19.11.2026

Nuoret olivat kipeää lihaa ja heidän vanhempansa tulivat kipeiksi myös, mutta nyt nuoret olivat vahvaa lasia. Katseet ovat kammottavia, harhaisten aikojen harhaiset katseet, mutta nämä tulivat puristusten välisestä kujasta. Olivatko he unesta heränneitä. Näiden nuorten ajatteleminen tekee minusta terveen. Omalla hätkähtelevän kouristelevalla tavallani, nukuinhan kaksikymmenkertaisesti. Tuulen pudottama hiekkainen koivun oksa jota taas syön, paljastaa mielensä. Kummallista kuinka kaikenlainen mielettömyys on saanut mielen ja tulee peseytyneenä luokseni. Voin antautua päiväksi, viikoksi rappeutuneille kuvitelmille tietoisena siitä, etteivät ne voi vahingoittaa minua koska ne ovat menettäneet rappeutuneisuutensa, kiitos näiden nuorten. He aiheuttavat minussa simeaanisuuden puuskia. Voi tätä välitilaa. Mikään ei pidä paikkaansa. Tuntuu kuin yksinkertainen laskutoimitus paljastaisi sen mikä on tulossa. Mutta mitä lasken? Mieleen tulevien vapautettujen summa? Vapautettujen katseiden summa, lasketaanko silmäpareja vai silmiä? Laskutoimituksen summma oli tämä kysymys. Ei ole sattumaa että nämä nuoret istuvat puussa, matalalla, ehkä silmien tasalla. Ja kun huomaan että puu on vanha, he pudottautuvat, ja kun yritän olla nopeampi ja arvata heidän menevän taimen luo ja silittävän sitä, he pysähtyvät ja nauravat erehdykselleni. Kapitalistinen realismi on poissa. Nuoret tarjoavat kyytiä. Rampa hyppää eli ei ole rampa. Rampuus oli huijausta. Huomenna näemme isojaon uusin silmin.

13.11.2026

Lumi sataa nyt myös ja eritoten vettyneille maille ja saartaa pienet hyhmäiset lätäköt. Kuopat ovat kärryjen tai koneiden tekemiä, muuten ne olisivat kasvaneet umpeen. Tälle paikalle sopii jättää tuollaisia jälkiä. Niitä katsoivat ulos hetkeksi joutuneet enimmäkseen sohvilla lojuvat pitkäksi venähtäneet nuoret jotka hitaus pelasti isojaon turmelukselta.

12.11.2026

Tulin kuusiaidan viertä, edessä enää kasakkapimeys. Tai häämötti siinä sinipunainen hanki, musta metsärantu ja punaharmaa pilvitaivas. Jossain oli sen verran kuuta. Talo seisoi tyhjänä, kummituksia ei, jumalaton-kummitukseton talonpääty. Kaiku joka veti puoleensa oli pakkasilmassa. Pimeässä oli ihmisruuhkaa, äänettömiä ja toisinaan kalahtelevia kävelijöitä, tämä oli valmistautumispaikka, sanoisin että tässä valmistaudutaan aikaan, toiseen aikakäsitykseen. Ne ovat täällä erityisen paikallisia, ja paikat vaihtelevia, miten ne itsensä käsittävät, en korostaisi liikaa liikenneyhteyksiä, kuten nämä sanovat: juna menee mutta en minä nouse siihen. Mutta valmistauduttiinko tässä siis aika- vai paikkakäsityksen vaihdokseen? Sinä nyt noita kahta mietit, sanoi postipappa, on niitä muitakin. Hän otti soppaa ja piirsi puulusikalla ilmaan kuvioita sen merkiksi että asia oli sanottu, nyt voi jatkaa jutustelua jutustelun vuoksi ja piirtämistä piirtämisen, taidetta taiteen vuoksi.

Adornolle porvariston olohuone oli helvetti. Mutta hän ei koskaan käynyt isojaossa. Kesä ilman kesää, rapaisia rantoja, sikojen ihosta on haihtunut puna, ne ovat paperinvärisiä. Talonpojalla on loputon pelto ylitettävänään, aurinko paistaa sen päästä, kummun takaa; hän omistaa sen kaiken, jokaisen hiekanjyvän, mutta häntä kalvaa pohjaton nälkä, hänellä on pohjaton vatsa joka imee pohjattomasti hiekkaa multaa ja kuraa. Puut ovat mykistyneet ja kääntäneet hänelle selkänsä, hänen täytyy kostaa -

Kahvituokio

Kahvi haisi painuneelta, en tiennyt kuka sen oli keittänyt, oliko se joku esivanhemmista.

Lautanen ritisi ja iski kauniita kipinöitä, en huomannut että siinä oli kultaus.

Pulla oli outo, mutta oli se silti pulla, oli se syötäväksi tarkoitettu.

Yksikseen puurtavat pienviljelijät, yksikseen taajamien tai lähiöiden omakotitaloissa taistelevat perheet, yhä pienempiin vastuksiin uupuvat ja kompastuvat aikalaiset tuovat mieleen isojaon. Ja on lohdullista jos ei tarvitse mennä kaksoisvirtain maahan ja neoliittiseen vallankumoukseen asti. Itseään ja toisiaan psyykkaavat lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset mitenkään itsensä ja toistensa vaatimuksiin vastaamaan kykenemättä. Muistakaamme isojaon päivää, se oli pitkä päivä, ei siis vain se päivä kun se alkoi vuosisatoja sitten, vaan kaikki sitä seuraavat päivät aina isojaon päättymiseen 1960-luvulle asti, ja sitten palataan ensimmäiseen isojaon päivään ja katsotaan ovatko sen vaikutukset päättyneet ja mikäli eivät, päivä jatkuu yhä, ja seuraava päivä, sen alku ja kesto ja vaikutukset, isojaon pitkät päivät toistensa päällä, isojaon varjo kaikkien isojaon päättymättömien päivien valon yllä.

Kuinka pitkä onkaan tuo päivä ja kaikki päivät jotka eivät etene vaan aukeavat vapaasti kulkea. Ruskeaa, keltaista ja mustaa noin enimmäkseen, isojaon perusvärit, pronssia ja kuparia, köyhän mullan mutta myös mustan mullan ruskeaa ja lihavan lieron mullanvarjoista punaruskeaa. Hiekka rutisee hampaissa, rutina kaikuu horisontissa kun portit kajahtelevat kiinni, loppuunedenneiden tapahtumien portit. Askel on pitkä, päivän mittainen, päivän joka siis hädin tuskin kauan sitten juuri alkoi, kävelijän varjo ylittää kyliä, talonpoikien katse sumenee, yhteismetsät suljetaan heiltä, ne lakkaavat, niistä tulee metsien aave jota heidän sielunsa kaipaisi mikäli sillä olisi tilaa, surkeita hehtaarejaan vahtivan talonpojan vakoonkynnetty sielu, ja nuo tiellä kävelevät joista sanotaan "kurjuus", "köyhyys".

Kirjastossa on kovin kylmä. Jos kirjasto palaa, mitä me menetämme? Ketkä me? Runouden ja jousisoittimen ja pensselin salaliitto ei kerro isojaosta niin sanottuja faktoja vaan oman näkymänsä. Heti kun se lipsahtaa faktan puolelle, se osoittautuu epätarkaksi, sentimentaaliseksi kuvitelmaksi. Siispä leikattakoon irti faktat ynnä muu silmänlume. Vaadimme että isojaon hirmuinen myrsky esitetään kokonaisuudessaan. Sen on tunnuttava sateessa kävelyltä. Varjoissa alkaa soida, tarkoitan märän jättömaan pensaiden varjoja, soida niin että hävyttömyys lakkaa. Soitto on siinä mielessä ankaraa, että sillä on sielu hyppysissään. Yhteismetsän kummitus kalskahti komealta, mutta en ollut vielä perillä. Se, joka ei halunnut huomiota, voi olla aivan kohta tässä. Säkkipimeän ilmassa on pieniä itseensä luhistuvia lasipalloja. Ja mitä vapautuu niistä.

9.1.2026

Kertomus sonaatista ja sen vaikutuksista

Sonaatti alkoi juhlavasti, kesti aikansa ja päättyi outoon inahdukseen. Kuulijat kävivät mietteliäiksi ja vähän tärähtäneiksi; anteeksi en voi nyt jutella, he vastasivat tiedusteluihin ja kiiruhtivat katua viistoon kuin irtilaskettu koira.

Kertomus runosta

Runo oli yllä, aseteltuna, ilmavasti ja niin edelleen, merkitystä pullollaan, sisältö ja muoto ja niin edelleen, ja sen alla sivun viimeisen kolmanneksen täytti tekstimassa, johon itse runous oli jotenkin onnistunut karkaamaan sieltä ylhäältä, häkistä.

3.1.2026

Joluna kyntlät hank hrrr tähdt