Minulla on vesitornin korkuinen setä, kuuluu romaanin ensimmäinen lause. Lasken kirjan kädestäni, en välitä sukuromaaneista. Kierrän talon ja jatkan lukemista. Hän tulee tuolla juuri nyt, yllä koivikon, kuuluu toinen lause. Tapahtuu vielä maalla, sähisen, kierrän talon ja tartun kirjaan. Hän laskee piilukkonsa aitan nurkalle ja saa leipää ja suolaa. Perhana, historiallinen romaani! Kierrän talon kaksi kertaa. Setää jäytää kammottava tauti, mutta hän pyytää saada maalausvälineet, nero kun on. Neromyytti, kiljaisen ja kierrän taloa kunnes tulee sade. Mestariteoksen maalattuaan hän tarttuu kellonsa vitjoihin ja vetää esiin kallisarvoisen jalokiven. Ilman muuta yläluokkainen, ihailtavaksemme, totean ja kierrän sateessa ei vain talon, vaan koko tontin. Hän vilkaisee äitinsä kuvaa seinällä ja saa nykimäkohtauksen. Äitisuhde! Olen jonkin aikaa matkoilla. Silloin sievä piika ja hintti renki häiritsevät hänen ajatteluaan yrittämällä tavata Katkismusta siihen mitenkään kykenemättä. Keksin, että voin talon kiertämisen sijaan yliviivata lauseet paksulla tussilla. Setä menee ikkunaan nähdäkseen parahiksi, miten KGB pysäyttää viattomat maantiellä. Alkeellinen aikaharppaus, viivaan yli. Hänellä on nuha, ja hän on tartuttanut nuhan vaimoonsa, ja he kiistelevät nuhassa. Mistä hyvästä tämä on palkittu? Kun muistelen sitä, tunnen olevani orpo, se ministeri. Jaa että tällaista minunkin pitäisi menestyäkseni kirjoittaa.

Kuulin, niinkuin unissa, ääniä kommentoimassa liikkeitäni pihalla, nyt se menee tuonne noin, sieltä se taas tulee. Arvelin lääkärille, että kyse oli itsekseenvatsastapuhumisesta.

Voisin harkita tuota pensasta. Eihän täällä muuta kasva, paitsi liiskaantunut heinikko. Onko taivaalta satanut kenties limaa? Ainakin vesi on ollut tavallista raskaampaa.

Puutarhuri tulee kammottavine saksineen. Hän on samaan aikaan mustasukkainen pensaasta ja häpeissään heinikosta.

Käännän katseeni pilviin – niissä ei pitäisi olla mitään hänelle henkilökohtaista. Taivas on tasaisen harmaa, on siis vain yksi, suunnaton pilvi.

Onko tämä Englanti, kysyn. Hoo, tämä on Ranskanmaa, sanoo puutarhuri ja kalauttelee saksiaan. Ja miten täältä pääsee pois, kysyn. Kaivamalla maata, sanoo puutarhuri, leikkaa pensaan tyvestä poikki ja kantaa pois.

Olin tuollaisella kyöpelinvuorella, nuoriso ammuskeli raketteja humalassa, olin ehkä yhdentoista, kadotin kaverini, hyppelin mäkeä ylös alas kuten muutkin kokoiseni, raketit paukahtelivat ympärillä, ajattelin että näin täällä kuuluu toimia, yön mittaan lumi tummui ja roskaantui, kiipeäminen ja loikkiminen jalostuivat, muodostui polkuja ja jäisiä kenkämäkiä, minua ei väsyttänyt, ketään ei väsyttänyt, ilotulitteet polttivat reikiä toppahousuihin, jossain välissä näin innosta kiihkeän kaverini juoksevan lepikosta mutta en välittänyt, hän oli samanlainen kuin kaikki muutkin, minä heiluin mukana, hihkuin ja syöksyilin, paitsi että olin alakuloinen, alakulonsa kätkevä räpistelevä harakka kaikkialta tallotussa nokisessa lumessa keinovalossa, keskellä räkättäviä poikia typerissä talvivaatteissaan, en muista miten aamu tuli ja miten kotiin selvittiin, tuntuu kuin aamu ei olisi vieläkään tullut.

Metamodernististen tiedeviikkojen tavoite oli palauttaa tieteenalat alkuperäiseen yhteyteensä, yhteisen, kaikkia koskevan aiheen avulla. Tänä vuonna aiheeksi oli valittu Löytöretkeilijöiden vitkuttelu. Kuuntelin juuri puheenvuoroa Paulus Potterin pingviineistä, kun viiniteltoilta päin alkoi lähestyä ilmiselvä tähtisumu.

Niillä seuduin saattoi nähdä ihmisen juoksevan hampaat irvessä, katse maassa, suuntaa vailla, kuin torjuakseen nauru- tai itkukohtauksen.

-Tuhlaat ruutia veliseni.
-Kyllä, ja seuraavaksi vaihdan suurlähettilään. Hän on niin närheä, olematta edes varis.
-Poltat viimeisetkin sillat, klunk, ja mitä sinulla sitten on?
-Mitä minulla on tähän asti ollut? Kun ajattelen näitä sopimuksia, ja tilannetta jossa minulla ei olisi niitä, ero on kuin ylittäisin hiekkakenttää jotenkin tönittynä, tai ilman tönimisiä. Ja sitten minusta tulee valtakunnan hyyppä.
-Hyyppä kylläkin, mutta kuinka niin valtakunnan? Eikö ole niin, että jos olet valtakunnan-jokin, olet yltä päältä tönitty?
-Ei ole niin, koska valtakunta ei tiedä minun olevan valtakunnan hyyppä tai valtakunnanhyyppä. Olen sisäisesti hyyppä, kun taas ne, jotka ovat ulkoisesti esimerkiksi suurlähettiläs, eivät tiedä mitään siitä millaista on olla sisäinen, rauhoitettu suurlähettiläs. Jollainen minä en ole, olen hyyppä. Ja kun kuljen heidän ohitseen kun he siinä töneksivät keskenään, he aistivat kevyen virin.
-Eivätkö he silloin tule sitä nuuskimaan?
-Ennen muuta, elämän kohinassa, ja kaiken jälkeen: he eivät koskaan haistele tuulta. Ja jos näyttävät nuuhkivan, he etsivät viestiä siinä, kaikki irtisanottuni, mutta viestiä ei ole, ja jos on, ei sillä ole mitään tekemistä hyyppyyteni kanssa, haju on peräisin nakkikioskista. Menevät sinne.
-Klunk. Mutta kai sinäkin leipää syöt.
-Tarjosin kerran askista savuketta kerjäläiselle Vilnassa. Hän sieppasi koko askin poveensa ja kiitti nöyrästi. Se yksi touhottaja touhottaa: vasta sitten ihminen on todella vapaa. Mutta minä sanon: vasta sitten, kun onnistuu syömään leipää kymmenkertaisen määrän tarjottuun nähden. Niin syön leipää minä, joka olen hyyppä.
-Täällä hakemuksessa kuitenkin lukee, että olet ammatiltasi katajanvartija, ja haet katajanvartijan työtä, etkä kelpuuta muuta työtä. Tiedätkö että siitä voi seurata karenssi?
-Se ei ole kiinnostavaa.
-Jos kirjoitetaan tänne: ”ei ole kiinnostunut”
-En minä niin sanonut. Kirjoita ”ei ole kiinnostavaa”.
-Enhän minä herran tähden, klunk, voi tänne niin kirjoittaa.
-Kumman hakemus se on, sinun vai minun.
-No minä kirjoitan. ”Muu työ: ei ole kiinnostavaa.”

-Etkö sinä voisi auttaa tätä pientä pilvenpiirtäjänkiertäjää?
-Miksi hän kiertää pilvenpiirtäjää? Matkahan on sama vaikka rakennus olisi yksikerroksinen.
-Matka on sama mutta ah, kaikki muu on toisin.
-Pitää paikkansa. Voin harkita, mutta minun on vielä hahmotettava mitä mieltä on kiertää juuri pilvenpiirtäjää. Voisinpa kysäistä häneltä heti huomenna.
-Älä missään nimessä!
-Tässä tuntuu olevan koko ajan vähemmän järkeä.
-Jos tässä olisi järkeä, miksi pyytäisin auttamaan häntä?
-Kuulostaa mielekkäältä. Mutta toisaalta, miksi juuri pilvenpiirtäjän kiertäminen on kaikista mielettömyyksistä se jota on erikseen avustettava?
-En pyydä auttamaan hänen toimintaansa. Siihen hän ei kaipaa apua. Pyydän auttamaan häntä ns. sosiaalisista syistä.
-Ymmärrän. Mutta miksi juuri häntä?
-Koska minä olen valinnut hänet autettavaksi ja sinut hänen auttajakseen.
-Sinä olet pelottava akka. Tuollaisesta avustussuhteesta voi seurata mitä tahansa. Ennen muuta pelkään rakkausjuttua jonka jatkuvuutta sinä valvot sillä mahdilla jonka me taikauskossamme sinulle oletamme.
-Älä pelkää, rakkausjuttua ei tule. Hän kiertää siellä perheineen kaikkineen eikä hänestä terveyssyistä ole uusiin rakkausjuttuihin.
-Menen hissiin harkitsemaan. Katso nyt mitä teet minulle. Hissiin! Onko tuo kiertäjäkin joskus ollut täyspäinen ihminen kunnes sinä...
-Hissi on loistoidea! Nyt hop hissiin, odotan tässä naulakolla.

Lähes kymmenen vuotta vanha miniläppärini vinkuu ja rutisee. Varmuuskopioita pitäisi ottaa koko ajan. Mutta koska minulla on tämä mahdollisuus pelata hurjaa uhkapeliä ainutkertaisilla käsikirjoituksilla, en sitä tee.

Raitiovaunu ilmestyi mutkasta kaikessa riehakkuudessaan. Puristin leipomon kylmää paperikassia sylissäni kohtuuttoman voimakkaasti. Kirkon katolta putosi lumipaakku ulkoilevan vanhuksen viereen. Kaupunki asettui aamuun höyryämään.

Hän matkusti ympäri Aasiaa etsimässä puuta, jonka latvassa ihminen voisi maata sen näköisenä kuin olisi menettänyt suurimman osan massastaan ja olisi kuin puun latvaan pudonnut makuupussi.

Norsututkija makasi raiteilla matalalla lavetilla (ajattelemme nyt hetken lavettia arkkityyppinä). Vieressä oli norsun juoksupolku. Norsu pakotettiin juoksemaan ja tutkija saattoi tarkastella sen juoksua liikkuvalla lavetilla maaten. Hänellä oli epätieteellinen häiriöajatus josta hän yritti kasvaa eroon: siinä juoksevan norsun sisäelimet vaihtavat holtittomasti järjestystään vatsan vapautuneessa hölskynnässä.

Metsä seisoo edessä sen näköisenä kuin aikoisi pudottaa latvuksia tai räjähdellä. Lumen alla syvä neulashämärä joko katsoo kohti tai on selin, tarkkailee tai on välinpitämätön. Mutta kun astun sisään, on talon väki herttaista tai samantekevää; myös monia muita inhimillisiä ominaisuuksia sillä on, voimakkaimpana hirviömäinen talvinen tarkentumattomuus.

Valtion laitoksista korruptoitunein oli eittämättä perhekuntien neuvotteluelin PekNet

Sieltä hän jatkoi Pariisiin jossa syventyi musiikkitieteen hullunkiemuroihin. Tutkinnon suoritettuaan hän istui junaan ja matkusti Wieniin tekemään seuraavan tutkinnon, viiden vuoden päästä Firenzeen ja niin edelleen. Junamatkoja hän kutsui nimellä romahdus, matkan aikana hän maalasi tämän kokemuksen tauluksi jossa rakennelma sortuu valon tieltä. Hän oli kaikessa Euroopan Unionin lapsi ja viime kädessä kenties ainut joka unioniin todella uskoi.

Olen tämmöinen vanha evernsti, asuni on pehmennyt ja huopunut, minkä puolesta olen enemmän tonttu kuin sotilas, enkä käske ihmisiä, vaan historian tapahtumia, siten että otan lukeakseni historiaa, käsken tapahtumien edetä johonkin suuntaan, sitten luen lisää ja tutkin onko käskyjäni noudatettu, ja tältä pohjalta arvotan tapahtumia, jokin taistelu esimerkiksi oli mielestäni surkea tai erinomainen (utmärkt), koska käsitykseni historiankirjoituksesta on että kirjoittajilla on taipumus sepitellä kaikenlaisia kunkin aikakauden vaatimia yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä, eikä järkeä ja johdonmukaisuutta ole mikään aika tähän mennessä halunnut vaatia.

Huoneessa oli vaisu, lysähtänyt tunnelma. Ajattelin sen johtuvan valaistuksesta, joka rusensi istujat mataliin sohviin. Sammutin osan valoista (soihduista, ajattelin), ja ilme indikaattori-professorin kasvoilla vaihtui väsyneen uteliaaksi. Täällä on kihelmöivän salamyhkäistä, en pidä tästä, sanoin lujaa ja poistuin. Kokeilu tämäkin, mietin portaissa, olen kokeellinen isäntä.

Näin sisämaalaisena – asetan nyt keppini tähän näin – mielikuvani merestä on, että jossain laaja tasanko päättyy ja suora jyrkänne putoaa alas kuohuvaan mereen, ja ensimmäinen sääntö kuuluu, ettei siihen pidä pudota. Nyt hieman puren keppiäni – pehmenevät, osin jauhoutuvat tikut kielellä ja hampaiden välissä kiihottavat ajattelua - valtakunta on juuri oikea nimitys tuolle suunnattomuudelle haineen ja luotoineen ja levineen, kutsun tätä satunnaisluetteloksi, se muodostetaan niin että otetaan kolme ensimmäiseksi mieleen tulevaa, toisiinsa mahdollisimman vähän liittyvää seikkaa avaamaan aihetta, kuten suoloineen ja laivoineen ja pingviineineen, välillä on suun raikastuttamiseksi imaistava kepin purematonta päätä jossa lakka vielä kiiltelee. Arvata saattaa että minä tällainen, kun lopulta jouduin meren kanssa tekemisiin, en sitä mitenkään aistinut – tuuli sulki korvani, sieppaajat silmäni, olin myös vilustunut enkä haistanut mitään, edes liikettä ei ollut sillä meri, johon lauttani laskettiin, oli tyyni. Keppi tulee pureskella likomäräksi jotta suuhun päätyisi juuri oikeanlaista tikkupuuroa, vasta auringon noustessa ymmärsin olevani merellä, selälläni lauttaan sidottuna. Kun alkoi tuulla, tajusin että lautta oli ankkuroitu. Korvani juuressa oli puhelin josta kuului kohinaa ja tasaisin väliajoin kysymys tunnustatko? Väänsin päätäni sen verran että sain irrotettua hampaillani lautasta mehevää mäntypuuta. Niin pystyin taas ajattelemaan. Tämä keppi on leppää ja äkkiä tuhottu. Aloin sitten kertoilla puhelimeen ajatuksiani. Minut poimi lautalta epäluuloinen rajavartija, ja seuraavat seitsemän viikkoa vietin tutkintavankeudessa eräässä laiturissa lähellä Poria. Siinä ikävyydessä huvitin itseäni miettimällä kenelle Pori oikeastaan kuuluu. Kun tietoa ei ole saatavilla vaan kaikki on pääteltävä itse, ja kun muistiinpanoja ei voi tehdä ja kasvavan ajatusrakennelman on pysyttävä kasassa, yritys vastata tuollaiseen kysymykseen paljastaa ihmismielen ällistyttävät mahdollisuudet. Astuin vapauteen tukka uudenlaisesta ajattelusta kihartuneena. Läheiseni eivät tunnistaneet minua ja kun avasin suuni, he tunnistivat minua vielä vähemmän. Niinpä sain hyvän syyn jättää perheeni ja aloittaa niinkutsutun uuden elämän, niin kuin kala, joka elää vuosia pahaisessa purossa kolikon kokoisena juurikaan kasvamatta, turpoaa suurempaan jokeen päästyään juuri sellaiseksi merihirviöksi joka alitti sillan juuri kun katsoin alas, luulin sitä ensin sukellusveneeksi mutta kohta se hyppäsi vedestä ahmaistakseen kitaansa muutaman pullean kalalokin.

Viimeisenä tekonaan hän kävi maahan pitkäkseen. Kenttä oli päällystetty moneen kertaan mustalla kattohuovalla. Sitten hän nousi, korjasi auton, ajoi huoltoasemalle, luki aamun lehden, joi kahvit ja toimitti vielä kolmisenkymmentä vuotta niitä näitä, lukien kaiken puuhan osaksi tuota tekoa, jossa hän noudatti järjestystä suuri idea –> pienet ideat – > pienet teot.

Huoneen läpi kulki metsäläisiä havuja harteillaan. Luokkaero on itse asiassa aikaero, hän sanoi ja osoitti ulos: tulevaisuudessa olemme kaikki yhtä vauraita kuin tuo tuolla.

Katsoin tielle. Kuului matala ja vaimea pasuunoiden harmonia. Tiellä narahteli lavetti, kyydissään valtavan lihava mies. Palvelija piti hänen edessään avointa kirjakääröä.

Mutta miksei hänelle lueta ääneen, kysyin. Kuinka alempiarvoinen, hän vastasi, toisin sanoen ääni menneisyydestä kykenisi elävöittämään tekstin tarkoituksenmukaisella tavalla?

Olisin kysynyt lisää, mutta hänen katseensa lasittui ja hän alkoi lässyttää kissanpennulle.

Yö, ja nainen kaivolla
pöllön näkökulmasta,
ratisevan pensaikon näkökulmasta pöllön takana,
pöllön pensaikoksi laajentuneen tajunnan tomuisella pensaanjuurikamaralla
hiipivien laihojen orjansiluettien kuvitelmien heijastuksena

Puistonvartijan varsinainen kutsumus oli tuntemattomien eläinlajien vapauttaminen, vieläpä niin, että hän tuijotti häveliäästi lehtiä maassa kuin joku olisi vierellä pukeutunut.

Hänelle karjuivat pienet sillitkin

Kiihottuneisuudesta, kansanryhmää vastaan

Tämän merkitsi muistiin kumara kirjuri kuun takana

Lopputyön aiheeksi rajautuivat siten syyttömät seuraukset ja seurauksettomat syyt.

Rinteessä on lähde, mylly, kaivo ja vierasmaja
sopusuhtaisena kyhäelmänä.
Kylän neidot tulevat kiertotietä huivit hulmuten,
kukkulan takaa kohoaa runoilijapatsas.

Puro virtaa kunnes väsyy
ja on taas hiekkapolku marjamättäälle.
Siihen saapuu, yössä, kulkija vainen
hörppimään, kas hörppimään
neitoa jonka lähteeksi luuli.

Kohtalon kuvatus hypnotisoi karjan

nostelen hiljaisia ahvenia nukkaisesta yövedestä

Juhlavuosi on kolme ja puoli kertaa talvisodan mittainen

Kupletti auktoriteetteja, viranomaisia ja sellaisilta näyttäviä vastaan

Kulttuuri tulee rakentaa aamuyöllä baarista ulosheitetyn äkilliselle selkeydelle

kiroan sappeni alimpaan valurautapataan

ovella iskee vakaumus: olen onnen ylkämies
paimen sellainen mitä nyt näkee
puistossa kun kaura lainehtii

teoria valaisi nuoret kuin maglite

hän on niin hiljainen ettei kukaan huomaa ulsterin olevan peltiä