2.5.2018

Toivotin ylioppilaalle onnea mielihyvin ja -kuvin. Koivut kumartelivat kujassa, paljetit kilisivät hänen shekkiviuhkassaan. Shekit paljastivat vanhukset, he kömpivät juhliin erillisestä luolasta. Minne hyvänsä katsoi, siihen aukesi polku, kukin omaan maailmaansa. Oli tosin se päivä vuodesta, jolloin erillisten maailmojen asukkaat pystyivät tervehtimään toisiaan pensaiden lomitse, piittaamatta muista päivistä, joina taas ei piitattu tästä päivästä. Jos piittasi, sai liikanimen piittaaja.

29.4.2018

Hanskalokerosta jokin, kuin kanaparvi, pyrkii alati vapautumaan, varsinkin tullissa.

Maa kuivui ja autioitui, mutta autossa vielä tulvi.

Ystävättäreni puolestaan seurasi kansallispankin pystytystä, ja kun rakennus oli valmis, hän teki tyytyväisenä lähtöä, mutta hänen lahkeensa oli jäänyt puristuksiin nurkkakiven alle.

Keskustassa on jotain rakennuksia, ei monta mutta kuitenkin, jotka siekailematta on pystytetty rintani päälle.

Minusta on tullut mainio maan pinnanmuotojen lukija, niin kuin nämä laserlaitteet, mutta mieluiten olisin oppinut jotain muuta.

Pääsin majakkaan ja vedin narusta, ajattelin että jokin kello alkaisi kenties soida, mutta ei se soinut, mieleeni juohtui että ehkä naru on kiinnitetty johonkuhun ihmiseen, ja lakkasin nykimästä. Ilman tuota kuvitelmaa olisin varmasti asettunut taloksi.

Oli myrskyinen yö, ja Schopenhauer ajoi rinta pystyssä lahoilla vaunuilla taivaan poikki.

Epäilin taas, pitkästä aikaa, eläväni kummitusten yhteiskunnassa.

Hän raotti takkiaan ja huomasin, ettei siellä ollut kuin kariketta. Koko mies oli pelkkää kariketta.

Olin kauhuissani keväässä. Oli sattunut kuolemantapauksia, vanhenemisia ja kohtalokkaita päätöksiä. Seisoin maantien varressa kuin jalaton kerjäläinen, sokaistuneena. Huomasin että sokeus lämmittää otsaa. Ketä minä kerjäisin? Mikä kysymys tuo nyt on? Kysymys ”mitä kerjäisin ja keneltä” ei tuntunut yhtä läpitunkevalta. Olin hyvin vanha. Söin pikkukiviä kunnes niitä ei enää ollut, ja olo keveni.

26.4.2018

Tulin hankalasti sijoiteltuun risteykseen. Sen takana levisi suunnaton kaurishaka. Risteys oli hyvin epäsuosittu ylemmän keskiluokan keskuudessa. Te olette niin saamarin tärkeitä huusi puistotyöntekijä ja viskasi harjalla perään.

Hänen laiha ruumiinsa värisi rentojen haalareiden sisällä. Taidat olla kuumeessa, sanoin. Kuume käy hermoille eikö niin? Vaaleanpunakat herrat ajelevat Audeilla eikö totta? Ei kai tämä ole edes puisto vai mitä? Kappas, harjanvarsi on haljennut.

Tutkimme harjanvartta. Puistotyöntekijä ei värissyt enää. Tuota noin, hän sanoi, minä värisin äsken raivosta, en kuumeesta. Haluat varmaan tietää mikä minua raivostutti. No niin, sitäpä minä en kerro, hih hih. Hih hih hih. Anteeksi. Sano kenelle minä voisin kostaa ettei tämä menisi aina tämmöiseksi.

Rakas ystävä, sanoin ja kavahdin läheistä vesiputousta, kunhan en kosta itsellesi. Että minä kostaisin minulle, hän ihmetteli, ja näytti lumoutuvan ajatuksesta. Voisiko se olla aivan lopullinen kosto? Ota sinä tämä.

Hän ojensi harjanvarren ja meni vesiputoukselle, tuijotti jonkin aikaa syvyyksiin ja tuli takaisin: ei ollut sopiva hetki, kostonhimo on alimmillaan tähän aikaan illasta, ottakaamme siis juomaa. Otimme juomaa: teetä. Halla hiipi selkään kaurispelloilta, oli turha yrittää enää nousta.

22.4.2018

Jos vain luopuisin konjuktioista, olisi kaikki sillä vapautettu, kuin savanni ilman lasikaappeja, yllä kuu kuin betonimylly valuttamassa maitonsa jokeen kafferipuhvelien valkaista turpansa, niin että ne näyttävät sairastavan pyhää influenssaa kaislikon lasaretissa, mutta lasikaappeihin (osa niistä on tavallisia suihkukoppeja) kytkeytyy arvaamaton peilijärjestelmä, aluksi näyttäisi että jokaiseen heijastetaan saman agentin hologrammi, mutta eivät he esimerkiksi sulje puhelinta samanaikaisesti, ja jos ottaa laskeutuakseen öiselle savannille, rauhallisesti, keskittyen hyönteisten, lintujen, rannan otusten ja omien askeltensa ääniin, voi kävellä lasikopille yhtä elegantisti kuin agentti siellä seisoo tai nojaa, puhuu puhelimeen tai kirjoittaa muistiin jotain keksimäänsä tai havaitsemaansa, ja kun häntä katsoo aivan vierestä, on mahdollista matkustaa myötätunnon voimalla esimerkiksi Puolaan, monet heistä ovat henkisesti Puolassa, eivät puolalaisia mutta läpikulkumatkalla, onhan Puola itsekin eräänlainen Afrikka, mitä puolalaiset eivät tietenkään myönnä, ja siksi he sillä tavoin kovistelevat itseään, ja agentin otsaa kurtistaa huono omatunto, että hän on oikeutettu syöksähtelemään vapaasti Puolan poikki kuin noita luutasella ja omimaan taivaalta paikallisten kieltämät käyttämättömät merkit.

16.4.2018

Ilta-aurinko pakottaa ihmiset kävelemään takakenossa. Kävelen kumarassa päinvastaiseen suuntaan, itäisiin kaupunginosiin, missä päivä vielä jatkuu, kirjastojen pihoilla erityisesti. Nuo seudut muistuttavat kaiketi Tanskaa. Asut ovat vaaleita, eivät hävyttömän valkaistuja mutteivät luonnonvalkoisiakaan. Nuoret ovat hankkineet terveytensä jostain muusta kuin urheilusta, eikä ruokavaliostakaan voi sanoa mikä on sen salaisuus. Kävelen siellä hymyssä suin kuin mikäkin dansmanni, kunnes saavun maaseudulle. Puut jylisevät pellon päässä vailla hämäryyttä. Kenties mielikin voisi täällä noin seljetä. Ikivanhaan tammeen nojaa laamanni ja kysyy, vaikka on vähintään sadan metrin päässä minusta, enkö jo tunne luitteni painoa. Niitäkö minä olen aina nostellut, huudahdan, oivalluksen lävistäessä minut salaman lailla. Sellaisen salaman, joka muistuttaa enemmän kypsää viljaa kuin salamaa. Nostelen ihmeissäni käsivarsiani: eivät nämä nyt niin mahdottomia paina. Laamanni nauraa katketakseen. Pelkään että hän katkeaa todella, kuvittelen liittäväni hänet yhdeksi kappaleeksi ompelemalla takin tiukasti kiinni housuihin. Näin sotkee luulöytö hetkeksi todellisuudentajuni. No, poikani, mitäs olet tuonut, kysyy laamanni. Korillisen munia. Laamanni kiittää ja lähtee kotiinsa, pieneen mökkiin. Tämä seutu tahtoo myös todistaa, että viljat ovat vaeltavia kansoja niin kuin tuulet ovat paikoilleen asettuneita heimoja.

Populaarimusiikki ei ole juurikaan kehittynyt sitten keksimisensä päivien, ja kuinka se voisikaan kehittyä, muuten kuin lopettamalla iänikuinen kappaleiden tekeminen ja siirtymällä kimpaleihin.

Toinen puoliaika olikin sitten runouden ylivoimaa.

Taas hän pakenee maailmaa, koskeen, mutta niin vain maailma hänet naaraa ja elvyttää, ja yhtä kauhistuneena hän jälleen herää, tunnistaa piinaajansa kasvot ja pakenee. Tätä on jatkunut jonkin vuotta, jokakeväinen ilmiö, näkyy hyvin tämän kulmahuoneiston ikkunaan.

Heti kaupungin reunalla oli keväinen haka, ja tarkastellessani aitaa oivalsin, että runouden tarkoitus on vapauttaa, muttei ehkä tuota sonnia.

14.4.2018

Voidakseni soittaa hovihankkijalleni on minun kiivettävä kolmanteen kerrokseen. Tähän vanhaankin aikaan on toki hissi, käsikäyttöinen, mutta se kitisee häpeällisesti. Nojaan ikkunapenkkiin, tuijotan loputtomuuteen ja esitän toiveeni. Hovihankkija pyytää toistaa tilauksen kolmasti, nauhoittaa sitä ei sovi. Suljen puhelimen ja avaan kiikarikaapin. Kohta näen pienen pisteen nousevan kaukaiselle kummulle: sieltä hän pyöräilee.

On aika istahtaa melankolialle. Miksi lintu lentää raskaasti? Miksi puro virtaa hitaasti ja levääntyy? Miksi lehmä ojentaa kaulansa, kellahtaa ja on kuollut? Miksi talonmies ei löydä etsimäänsä peltisepänliikettä? Miksi neidon ripset, kuin harsot, roikkuvat hänen silmillään ja estävät näkemästä? Miksi metroasemalla nuori mies seisoo niin paskanjäykkänä? Miksei aina voisi olla päihtynyt ja samanaikaisesti raitis? Miksi mustapippurin ihanan pinnan ala on onnettoman pieni? Miksen voi syöksyä huoneeseen kesken kokouksen imurinvarsi tanassa ja letku perässä mutta ilman imuria, siten että imurin ääni kuitenkin seuraa? Miksi, ah miksi aina, kun yritän ajatella omaperäisesti, minua vaivaa tunne että istun täyden kirkon etupenkissä veisaamassa?

Hovihankkija kaartaa pihaan. Voin kävellä talon julkisivun myötäisesti ja nähdä hänet ikkunasta toisensa perään kuin elokuvassa, kunnes tartumme yhtaikaa saman oven vastakkaisiin kahvoihin, ja minä kevennän hänen vetotaakkaansa, ja hän keventää minun työntötaakkaani, kumpikin mielekkäässä suhteessa toisen voimiin. Tässä kohti on täsmennettävä, että olemme molemmat heiveröisiä lukuunottamatta reisiämme. Tästä voitte päätellä, miten hän vetää ja miten minä työnnän raskaan tammioven auki. Ja kun se on auki, asetumme nojaamaan siihen vieretysten, että se myös pysyisi auki, sillä seuraavaksi tulevat hankinnat, mikä ryömien, mikä syöksyen ja mikä lentäen.

Huomaan, että tapahtumien kuvaus on tähän asti ollut melko ulkokohtainen. Tulkoon siis ilta, viileä henkäys. Kävelemme puutarhaan paljain jaloin, nuotiopaikalle, missä teemme tulen. Liekkien valossa hovihankkija näyttää ensin pitkänaamaiselta öykkäriltä, ehkä alkoholisoituneelta, sitten rumalta vauvalta, sitten viisastuvalta vanhukselta, mitä hän eniten on. Minulla ei ole harmainta aavistusta miltä minä näytän nuotiolla. Richard, lausun, voisitko ottaa minusta valokuvan? Tottahan toki, hän vastaa ja ottaa muutaman kuvan. Ne ovat todellakin erilaatuisia. Hämmästyttävää miten valokuva aina vangitsee ihmisen järjettömimmillään, mutta myös kauneimmillaan. Sinä olet tuommoinen kaunis mielipuoli, Richard vahvistaa, vaikket ehkä tarpeeksi kaunis etkä tarpeeksi -puoli. Niin, minä sanon, se johtuu siitä että minä en ole vielä saanut sieluani kiinni itse teossa.

12.4.2018

Olin seurueessa joka koostui hälyisistä varjoista, kun huomasin hänet syrjempänä rantakalliolla. Jätin ystäväni ja kävelin hänen luokseen. Hän halasi kummallisesti takki auki, halaus ei ollut kiusallinen muttei pidemmän päälle välttämätönkään, sitä paitsi hänen korkea hattunsa oli pudota koko ajan, ja jos se olisi pudonnut, se olisi kierinyt veteen, vieden ehkä mukanaan hänen silmälasinsakin, jätin vasemman käteni hänen harteilleen ja siirryin hänen sivulleen, kylkeensä, ja olimme siinä kuin veljekset, mutta emme me olleet veljekset. Puhaltelin vielä tulta nuotioon, ketterästi, kyykkysilläni. Hän istui kalliolla suu kiinni kuin ei olisi koskaan puhunut eikä aikoisikaan puhua. Mietin millaista olisi istua siinä kuten hän, oikeastaan hänenä, ja kohta lähetinkin itseni naurettavalla pikku jollalla matkoihinsa. Katselin loittonevaa soutajaa ja ajattelin, että hän on tavallaan sympaattinen, oikein ystävällinenkin ja ties mitä, kuin satukirjasta, nimeksi sopisi esimerkiksi Pitkä-Wilhelm, pitäkööt hyvänään, tuollainen soutu olisi mukava kokea itsekin, sellokotelon kokoinen vene ja nuortuva mies, tarvittaessa saan häneen kyllä yhteyden, etten sanoisi elimellisen, mutta miksi tuo rakastettava yksilöllinen mutta kaikkea muuta kuin yksinäinen souturetki jää minulta aina kokematta, kuin joku pääsisi itsenä kanssa naimisiin, en kadehdi mutta syvästi ihmettelen.

Voi mitä balalaikkojen helinää. Minne kansantansseihin olen joutunut. Ei tansseihin vaan tanssiesitykseen, korjasi ystäväni. Kiitos lohduttavista sanoista sanoin ja huomasin – hänen takkinsa selkämys siinä leijui – etten oikeastaan luottanut häneen tippaakaan, olisin voinut saman tien tuikata jollain tuota selkää. Hän kääntyi säikähtäneenä ja väitti että aurani oli vaihtanut väriä. Onko se nyt neonvihreä, kysyin nenäkkäästi. Hän punastui ja oli kääntää selkänsä, mutta muisti että sitä ei kannattanut tehdä, ja kun liike näin jäi puolitiehen, hän kompuroi ja kaatoi orkesterin suurimman balalaikan. Kiipesin tyhjälle parvelle nautiskelemaan hylätyksi tulemisen jälkeisestä kirkkaudesta. Kohta ystäväni könysi perässä, jotenkin kirkastuneena hänkin. Meistä tuli heti oikein hyvät ystävät. Tämä oli kertomus ensitapaamisestamme.

11.4.2018

Suljettuaan kaikki ovet ja varmistettuaan vielä että ovi keittiöstä aulaan on sekin kiinni, hän kuulostelee hetken onko täysin hiljaista, tuttu kauhu kohoaa aaltona alhaalta ja häipyy hiusten kautta huonetilaan ja olemattomiin, toki elimistö jää varuilleen, hän rauhoittelee sitä kuvittelemalla seisovansa alastomana lammessa, suu pinnan tasalla, ja lammen vähitellen jäätyvän ohuesti, tai tien varressa lumisateessa, kylmänä ja liikumatta kuin rautapylväs, ja jos joku tulisi siihen kylmyydestä moittimaan hän vastaisi puhaltamalla ilmaan jääkuplia, jäähdyttäminen on elimistön valmistamista palvelemaan ajattelutyötä, sen rytmiin sovittamista, niin kuin kävely on ennen kaikkea pään kuljettamista maisemassa, ja kun ajattelu alkaa taas sujua, sopii elimistön, kuten kävellessä, jälleen lämmetä, ja osallistua merkilliseen tehtävään, ja jos nyt esimerkiksi maksa tahtoo vaihteeksi pääosan, voidaan sitäkin ilahtuneesti harkita.

2.4.2018

Luota yövartijaan. Tämä nyt oli liian epämääräisesti ilmaistu. Tunnelmoikaamme hetki epämääreessä, limpunpainoisessa kivessä rinnalla. Ehkä pikemmin ohra- kuin ruislimppu. Keitä me olemme? Ehkä jokin pahasti rappeutunut rukouspiiri. Limppu rinnalla rasittaa hengittelyä vähemmän kuin tukeva täkki. Sanokaamme oi. Kas se oli täsmällinen oi. Limppu tipotiessään. Otamme nyt yövartijan lähempään tarkasteluun. Se ei ole lainkaan yövartija, vaan sandaaleissa läpsyttelyä kaupungilla aamuyöstä. Kuka läpsyttelee? Luottavainen juippi. Mihin hän luottaa? Kas joki lävistää hänen rintansa: sillä soutavaan sakkiin. Pitkittäisvirtaus on venyttänyt kanootit kaatuneen hongan mittaisiksi. Ovi on siinä auki, ja tympeä receptionisti jonka eilen mainitsimme. Juippi työntää kolikon automaattiin ja kuuntelee nautiskellen, tuttu kumahdus, täysi cokistölkki kourussa. Niin on se viileä kädessä nyt kun helle asuu kaupungin kivissä. Tutkimme rukouspiirin: tyhjiä nokisia pikkutakkeja, variksenpelättejä. Istun ikkunalla, juippi kävelee aulan poikki. Täällä saa tupakoida joka paikassa. Huonekasvien takainen pimeys nielee minut ja viskaa hyiselle neulaspolulle.

1.4.2018

Receptionistin selän takana seinän peitti lokerikko. Kun receptionisti avasi suunsa, oli siellä samanlainen lokerikko.

Kirjan pääasiallinen miljöö: hopeapajunummi

31.3.2018

Sotilaat harjoittelivat niityllä tyhmännäköisesti. Ei sillä, etteivätkö olisi sopineet niittyyn. Toisin kuin meidän seurueemme, joka ei sopinut oikein mihinkään. Ei meillä ollut paikkaa maan päällä. Eivät ihmiset sitä huomanneet eivätkä koirat, mutta kylmästi tuijottavat ikkunat, liian korkeina takalistoon puskevat tuolit ja painostavat ovenpielet.

Kelvotonta väkeä, kömpivät helteeseen ja sorkkivat kepillä hiekkaa kunnes saavat auringonpistoksen.

Vanhemmiten hän oli alkanut pitää jopa miehistä, alakuloisista, kumarassa laiturilla, toisin sanoen miesten kuvista, miehenvirkansa jättäneiden miesten.

Koko kaupunki oli yhtä siluettia. Esineistä sai kiinni mutta ne eivät tuntuneet miltään. Puhe oli höyryä, autot leijuvaa pakkaspeltiä.

Kävely jyrkentyneitä katuja tuntui huopaan vajoamiselta. Joka nurkalla vaani kumara nukahdus. Nurkan takaa aukeavan kadun himmeä valo herätti kuin muistoon.

29.3.2018

Sanikkapurkkiko siinä, keskellä tietä? Vihastuneena hän haki pakettiautosta poran jolla pystyi leikkaamaan asfaltista pienen lautasen kokoisen kiekon. Sen hän purkitti ja vei erämaahan.

Paetessani muuatta sotaa tapasin luutnantin, joka oli onnistunut nimittämään itsensä oman itsensä sotilaspalvelijaksi ja asettumaan pikku mökkiin kauas taisteluista. Toisin kuin luulisi, hän oli hyvinkin velvollisuudentuntoinen: hän vuoroin käski, vuoroin palveli itseään, hyvässä järjestyksessä, eivätkä hänen kirjoittamansa runot olleet lainkaan huonoja.

Jyrkänne on tärykalvojen asia

28.3.2018

Kulttuuripäivien alustuspuheenvuorossa huomautettiin, että jos mies ei pidä ruokailusta tai pukeutumisesta, on se ihailtavaa omapäisyyttä, mutta jos nainen ilmoittaa samoin, ollaan häntä heti ohjaamassa terapiaan. Eikö hän itse voi haluta terapiaan, kuului kysymys yleisön joukosta. Ainakin minä kävelin itse omin jaloin terapiaan, joku alleviivasi. Alustus sisälsi muitakin virheitä, joita yleisö avuliaasti korjasi. Vallitsi erinomaisen rakentava henki. Lounastauolla tapasin taas Elinan. Hän äänitti ruokalan hälyä ja miksasi sitä jollain sävellysohjelmalla. Minunkin aivastukseni tallentui sävellykseen. Sain itse muokata sen kaikua. Mutta kun yritin lisätä kaikuun hieman siritystä, Elina harmistui. Hän oli sittenkin autoritäärinen. Mutta se ei haittaa, koska hän on myös nero. Minä en hahmota, miksei siritys sovi aivastuksen kaikuun, mutta luotan hänen arvostelukykyynsä. Tauon jälkeen oli paneelikeskustelu, idyllistä. Aihe oli minulle uusi, mutta pääsin hyvin sisään keskusteluun. Jotkut tulkintapolut muistuttivat kipeästi omasta harhailustani tässä kaupungissa. Miten sitä etsiikin kaikenlaista elokuvista opittua. Kunpa voisi vain hukkua ihmisvilinään ja pullahtaa kotiin kuin karusellista.

Siinä postilaatikko jo onkin. Tyhjennän siihen taskuni, myös setelit, ikään kuin korvaukseksi lukuisista roskista. Sitten vain seison sumussa, postilaatikko seuralaisenani. Ajattelen että setelit ovat nyt laatikon pohjalla kuin lämpimässä pesässä. Sillä tavoin minä huolehdin luontokappaleista, ja se on oikein. Niin kurja ja raaka kuin niiden elämä onkin. Vastasyntyneen setelin kammottava rääkäisy ja sokea törmäily, tietoisuuden heräämisen nuhainen sarastus ja holhoojan myötätuntoinen ylpeys sen äärellä. Auto hidastaa kun huomaa minut, ettei roiskisi rapaa – niin jalo. Kutsun autoilijan ihastelemaan kaunista asetelmaa. Sytkärin valossa setelit kuin seimessä. Halaamme – perheonnea. Saan kyydin minäkin. Setelit jäävät laatikkoon, muhimaan ja poikimaan. Hellyttävästi on niiden käsitys kosmoksesta postilaatikon muotoinen. Aseman kuppilassa on meneillään humalaisten verinen tappelu, mutta minä tuon sinne rauhan. Riita lakaistaan avoimesta ovesta ulos sateeseen, häpeään. Kutsun seuran pyöreään pöytään ihastelemaan shakkinappuloita. Hevoset, lähetit ja semmoiset ovat korkeita ja ansaitsevat kunnioituksemme, mutta sotilaat ovat lapsiamme. Humalainen nauru katkeaa, mutta jottei kukaan vaipuisi potemaan syyllisyyttä, kuiskaan: mekin olemme sotilaita, tässä helvetinsateessa.

27.3.2018

Linnut ovat siis jättäneet Ranskan. Onneksi olen Puolassa. On tosin epäselvää missä raja menee, saatan olla myös Ukrainassa. Autoni pitää hirmuista meteliä sileällä peltotiellä. Ohjaamosta on esteetön näköala moottoritilaan. Moottori on vanha ja moniosainen, purkkien ja letkujen seassa on myös lintuja ja yksi vuohi.

Moottorin ääni vaimenee. Auton radiossa soi ennenkuulumaton iskelmä, avara kuin nämä loputtomat peltoaukeat. Vuohi on kiivennyt ohjaamoon ja tutkii itseään peilistä. Olemme ilmeisesti rajalla: ryhmä sotilaita yrittää juosta meidät kiinni. Hidastan, ja kun he ovat saavuttamaisillaan meidät, kiihdytän tieheni.

Aurinko laskee itään. Keskustelen vuohen kanssa yhteisestä tulevaisuudestamme. Jos meidän on määrä olla ihmiskunnan viimeiset jäsenet, meidän tulee ajaa hyvin korkealle, ehkäpä Georgiaan. Katsomme näytöksen loppuun, vuohi tietoisena siitä, että se, mitä tapahtuu, on välttämätöntä ja sillä on mieli, ja minä kuin tyttönen, näkemääni ymmärtämättä, siitä lumoutuen ja pelosta väristen. Sitten heitämme hyvästit ja koetamme, kuin kaksi vedenneitoa, tavoittaa meitä ennen lähteneiden sielujen valtavan parven.

Olin menossa postiin, töihin tai asioille, en kauppaan tai huvittelemaan, muistikuva on epäselvä mutta voin muistaa tietynlaisen ikeen niskassani, siitä voi tehdä johtopäätöksiä, menoni liittyi viranomaisiin tai työnantajiin, yhtä hyvin olen saattanut vain ajatella itseni pussiin ja siten kävellä ajatusrakennelman vankina, tai pikemminkin niin, että olin sallinut ajatusrakennelman asettua mieleeni, en ollut osannut suojautua sen valtapyrkimyksiltä, jokin ideologia ilmeisesti, ies esti ajatusten vapaan liikkeen, ikeen paino oli aatteen kannattajakunta, istuivat niskassani kuin lintujen parlamentti. Torilla vastaan tuli tuttavani Iines tai Sanni, ja kysyi miksi olen niin vaikean näköinen. Hän tarkasteli keskiraskaiden metsäkanalintujen orsiseuruetta niskassani ja raaputti tuttavallisesti yhden linnun nokkaa. Hänen duffelinsa hupusta kurkisteli utelias hömötiainen. Kuule, hän sanoi, sinä taidat olla kiipelissä. Minkä minä sille voin, tuskailin. Niin, hän sanoi, minkä sinä sille, mutta ota hyvä mies edes magnesiumia.

26.3.2018

Hän liitti mikrofonin seittiin ja paljasti hämähäkkien musiikin, se muutti käsityksemme hämähäkeistä, niitä löysi kohta vähän joka vaakunasta ja kievarinkyltistä.

Polku kukkulalle, vanha kenraali raahustaa, mutta huipulla paljastuu että pasunisti hän onkin

Harmonisia olivat siinä maassa avioliitot, epäkeskoja polkupyörät

Rakensin komean pronssisen kaarikäytävän, poikani valoi betonista siihen modernin lisäsiiven

Kelvoton, epäsuhtainen, hengenvaarallinen leikkimökki, puretaan

Olen nyt harjoittanut sen verran taiteenfilosofiaa, että tulevat kuukaudet täyttyvät purkutyöstä

Nyt minä siis, vastuuta tuntien, khrm, niin paljon vastuuta sain että ostin uuden kirjoituspöydän, ja uuden ryhdin, istun pöydässä kysymysmerkin muotoisena, vastuunotto on eräänlaista virtaan heittäytymistä, kun on siihen saakka nautiskellen viivytellyt rannan hämärissä pensaissa, ah! ja veljet ja sisaret kannattelevat tuoretta vastuunottajaa, selvästi paikka on ollut tyhjä, ketään ei ole sysätty syrjään, eikä hän siten ole mikään opportunisti, sen todistaa hänen avuttomuutensakin, surkea änkytys, ja kannattelijoiden kannustushuudot ja silitelmät, kukaan ei vinoile, uimakoulun henki on terve ja rehti, silti se jaksaa kammottaa, uskoin ihmiskunnan tekniseen ja henkiseen kehitykseen, että robotit hoitaisivat sosiaalisen puolen, päihtymisen, bilettämisen ja kerhostelun, en sinänsä vastusta taantumista, se tarjoaa oivallisen tilaisuuden palata tilaan jossa todellisuus vasta rakentuu, jossa kuvan voi käsittää miten tahansa, kun oikeinkäsittämisen tapoja ei ole vielä opetettu, mutta tässä räpiköinnissä ei ole kyse siitä, lienevätkö nämä jonkinlaiset laupiaat fuksiaiset, kohde voi käyttäytyä holtittomasti jos rituaali vain saadaan vietyä loppuun, eikä yhtään - snif - ystävää, pelkkiä kannustavia naamoja, kuin juoksukilpailun loppusuoralla, huomaan että voin keskeyttää suoritukseni, kukaan ei reagoi mitenkään, heilutan kättäni entisen ystäväni, nykyisen viranhoitajan kasvojen edessä, pupillit eivät reagoi, kas kummaa, vastuuseen näyttäisi liittyvän odottamatonta liikkumatilaa, ovatko nämä siis ne paljon puhutut kulissit, opportunistien ja salamurhaajien käytävät ja oikotiet, hmm, löytyisiköhän täältä jotain runollista.

Astuin kadulle. Kohta pakkanen nipisti poskipäitä kuin ajankohtainen aihe. Kiitos mainion kurssin, olen oppinut hallitsemaan tunteellisuuttani: ajankohtainen aihe ei tunnu munaskuissa, vaikka valtaakin vartalon hätäisemmät, läähättelyyn taipuvaiset yläosat. Itsesuggestion avulla on mahdollista elää ajankohtainen aihe koko ruumiillaan, peittää munaskuiden vakaa hyminä päättäväisellä, kasarmillis-kanatarhamaisella paraatilla, mutta sen mentyä ovat munaskuut jälleen siinä, kuin uniltaan heräilevä kissa, silittävät pielusta, nousevat, alkavat keittää teetä ja kysyvät, onko uutisissa mahdollisesti ollut jotakin mielenkiintoista.

24.3.2018

Olen muuan Puigdemont, ja liihotan ympäri Eurooppaa kuin enkelipoika, jollainen myös tosiasiassa olen ja jollaiseksi heti pukeudun kun pääsen kotitilalleni Kataloniassa, kotinummelle lampaitteni seuraan. Illalla vuorien alarinteille syttyy muutama valo, aprikoin kuka siellä on, mutta en tahdo ottaa siitä selvää, asia on minulle tabu. Lähempänä on pieni metsä puronvarressa ja metsässä mökki, siinä asuu puronvartija aseenaan Bretonin helistin, joka valaisee illalla kamarin ikkunan. Puronvartija on minulle elävän maiseman elävä jäsen, mutta nuorempana lähes esineellistin hänet, hänellä oli tapana seistä törmällä alkuillasta, kouluaikoinaan hän oli ollut tätini hyvä ystävä ja tätini puhui hänestä arvostaen, ”sitä naista ei säikytellä”, ja minua toki kiehtoi tuo arvoituksellinen hahmo, ainut nainen kymmenen kilometrin säteellä, hankin jopa kiikarit mutta silloin hän kääntyi, kesken mitä herkullisimman esineellistämiskohtauksen. Laskin kiikarit vapiseville polvilleni, mietin oliko hän nähnyt ja jos oli, mitä ajatteli, ja silloin tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi että hän on ajatteleva olento, ja tunsin hänen mielensä leviävän laaksoon ja törmäävän rinteisiin, aiheuttaen ennakoimattomia tuulenpuuskia ja pieniä kivivyöryjä. Pelkäsin että hänen ajatusparvensa törmäisivät omiini ja ajaisivat ne tiehensä, ja juoksin kotiin. Pelko valtasi minut aina kun olin lähteä laaksoon, äitini ihmetteli miksi istuin aina huoneessani mutta tietenkään en kertonut, kului pari vuotta ja muutin kotoa pois, Barcelonassa päättelin että kaupunkilaisten mieli oli litistynyt, tai sitten he olivat sopineet riitansa, siksi he mahtuivat samoille kaduille ajatuksineen, mutta minä en ollut kaupunkilainen, en halunnut litistyä enkä sopia barcelonalaisten kanssa, minun oli päästävä kotinummelle lepäämään, ja siksi minun oli välttämättä tehtävä sovinto tuon naisen kanssa, mutta mielestäni en ollut sopiva lähestymään häntä ennen kuin olin valmistunut yliopistosta, ja taas hukkasin vuosia, elin tuollaista puolielämää, tai puoliparodiaa, kunnes valmistuin, pukeuduin ja matkustin kotiin. Mietin kuinka lähestyisin häntä, lähinnä kulkutietä ja kulkuneuvoa, ostin vaelluskengät, harjoittelin riippuliitoa ja maastopyöräilyä, mutta lopuksi, erityisenä ammattitaidon arvostuksen elkeenä valitsin puron ja kanootin. Muistan yhä keulan kahahduksen mökin rantaheiniin, millainen tuuli kävi, millaista valoa taivaalta satoi ja miten plataanit mahtailivat pihan yllä. Hän istui pihakeinussa ja poltti piippua, tuntui kuin hän olisi ollut maailmankaikkeuden keskipiste ja minä hassussa maisterinpuvussani palanen kupoliksi jähmettynyttä maisemaa. Esittelin itseni, hän muisti tätini ja puhui hänestä jonkin aikaa, kuulin siis ensimmäistä kertaa hänen äänensä, se muistutti tiettyä polkuharmoonini äänikertaa jonka olin nimennyt härän varjoksi. Kerroin asiani, että olin nuorena poikana esineellistänyt hänet ja yhden kerran tarttunut jopa kiikareihin, ja tahdoin nyt pyytää sitä anteeksi, että mahtuisimme molemmat tähän laaksoon joka on minullekin rakas. Hän mietti jonkin aikaa, kuin olisi punninnut aiheuttamani kärsimykset, laskeutunut portaat kirjastoon ja tutkinut moraalilakeja, ehkä kolme tuntia, sitten hän lopetti tuon ikään kuin punnitsemisen ja lukemisen, ja mietti vielä hetken, kuin  vedenjakajalla, miettien oppia vedestä ja vesien termodynamiikkaa, sitten sain anteeksi. Meloin kevyesti kotiin ja kävelin tuttua polkua lepopaikalleni, jossa maisema tervehti minua, uinuvien ja tarkkailevien olioiden elävä maisema, vilkkaampi ja kiihkeämpi kuin ilta Barcelonassa, asetuin tuolilleni, join juomani ja nukuin kuin sillan alla, kiitollisena siitä että olin hylännyt sillan ja sen yhdistämän tien ja valinnut vesireitin.

Nyt hän istuu takan päällä. Hätäisesti katsoen hänellä on pitkät ja raskaat luut, mutta eivät ne sitä ole. Kenen tahansa polvi on raskas kun se on koukistunut, ja sen ojentuessa palaa sirous, lumpion medaljonkimaisuus, peitetyn eritoten. Mitä on tämä harhailu? Kertojamme on ujo, ei uskalla katsoa uunin päälle, harhailu on siten muistiperoista. Voi, nyt hän on mennyt. Uunin päällä viipyy kuin kirkaisu, mutta se on minun sisäinen kirkaisuni tietoisuuteni aukioilla ja katakombeissa. Kuinka sisäinen kirkaisuni voi viipyä uunin päällä, vaikka istun vastakkaisessa nurkassa? Mitä on tämä harhailu, meitähän kiinnostaa kirkaisun syy. No kun minä olen jukuripäinen ja vastahankainen, kuin viivyttelevä palomies matkalla sammutustyöhön. Minä siis todellakin kirkaisin sisäisesti, hajamielisyyksissäni, kesken kaiken. Hajamielisyyshän on valpas ja altis, mitä suojattomin mielentila, ja jos siinä huomaa olion kadonneen uunin päältä, ilmoittaa hermosto välittömästi kantajansa olevan hylätty, kantajan kaikkineen, myös tietoisuuden horisontteineen - tätä onkin perimmäinen kauhu: noiden horisonttien hylkääminen, kuin hylätty olisi syösty alisiin - ja kun hermosto tuottaa kirkaisun, on sillä nuo etäisyydet kaiuttavanaan, ja se kaiku kiirii kohti paikkaa jossa olio on viimeksi havaittu. Järjellä kestää tointua ja ymmärtää mitä tapahtui, seuraava tunnekuohu on jo tulossa, kuin juna, tai kuin vieraat, ehtiikö järki siivota paikat, tavallaan kyllä, maton alle vaan kaikki.

23.3.2018

Rangastaikseen itseään hän muisteli hahmoa, jonka nenä ei oikein istunut kasvoihin eikä hattu hiuksille, eivätkä hiukset päähän, eikä pää kaulaan ja niin edelleen, eikä mies taloon eikä talo pihaan eikä piha pellon reunaan mutta siihen se oli oksennettu kuten kaikki muukin, jos vain tietäisi kummasta päästä alkaa ja mikä minkäkin tuotti.

Siinä hän nyt nojaa kauan himoitsemaansa keittiösaarekkeeseen. Ja nojatkoon, eihän tämä mikään kirkko ole. Uusien kaapistojen ovet aukeavat ja sulkeutuvat kuin nukensilmät, ollapa konttaava lapsi, kaapeissa olisi tilaa. Parketissa on luonnonmukainen jauhopinnoite johon elämä jättää jälkensä, jotka yön aikana vetäytyvät. Se siitä, hän nojaa keittiösaarekkeeseen ja vähän itkaisee. Eihän elämä aina helppoa ollut.

Vuosia sitten kun minua vielä rohjettiin lähestyä, kun en ollut vielä sulkenut verhoja ja miinoittanut rappukäytävää, uskotko että miinoihin voi kiintyä, kuin nukkuvaan emoon - kun tilaan uuden miinan ja nostan sen laatikostaan, nuuhkin sitä kauan ja tarkastelen auringonvalossa, kevätauringon, maaliskuu on miinojen synnyttämisen aikaa, marraskuussa ne jo lämmittävät sisäisesti, juopottelukin jäi, mitä nyt aamu-, puolipäivä-, iltapäivä-, ilta- ja yöspritzerin, semmoinen poikamainen juomahan se vain, jäähdyttää tutkijanpaloani, yhtäällä miina, toisaalla spritzer, kuin nainen ja kävelyretki, mutta siis, vuosia sitten, kun sieluni oli kuin palautusautomaatti, tai tennispallo palautusautomaatissa paperikantisten oppi- ja tietokirjojen päällä, istuin postiluukun vieressä ja kirjoja tipahteli, sain puhelimeeni viestin, kiirehdin keittiöön ja katsoin ikkunasta kadulle, siellä ystäväni odotti närkästyneenä, juoksin alas ja kysyin mitä nyt, vastauksen asemesta keltaiset pilvet iltataivaalla alkoivat käyttäytyä oudosti, halkeilla kuin liian paksu kerros öljyväriä ja putoilla hiutaleina, näinkö minua nyt pyritään murentamaan mietin, kun istuin jo taksissa, käskin ajaa kevääseen, tulee pitkä reissu kuski sanoi, en vastannut mitään, asiaton kommentti, mutta kohta kävimme sopuisasti määrittelemään kevättä, riittäisi ehkä pienimuotoisempikin kevät, kevään fragmentti, ystäväni murjotti etupenkillä, minulla on täällä herkkupullo mutta se pysyy kiinni hän ilmoitti, nöyryyttävää kiristystä, sitä paitsi voimatonta, olin jo liittoutunut kuljettajan kanssa ja perillä avaisimme takakontin ja jakaisimme kaiken mitä siellä oli, sievässä nyytissä, murjottajas herkkupulloineen gonna murjottaa, ”Liisa” sanoi kuljettaja ja ojensi kyynärpäänsä, mietin miten kyynärpäätä kätellään, hieraisin sitä kämmenpohjallani ja sanoin minäkin ”Liisa”, perillä levitimme liinan pälvelle ja aterioimme, ystäväni seisoi loitompana kuin kuolema, tuli ilta ja pakastui, kääriydyimme liinaan, tulimme toisiin ajatuksiin ja siirryimme autoon, mitäs tuolle tehdään Liisa kysyi, ajetaanko päälle vai jätetäänkö tuohon jäätymään, Ah hän on rakas ystäväni sanoin, ja varoittamatta minut valtasi kouristuksenomainen mielenliikutus, minussa on tehdasmaista laupiutta sanoin, ja valun hukkaan kuin hiekka tuohon pohjattomaan tiimalasiin, varmastiko se on laupiutta kysyi Liisa, niin kai se sitten on sopertelin, sinun täytyy pitää puolesi hän sanoi, mikä on minun puoleni kysyin, lähdetään tutkimaan sitä hän sanoi, poimimme ystäväni kyytiin, hän oli turvautunut herkkupulloon pysyäkseen lämpimänä ja oli käynyt riehakkaaksi, komenteli jo, mutta konepellin lukitus oli jäätynyt, moottoritiellä pelti nousi pystyyn, ystäväni takapenkillä selvisi kolarista vahingoittumattomana, minulta murtui yhtä ja toista mutta Liisa meni pitkäksi aikaa semmoiseen kuntoon ettei pystynyt auttamaan puoleni selvittämisessä, ja kun hän lopulta olisi pystynyt, olin jo kiinnostunut aivan toisentyyppisistä asioista, joista hän taas ei ollut lainkaan kiinnostunut, päädyimme kuitenkin naimisiin, häälahjaksi saimme kuivuneen joenpohjan josta minun on jotenkin otettava selvä, kuin helvetistä, kummallista että lahja osoitettiin yksin minulle vaikka naimisiinmenijöitä oli kaksi. Lopuksi tahdon kiittää kaikkia osapuolia kertomalla kuinka iloinen ja kiitollinen olen siitä, että huoneistossa on joku joka osaa hihittää miinoilleni eikä ole niille mustasukkainen.

21.3.2018

”Kukkuu”, hän huuteli metsään. ”Sarastusko se siellä? Rakastus? Mikä sieltä nousee? Onko se kiivas ja kirkuva? Tervehdinkö takki auki? Haa, minä teen tulen.” Hän poltti vähän bensaa. Hän oli tyytyväinen. Metsästä lyllersi panssarivaunu, piiputon, eli miehistönkuljetusvaunu. Ja nuotio oli valmis. Ujoja nuoria miehiä hyppeli luukusta nurmelle. Olivat kokeneet kaikki sodan kauhut. Toisesta luukusta hyppeli naissotilaita, ei lainkaan ujoja, kauhuista mitään tietämättömiä. Naiset taittoivat pari nuorta koivua ja pystyttivät korkeushyppytelineen. Mistä pehku? Voisivatko pojat toimia pehkuna? Mutta pojissa on kovat kohtansa. Niitettiin heinää pehkuksi ja alkoi jalo korkeushyppykilpa. Sotilaspastori asetteli nuorukaiset levolle, toiset mahalleen, toiset selälleen, trauman ja ahdistuksen laadusta riippuen. Runous saapui heitä lohduttamaan, hajotti maisemanmuruiksi heidän kärsivät ruumiinsa. Mutta korkeushyppysuorituksia parantamaan ei runoudesta ollut eikä pastorista. Bensamieheltä alkoi bensa loppua. Hän pyysi saada pehkusta tukon heiniä ja saikin, mutta taitamattomana heinätukonkuljettajana hän tuli levittäneeksi kulon sinne tänne, pakanallisiksi pesäkkeiksi. Yhtenä joukossa paloi hänen mahtava tukkansa. Hätääntyivät pastori, naiset, jopa runous. Taas hän onnistui tekemään vaikutuksen peruukkitempullaan. Nuorukaiset heinikossa, kuka mitenkin, olivat onneksi jo toipumaan päin, samoin keväiset mehiläiset. Pastoriko tätä seka-armeijaa johti? Peruukkihuijaus oli paljastunut ja pastori osoitti johtajuuttaan: bensamies lukittiin pieneen latoon. Vaunun mentyä irtosi ladon seinästä lauta ja esiin työntyi bensamiehen hämmästyttävän pitkä jalka.