Paikalliset joivat oliiviöljyä suoraan pullosta. Otin minäkin, se oli kitkerää kuten kaikki väärentämätön. Käytössäni oli louhitun näköinen työhuone: ikkuna- ja oviaukko, kolme umpiseinää, pieni hylly, vähän lattiaa ja laveri, ajaton valkea koppi. Minustakin tuli mitä pikimmin ajaton, päästelin suustani maailman ääniä ja harjoitin auringon kierron mukaista varjotoimintaa. Alkukantaisen kauhun vallassa juoksin vuoripolkua olemattomia pakoon, meri velloi lahdessa, valloittaja tai muu väki lastasi laivaa, ruukkuja ja puulaatikoita, orjia tai orjamaisesti hiipiviä hahmoja. Lintuja oli harvassa, yksittäinen lokin huuto riitti täyttämään taivaan, kurjan koppini aukkoja ei saanut tukittua.

Kävelin kuivaksi palaneen puiston keskustaa ja muistomerkkiä kohti. Tukkani alkoi leijua. Helle ei tuntunut tulevan auringosta vaan maasta. Oikein miellyttävä poskille tuollainen maahelle. Mitä palvelivat kiveen hakatut leveäleukaiset sotilaat. Nuoruudessaan hän vain tupakoi ja siitä huomautettiin piknikillä – elettiin siis jo tätä kurjaa aikaa. Pää oli nyt liian lähellä mieltä. Ihmisten vastenmielisyys johtuu vaatetuksesta, ruokavaliosta, pesuaineista ja parturista. Miten voisi haluta lopputuotetta. Tupakoinnin paheksuja oli sievä ja kerhotätimäinen. Vaikka olin sisäisesti tyhjä ja kelluin kuin korkki ristilaineilla, tiesin sentään ettei minusta mitenkään voisi tulla kelpo kerholaista.

Sellaisina hetkinä hänellä oli tapana matkustaa Puolaan

Latoko se siinä, vanha kuoma, hän sanoi ja taputti latoa lapaluiden väliin. Ladosta vingahti valkoinen koiranpentu puremaan alista heinää. Jo siellä huvila odotti huvilaväkineen. Vene oli rannassa kumollaan, hän kallisti sitä sen verran että mahtui kierähtämään alle. Parempi olla puuttumatta huvilaväen elämään. Mikäs minä olin koulutukseltani, hän sanoi itsekseen veneen alla ja hihitti. Koira kaivoi tunnelia päästäkseen seuraan. Kun kuono ilmestyi näkyviin, hän työnsi sen ”hellästi” pois. Koira hyvä, minun täytyy ajatella, hän kuiskasi tunneliin. Nyt koira alkoi vinkua. Löisikö isäntä kohta leveän kämmenensä veneen pohjaan säikäyttäen hänet pahanpäiväisesti?

Luolasta tulee sokea mies ja hänen katseensa kirkastuu. Hänen katseensa kirkastuu ja hän tervehtii meitä kullalla ja hopialla. Uhkaako aurinko hänen kaljua päätään? Ei, helle oli vain sisäistä harhaa. Ilma on kammottavalla tavalla viileä, lämpötila on ehkä kahdeksantoista mutta kuivan tuulen sisällä piilee pakkanen kuin paineaalto.

Laakso avautuu suoraan edessä, mutta menneisyys vasemmalta etuoikealle. Niiden valo näyttää ja tuntuu samalta, niillä on siis oltava jotain yhteistä. Kaivostyöläiset laskeutuvat pieninä ryhminä serpentiinitietä, kilpapyöräilijät tulevat heitä nauhana vastaan. Taivas harteilla kirskahtaa kuin junan jarrut, ääni jää kaikumaan laaksoon.

Jälkeläinen kysyy kuparipannuista mitä ne ovat. Niissä keitettiin kahvia ennen vanhaan, vastaan kauhuissani, kuin minua kutsuttaisiin ulkoa ja jos menisin sinne, siellä olisi määrittämätön vuodenaika ja latvojen takaa kohoaisi laivueita.

Pimeä sivuhuone, jota ajatellessa emme, me kaikki, mitenkään voi olla huudahtamatta jälleen hooray, ensinnäkin huomatessamme levysoittimen, jääkaapinkokoisen laitoksen, joka seisoo mustana ja himmeänkeltaisena kuin ajatuksiaan jostain korviensa takaa (ehkä niskavilloista) levittelevä entinen asemapäällikkö, nykyinen loogikko, ja jatkaa muodonmuutoksiaan, toisin sanoen olemuksensa annostelua kun siirrämme katseemme viereiseen palmukasviin jota erehdymme pitämään piikatyttönä, mutta se on lyseolainen Henrik, urheilullisen ajatuksen kaarelle taivuttama, nurkassa on tyhjä nojatuoli jolla käy varsinainen olentojen vilske, mutta me täällä, tai tässä, mepä me, vilkaisemme ohimennen peilistä säikähtyneiden kasvojemme paljoutta ja raahaudumme väsyneinä ikkunaan, mikäli mahdumme, tuijottamaan kuutamon täräyttämää kaupunkinäkymää jossa haikaileva henkemme saa samanlaisen levon kuin tyynyn sijaan leukansa hangelle laskeva vihikoira. Kylläpä on verrattoman paljon pimeitä kohtia ja varjoja, hihkaisee sisällämme pieni voittoisa ääni. Kunpa meillä olisi sellainen ääni ja äänellä joukoittain hyvinmuodostuneita kuulevia korvia kuin apinoita oksilla.

Miten tulikin siinä yhteydessä mieleen sana hölmö, kuin ovelle olisi astunut oviaukkoon nähden liian iso mies, luonnollisen lihava, tuhdissa flanellipaidassa, ja teki mieli havahtua kaukana asutuksista hämärtyvään aikaan. Istuin sohvassa kuin typerä kansio, vaatteet yhä pakkasentuoksuisina, seuranani kanssaistujien vaitelias synkkyys kuin vuosikymmenien mittaiseksi venähtänyt jumalanpalvelus, piti vain hahmottaa mikä oli tuo jumala, nähdä se leijumassa huoneen keskellä ja kysyä oliko sillä kenties muita vaatimuksia kuin tällainen loputon olemattoman poteminen. Sen sijaan ilmestyi siis tuo hölmö, ja sen voimakkaasta vaikutuksesta päätellen en tainnut olla aivan vajoksissa, mistä ilahtuneena aloin tuntea vetoa pimeään sivuhuoneeseen.

Miksi minun piti sulauttaa yhteen kaksi päähänpinttymäksi käynyttä ihmistä? Voidakseni tutkia seurauksia, ja pidättäytyä väittämästä muka halunneeni juuri niitä. No, heistä tuli tuollainen utuinen, ehkä jopa auringoton aamunkoitto, johon voi nojata otsaansa (ennen merimatkaa), tai jolle voi kääntää selkänsä ja lähteä tiehensä, vilkuillen tien molemmin puolin horisontissa mukana kiiruhtavia voimia.

Minun puolestani he voisivat sulautua yhdeksi. Mutta näen heidän vain kumartuvan saman asian ääreen. Helpointa on sekoittaa heidän äänensä, ja sen mukana muu mikä heillä on sisällään. Sulautumista ei voi enää pysäyttää. Kammottavinta on lopuksi ulkokuorien yhtyminen, ikään kuin viime kädessä iho olisi ihmisen sielu. En kuitenkaan väistä näkemääni, ja mäki on ylitetty, tulen itseäni vastaan kuin litteä laine rannan hiekkaan.