23.9.2018

Kreivi kutsui kartanoonsa kaikki seudun ankarat nuorukaiset ja pinkeät daamit, mutta eteishalliin hän asensi kuperan peilin josta kukin saapuja näki pulskan barokki-itsensä ja astui saliin valmiiksi päihtyneenä.

Roskaväki loisi hänen herkässä valistusritarin hipiässään. Mutta oliko hän todella valistusritari vai tavallinen romantiikan kalastajanero? Hänessä oli tuo halkeama, taipumus vajota paikalta ja kävellä puronvarsia alavirtaan.

Hän matkusti Maximilianin maahan ja häntä vaivasi hourre, paha hourre, ja pienet kerppuset sirittivät niityn laidalla ja aurinko kumahteli pyökkien takaa kohti kuin tuomio, kuin hirmuinen isä, joka lasten riemuksi paljastaa että ankaruus oli vain pilaa, kepponen, jatkukoon siis viaton pahanteko.

Niin kuin vesi on hanhen selässä olen minä teille, puhutteli profeetta kansaa, ja niin kuin hanhi kantaa vettä selässään niin kannatte te minua, uuteen päivään, uuteen merkilliseen profeetan päivään, merkillisiä profeetantöitä kohti.

Tunteettomuuden ottaessa vallan hän ajatteli tulta, että työntäisi kätensä tuleen, eikä se tuntunut miltään. Niin hänen piti käydä polttamassa kätensä oikeasti, ainakin melkein, ja käden lähestyessä tulta häneen valahti myötätunto häntä itseään kohtaan ja niin oli hän parantunut.

Vasta saunassa hän paljasti olevansa epäluuloinen, takakireä ja pessimistinen "suhteen suhteen", mutta lisäsi sopuisasti että ehkä mielellään vähän riitelisi, näytösluontoisesti. Hämmentynyt seuralainen meni heinikkoon istumaan. Hän tarkasteli seuralaista ikkunasta, ja tuttu rotko luhistui hänen sisällään ja mielenvikainen kettu ulvoi paljastuneella kalliolla. Nousevan auringon valossa kallio muistutti kaljuuntuvaa päätä. Hänen sisällään siis nousi sentään aurinko, mutta maanalainen aurinko.

Kelpuutan asunnokseni vain pimeän, jäätyneen mökin kuusikossa. Ilta illan jälkeen lähestyn sitä enkä koskaan mene sisään.

Miten banaalia onkaan kaikenlainen runollisuus, mutta eipä olekaan.

Porvarillinen, omaisuuden kartuttamiseen liittyvä aikomus voi väärään päähän joutuessaan kehittyä aivokasvaimeksi.

21.9.2018

Vieras maistoi kahviaan ja kysyi onko tänään viheliäinen syyskuun päivä. Katsoin ulos: sade oli kääntynyt, pisarat siis kohosivat. Kana huomasi ilmiön, istui lätäkköön ja onnistui nousemaan puoli metriä. Kuinka aurinko käyttäytyy tässä tilanteessa? Luonnollisesti imee säteensä takaisin ja alkaa turvota. Vieras esitti kysymyksensä toistamiseen, hän jotenkin juuttui siihen ja ahdistui. Ei, tänään on toukokuu, vastasin. Eihän toukokuu ole päivä vaan kuukausi, hän sanoi. Hän oli väsynyt ja näytti juuttuvan milloin mihinkin muotoseikkaan. Luettelin rauhallisesti aakkoset ja laskin yhdestä kymmeneen. Kirjain kirjaimelta, luku luvulta hän kepeni asussaan.

Tunkeutuuko tänne kohta joku vieras. Avataan ovet selälleen niin hän ei voi tunkeutua, hän joutuu käymään katuvaisena avoimista ovista kerjäläisen penkkiin ja me armahdamme hänet siihen paikkaan. Miten tässä näin kävi, hän miettii poistuessaan, kädessä banaani. Miksi banaani? Sen me annoimme hänelle lahjaksi, kun hän istui penkissä alttiina ja vastaanottavaisena, ymmärtämättä mistään mitään.

4 neitoa ajoi maastoautolla jokeen, tietämättä että auto oli rakennettu kelluvaksi. Siellä he nyt seilaavat närkästyneinä voimalaitoksen suuntaan.

Olen harhaillut koko aamupäivän arviolta vuodessa 1971.

Olio aivasti ja vihreä itiöpöly peitti huoneiston. Mutta ilmiö johtui huoneistosta, ei oliosta; yhteen aikaan rakennettiin sellaisia.

Harvemmin tulee sinuteltua

Jos käy, että vastustamattoman voiman pakottamana avaat suusi ja huudat julki jonkun paikkallaolijan todellisen olemuksen, seuraavaksi luultavimmin heräät, uni päättyy siihen.

20.9.2018

Hän otti rohtoa ja väsyi, ja hätkähti: rohto oli mahdollisesti valunut toisesta todellisuudesta. Mutta mikä sitten ei ollut? Hetkeksi esineet muuttuivat taikakaluiksi. Tämä on uusi normaali, hän päätti ja oli taas ikävystynyt, ja kokeili holtittomasti monia rohtoja erivärisistä pikkupulloista.

Kansa voi vaeltaa, sanotaan nyt torilla, ajatuksiinsa hajonneena, kukin on siis omissa ajatuksissaan, tai vaihtoehtoisesti kansa voi vaeltaa jonkin yhteisen ajatuksen lumoamana. Edellistä sanomme romanttiseksi, jälkimmäistä pirulliseksi asiaintilaksi. Mutta edellinen voi sisällyttää itseensä jälkimmäisen, jos kansa sattuu edelleen olemaan ajatuksiinsa hajonnut mutta siten, että pystyy samalla tarkkailemaan lumoustaan itsensä ulkopuolelta, esimerkiksi kiinnostuneena, ja siten käytännössä ikään kuin ottamaan pirun kerrankin hyötykäyttöön.

Olen alkanut unohtaa kenraalit ja vähäpätöisemmät upseerit. Miten he ennen hallitsivat mieltäni. Vai olenko joutunut kuplaan? Vapautunut vai kuplaanjoutunut? Vielä eilen seisoi pihatiellä herra vänrikki, niin komeana ja nahkaroippeisena. Hänestä on jäljellä pelkkä jauhoinen utu.

Hän nimesi kotimaansa uudestaan, "Heisimaa", ja virkistyi niin että käveli ainakin Jyväskylään asti.

Pöydällä oli musta huopahattu. "Mikäli taiteen alkuperä on tuon hatun pohjalla" hän sanoi ja veti hatun päähänsä, "se imeytyy aivoihini." Hän hieraisi polveaan tai jotain muuta ja lisäsi: "Ja aloittaa hitaan vaelluksensa kohti talamusta" hän sanoi ja riuhtaisi hatun kauhuissaan päästään ja asetti sen sävyisästi takaisin päähänsä, "nyt minä ikään kuin kokeeksi luovun itsestäni" hän sanoi ja hymyili teennäisen omahyväisesti, mutta sitten hattu alkoi savuttaa.

Taiteen alkuperä mielessään hän laskeutui keväällä kaivoon, oli aika puhdistaa sen pohja lietteestä, mukana oli palava kynttilä, se kertoi oliko kaivon pohjalla tarpeeksi happea hänen hengissäpitämisekseen, hän harjasi limaiset seinät ja huuhteli vedellä, lapioi pohjalta lietteen ja pesi pohjankin, mutta varoi visusti katsomasta mistä vesi tihkui kaivoon, hän jättäisi sen viimeiseksi, ikään kuin palkinnoksi tehdystä työstä, rakensi jopa varjon kynttilän ja todennäköisen tihkumiskohdan väliin, no nyt työ oli tehty, palkinto odotti, eikä happikaan ollut lopussa, kynttilä paloi kirkkaammin kuin koskaan (huom. yliluonnollisen kirkkaasti), mutta jotenkin hän onnistui vakuuttelemaan itselleen että happi oli ehkä sittenkin lopussa tai oli jokin muu mieltä painava syy kiirehtiä kaivosta suoraan väkivaltaiseen päivänvaloon.

Hän kuljeskeli kolumbialaisessa pikkukaupungissa etsimässä taiteen alkuperää ja päätyi umpikujaan jota käytettiin kaatopaikkana, jäte oli kuivaa ja kerrostunutta, sitä oli ilmeisesti sullottu kujan päättävää muuria vasten, hän tunkeutui syvemmälle jätteeseen niin pitkälle kuin taisi, itsekin kuin sulloutuen, yrittäen päästä koskettamaan muuria, hän tunsi sen viileyden jo sormenpäissään muttei sitten uskaltanut tehdä viimeistä napakkaa sulloutumisliikettä.

Hän etsiskeli rapistuvalta teollisuusalueelta taiteen alkuperää, sivuutti rengasliikkeen toisensa perään, jokainen rengasliike oli edellistä pienempi ja epäilyttävämpi, kunnes hän tunsi sieraimissaan kuminkäryä eikä rohjennut jatkaa pidemmälle.

Parin romaanin jälkeen romaanihenkilöt alkoivat taas parveilla hänen mielessään, lupaavasti, mutta hän sattui kysymään itseltään, josko ne olisivatkin kuvitteellisten ihmisten sijaan kuvitteellisia kummituksia, ja kirjoittikin runokirjan.

19.9.2018

Yöllinen kiinteistönvälittäjä; esittely yössä; öinen kaupanvahvistaja, kauppahinta ja varjovaluutta.

18.9.2018

Elän pitkän kaksiulotteisen elämän, tai lyhyen kolmiulotteisen poissaolon. Otsaluun punainen vuorenseinä peittää näkyvyyden, törmäpääskyjen liike estää keskittymästä.

Vessaa etsivä kartanokummitus

17.9.2018

Tuossa kaupungissa minut usein ryöstettiin öisin, mutta vasta ryöstö päiväsaikaan pakotti minut muuttamaan käsityksiäni asioista. Kunnes öinen ryöstö palautti taas mieleni rauhan.

Ajelimme leikkiautolla leikkikaupungin keskustaan. Semmoinen romanssi se vain. Leipomon kohdalla oli raitiovaunupysäkki. Sekoitin leipomon ja raitiovaunun ikkunat, ne heijastivat toisiaan ja nousin leipomoon. Harha ei ollut pitkäikäinen. Mukava, jouluinen leipomo, kynttilät pöydissä ja murheellista musiikkia. Kynttilän ääressä koki kukin itsensä murhaajaksi ja vastapuolen sulottilaaksi. Tontun ihme. Nurkassa oli olkia, kuusi, luminen aukio ja lato. Haavoittunut tonttu ladossa. Olinko minä hoitaja- vai potilastonttu. Haavoittuneen sulottilaan päättymätön tasanko, nilkoista rintaan. Verkaa, sarkaa, huopaa ja pumpulia. Lumi satoi pimeässä niin kuin alitajunta. Leipomossa oli musiikki vaihtunut iloiseen pillinsoittoon. Tilasimme vielä jotain tarpeetonta ja epäkäytännöllistä, liikaa tai liian vähän. Kehittymätön nuori tonttupari, ja kukistumaton. Ajateltakoon vaikka liikenneonnettomuutta: humahdus, kierimistä, töyssy, lunta, olkia, huopaa ja lisää lunta.

Suloisimmat liikkeet ovat niin nopeita ettei niistä jää paljoa sanottavaa. Miten jäisi, kun niitä on mahdotonta muistaa. Oliko niitä siis edes olemassa? Sheriffin tähden paikalla on savuava reikä.

Seuraava teokseni on oleva nimeltään Kana ja matalapaine

12.9.2018

Turhautunut saunaseurue, turhautunut löylynlyöjä, mutta vihainen kiuas. Kostea huone, kelvottomat syömiset, mutta vodka kuin salama. Jokin heidät aina havahdutti nukahduksen alla. Pikkukivet napsahtelivat tiellä, kuu tärähteli, ei masennuksen rauhaa. Jokin sivuutti seutua, ehkä jalan, mitäpä ei öinen kävelijä voisi poimia taskuihinsa.

Näillä keleillä maahan tulee paljon kummituksia, lähes nojailtavaksi asti. Korkeapaine ajaa ne taas tiehensä.

Talon taakse laskettiin moottoritie ja siihen liikenne, niin kuin nyt käynnistetään joku taikinakone. Samaan tapaan sen voi myös kytkeä pois päältä, mielestään, kuten kaupunkiaivojen huhutaan tekevän. Talon edessä rinteessä lähiö leijuu vielä ja kielii siten menneisyydestään, tietyin edellytyksin on mahdollista kävellä yöaikaan rakennusten läpi. Kun moottoritie kohisee ja lähiö tuikkii, unohtuu helposti että on yö mahdollisuuksineen, näennäisine luonnonlakeineen.

Luvatun kaltaista tuulta ei tullut, mutta mitä toikaan posti. Tuulessa heittelehtiviä papereita, vaikka tuulta ei siis ollut.

Selvä maantie ja selvä risteys, mutta opas osoitti pientä suota ja vakuutti reitin menevän tästä. Ja kun rämmimme pikkukengissä sammalaavaa, alkoi todellakin tuntua että tiet olivat petosta, kuin teippiä tai merkkinauhaa, joita seuraamalla päätyisi itsensä suurpaperitiikerin luo ja pystyisi päästämään siitä ilmat. Kuinka harhainen oli tämä tieto? Ehkä sen suhde materiaan oli vapaamielinen, kuten oli myös oppaan hapenottokyky; hän ei lainkaan hengästynyt mutta poskipäihin ilmestyivät punaiset täplät.

Mietin tuota kahvilaa, siinä kulmassa niin, että olinko todella istunut siellä vai pelkästään piirtänyt sen. Soitin tuttavalle joka oli kauan sitten kai piirtänyt jonkin sarjakuvan, että voiko näin käydä, mutta puhelun jälkeen en tiennyt mikä osa puheesta oli kuvitteellista; olinko imitoinut hänen puhettaan sisällisesti. Kokeilin puhua hänenä paperin läpi lankapuhelimen luuriin, tai ehkä kuvittelin itseni kokeilemassa hänenä puhumista. Jossain kohti näitä kuvitelmia koitti odotettu ylevä hetki.

10.9.2018

Silta kuuluu kaupungin lahoimpiin. Puiden alimmat oksat nousevat vedestä eikä kanavan rantoja erota. On pimeäkin sitä paitsi, erottaako yhtään mitään. Viraton katse kääntyy sisäänpäin ja puhuttelee kohteliaasti muita aisteja. Voi sitä juorujen määrää jonka ne taas vaikenevat.

Hän suihkautti itsensä ja maailman väliin viivytettä

Jos haluan saada varmuuden tästäkin Puolasta, otan vain vasaran ja kalautan viemärinkantta, ja pyydän vaatimattomasti huomauttaa, eikä lainkaan ylimielisesti, että itsensänipistelijät eivät koskaan pääse nahkojaan pidemmälle, Puolaan; jos matkoillamme mahtavassa maailmassa tapaamme itsensänipistelijöitä, heitä voi lohduttaa toverillisesti että kaikki on hyvin, mutta jos joku kyyköttää viemärinkannen luona vasara kädessä, kaikki on hyvin, sekä kaupungilla että kyyköttäjällä, heidät on nyt johdatettu toistensa ääreen.

Ennen tässä sijaitsi lato jossa vapaapalokunta kokoontui ja kiikaroi suoaluetta, mutta se oli ennen se, nyt tässä on puolalainen esikaupunki ja ladon paikalla ravintola jossa minun ehkä olisi määrä tavata muuan levottomuutta herättävä, mieltäni tyynnyttääkseni sanon käppäilijä, ja edelleen mieltäni tyynnyttääkseni tutkailen maisemaa ja uitan silmiäni syvällä kivitalojen rappauksessa.

Kreivitär yritti kävellä maantiellä kuin kuka tahansa kansalainen, mutta hänen käyntinsä oli haamumaista.

Kreivin mailla oli 19 palopesäkettä

Siisti kuontalo oli hänellä aviossa, kuin koko perhe olisi osallistunut sen hoitoon, mistä hyvänsä suunnasta tukkaa katsoi se ei mitenkään ollut hänen omansa, vasta kaljuuntuessaan hän alkoi yskähdellä omintakeisesti ja harjoittaa taas matematiikkaa.

Kesken mitä kuulaimman, täysjärkisimmän, lähes raakalaismaisen terveen syysaamun hän huomasi että nurmikolle oli noussut valkoisia sieniä.

Virkistyneenä hän huomasi, että jos hän jätti kotieläimet ruokkimatta, hänellä jäi enemmän aikaa itselleen.

20.8.2018

Järjestelläkseni, tai ehkä sittenkin asuttaakseni mieltäni muistelen vuosiani Wienissä, tuossa viehkossa vuoristokylässä, joka siitä vaivihkaa laittautui kaupungiksi, tulivat veneet ja kun ne olivat putoamaisillaan kiveykselle, laskettiin siihen satama-allas, kuinka tahdikkaasti veneet välttivät yhteentörmäyksiä, ja muutkin kappaleet: kivitalo asettui neidon polven viereen ja väliin jäi vielä vaaksa kesäilmaa, kuin tarkasteltavaksi asettunutta, virheellisesti veneet rullasivat vielä jonkin illan bulevardeilla, kunnes saapuivat autot, ja moni muu riemukas ja vappuisa seikka, enemmän duuria mitä opintojeni mukaan olisi pitänyt olla mahdollista, kävin tätä tutkimaan, ylenmääräisten tasalaatuisuuksien harmoniaa ja ylenmääräisyyden suhdetta ihmisen aistimiskykyyn, ja tulin todenneeksi, että aistimiskyky jalostui kaupungin mukana, mutta jos jätti kaupungin, jäi kehityksessä jälkeen, osa vaikutelmista puuroutui, ja sinne seuduin tietoisuutta, missä ko. vaikutelmien erittelyn olisi pitänyt tapahtua, kasvoi tietynlainen vastahaka, kuin kieltäytyminen pianotunneista koska sormet eivät juoksentele koskettimilla itsestään niin kuin ne kaikilla muilla ilmiselvästi juoksevat, eikä tämä uppiniskaisten osuuden kasvu kaupungin väestössä voinut olla vaikuttamatta kaupunkirakenteen kehitykseen, olisi hätäistä väittää että vasta nyt kaupungista todella tuli moderni, pikemminkin se löysi varjostaan oman sielunsa ja asettui, kaikesta päivänpaisteisesta prameilustaan huolimatta, vaalimaan juuri sitä.

8.8.2018

Hän nukutti lapset ja karjan, ja puutarhan kukat ja marjapensaat, ja tuuditti vielä muutamaa kiveä, nyt jo hajamielisesti, ja aamulla niitä vaivasi päänsärky.

7.8.2018

Paluu marjatieltä: tukka kuivuu niin kuin metsä harvenee. Laaksoon on ahdettu jo liikaa valoa, mutta mielen virkistykseksi sinne on noussut kolmenkymmenen tuhannen asukkaan lähiö. Metropolin ns. suomalainen kaupunginosa, ei ristin sielua, kaupan kauppaa. Taksi kiipeää katajaista rinnettä ilmeisesti minua hakemaan. -Olet erehtynyt henkilöstä, sanon iloisesti, -minua ei tunne kukaan. -Sinäkin olet erehtynyt, taksikuski hihittää. Näin erinomaisesti olemme nyt tutustuneet. Eihän tämä mikään ihmiskunnan perustuskokous vielä ole, mutta virkistävä esiinkaivautuminen. Kiidämme lähiöiden halki keskustaa kohti, mutta jos keskustaa ei löydy, voi meitä!