalla rasittaa hengittelyä vähemmän kuin tukeva täkki. Sanokaamme oi. Kas se oli täsmällinen oi. Limppu tipotiessään. Otamme nyt yövartijan lähempään tarkasteluun. Se ei ole lainkaan yövartija, vaan sandaaleissa läpsyttelyä kaupungilla aamuyöstä. Kuka läpsyttelee? Luottavainen juippi. Mihin hän luottaa? Kas joki lävistää hänen rintansa: sillä soutavaan sakkiin. Pitkittäisvirtaus on venyttänyt kanootit kaatuneen hongan mittaisiksi. Ovi on siinä auki, ja tympeä receptionisti jonka eilen mainitsimme. Juippi työntää kolikon automaattiin ja kuuntelee nautiskellen, tuttu kumahdus, täysi cokistölkki kourussa. Niin on se viileä kädessä nyt kun helle asuu kaupungin kivissä. Tutkimme rukouspiirin: tyhjiä nokisia pikkutakkeja, variksenpelättejä. Istun ikkunalla, juippi kävelee aulan poikki. Täällä saa tupakoida joka paikassa. Huonekasvien takainen pimeys nielee minut ja viskaa hyiselle neulaspolulle.

Receptionistin selän takana seinän peitti lokerikko. Kun receptionisti avasi suunsa, oli siellä samanlainen lokerikko.

Kirjan pääasiallinen miljöö: hopeapajunummi