Kelvotonta väkeä, kömpivät helteeseen ja sorkkivat kepillä hiekkaa kunnes saavat auringonpistoksen.

Vanhemmiten hän oli alkanut pitää jopa miehistä, alakuloisista, kumarassa laiturilla, toisin sanoen miesten kuvista, miehenvirkansa jättäneiden miesten.

Sanikkapurkkiko siinä, keskellä tietä? Vihastuneena hän haki pakettiautosta poran jolla pystyi leikkaamaan asfaltista pienen lautasen kokoisen kiekon. Sen hän purkitti ja vei erämaahan.

Paetessani muuatta sotaa tapasin luutnantin, joka oli onnistunut nimittämään itsensä oman itsensä sotilaspalvelijaksi ja asettumaan pikku mökkiin kauas taisteluista. Toisin kuin luulisi, hän oli hyvinkin velvollisuudentuntoinen: hän vuoroin käski, vuoroin palveli itseään, hyvässä järjestyksessä, eivätkä hänen kirjoittamansa runot olleet lainkaan huonoja.

Jyrkänne on tärykalvojen asia

Olin menossa postiin, töihin tai asioille, en kauppaan tai huvittelemaan, muistikuva on epäselvä mutta voin muistaa tietynlaisen ikeen niskassani, siitä voi tehdä johtopäätöksiä, menoni liittyi viranomaisiin tai työnantajiin, yhtä hyvin olen saattanut vain ajatella itseni pussiin ja siten kävellä ajatusrakennelman vankina, tai pikemminkin niin, että olin sallinut ajatusrakennelman asettua mieleeni, en ollut osannut suojautua sen valtapyrkimyksiltä, jokin ideologia ilmeisesti, ies esti ajatusten vapaan liikkeen, ikeen paino oli aatteen kannattajakunta, istuivat niskassani kuin lintujen parlamentti. Torilla vastaan tuli tuttavani Iines tai Sanni, ja kysyi miksi olen niin vaikean näköinen. Hän tarkasteli keskiraskaiden metsäkanalintujen orsiseuruetta niskassani ja raaputti tuttavallisesti yhden linnun nokkaa. Hänen duffelinsa hupusta kurkisteli utelias hömötiainen. Kuule, hän sanoi, sinä taidat olla kiipelissä. Minkä minä sille voin, tuskailin. Niin, hän sanoi, minkä sinä sille, mutta ota hyvä mies edes magnesiumia.

Hän liitti mikrofonin seittiin ja paljasti hämähäkkien musiikin, se muutti käsityksemme hämähäkeistä, niitä löysi kohta vähän joka vaakunasta ja kievarinkyltistä.

Polku kukkulalle, vanha kenraali raahustaa, mutta huipulla paljastuu että pasunisti hän onkin

Harmonisia olivat siinä maassa avioliitot, epäkeskoja polkupyörät

Rakensin komean pronssisen kaarikäytävän, poikani valoi betonista siihen modernin lisäsiiven

Kelvoton, epäsuhtainen, hengenvaarallinen leikkimökki, puretaan

Olen nyt harjoittanut sen verran taiteenfilosofiaa, että tulevat kuukaudet täyttyvät purkutyöstä

Nyt minä siis, vastuuta tuntien, khrm, niin paljon vastuuta sain että ostin uuden kirjoituspöydän, ja uuden ryhdin, istun pöydässä kysymysmerkin muotoisena, vastuunotto on eräänlaista virtaan heittäytymistä, kun on siihen saakka nautiskellen viivytellyt rannan hämärissä pensaissa, ah! ja veljet ja sisaret kannattelevat tuoretta vastuunottajaa, selvästi paikka on ollut tyhjä, ketään ei ole sysätty syrjään, eikä hän siten ole mikään opportunisti, sen todistaa hänen avuttomuutensakin, surkea änkytys, ja kannattelijoiden kannustushuudot ja silitelmät, kukaan ei vinoile, uimakoulun henki on terve ja rehti, silti se jaksaa kammottaa, uskoin ihmiskunnan tekniseen ja henkiseen kehitykseen, että robotit hoitaisivat sosiaalisen puolen, päihtymisen, bilettämisen ja kerhostelun, en sinänsä vastusta taantumista, se tarjoaa oivallisen tilaisuuden palata tilaan jossa todellisuus vasta rakentuu, jossa kuvan voi käsittää miten tahansa, kun oikeinkäsittämisen tapoja ei ole vielä opetettu, mutta tässä räpiköinnissä ei ole kyse siitä, lienevätkö nämä jonkinlaiset laupiaat fuksiaiset, kohde voi käyttäytyä holtittomasti jos rituaali vain saadaan vietyä loppuun, eikä yhtään - snif - ystävää, pelkkiä kannustavia naamoja, kuin juoksukilpailun loppusuoralla, huomaan että voin keskeyttää suoritukseni, kukaan ei reagoi mitenkään, heilutan kättäni entisen ystäväni, nykyisen viranhoitajan kasvojen edessä, pupillit eivät reagoi, kas kummaa, vastuuseen näyttäisi liittyvän odottamatonta liikkumatilaa, ovatko nämä siis ne paljon puhutut kulissit, opportunistien ja salamurhaajien käytävät ja oikotiet, hmm, löytyisiköhän täältä jotain runollista.

Astuin kadulle. Kohta pakkanen nipisti poskipäitä kuin ajankohtainen aihe. Kiitos mainion kurssin, olen oppinut hallitsemaan tunteellisuuttani: ajankohtainen aihe ei tunnu munaskuissa, vaikka valtaakin vartalon hätäisemmät, läähättelyyn taipuvaiset yläosat. Itsesuggestion avulla on mahdollista elää ajankohtainen aihe koko ruumiillaan, peittää munaskuiden vakaa hyminä päättäväisellä, kasarmillis-kanatarhamaisella paraatilla, mutta sen mentyä ovat munaskuut jälleen siinä, kuin uniltaan heräilevä kissa, silittävät pielusta, nousevat, alkavat keittää teetä ja kysyvät, onko uutisissa mahdollisesti ollut jotakin mielenkiintoista.

Olen muuan Puigdemont, ja liihotan ympäri Eurooppaa kuin enkelipoika, jollainen myös tosiasiassa olen ja jollaiseksi heti pukeudun kun pääsen kotitilalleni Kataloniassa, kotinummelle lampaitteni seuraan. Illalla vuorien alarinteille syttyy muutama valo, aprikoin kuka siellä on, mutta en tahdo ottaa siitä selvää, asia on minulle tabu. Lähempänä on pieni metsä puronvarressa ja metsässä mökki, siinä asuu puronvartija aseenaan Bretonin helistin, joka valaisee illalla kamarin ikkunan. Puronvartija on minulle elävän maiseman elävä jäsen, mutta nuorempana lähes esineellistin hänet, hänellä oli tapana seistä törmällä alkuillasta, kouluaikoinaan hän oli ollut tätini hyvä ystävä ja tätini puhui hänestä arvostaen, ”sitä naista ei säikytellä”, ja minua toki kiehtoi tuo arvoituksellinen hahmo, ainut nainen kymmenen kilometrin säteellä, hankin jopa kiikarit mutta silloin hän kääntyi, kesken mitä herkullisimman esineellistämiskohtauksen. Laskin kiikarit vapiseville polvilleni, mietin oliko hän nähnyt ja jos oli, mitä ajatteli, ja silloin tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi että hän on ajatteleva olento, ja tunsin hänen mielensä leviävän laaksoon ja törmäävän rinteisiin, aiheuttaen ennakoimattomia tuulenpuuskia ja pieniä kivivyöryjä. Pelkäsin että hänen ajatusparvensa törmäisivät omiini ja ajaisivat ne tiehensä, ja juoksin kotiin. Pelko valtasi minut aina kun olin lähteä laaksoon, äitini ihmetteli miksi istuin aina huoneessani mutta tietenkään en kertonut, kului pari vuotta ja muutin kotoa pois, Barcelonassa päättelin että kaupunkilaisten mieli oli litistynyt, tai sitten he olivat sopineet riitansa, siksi he mahtuivat samoille kaduille ajatuksineen, mutta minä en ollut kaupunkilainen, en halunnut litistyä enkä sopia barcelonalaisten kanssa, minun oli päästävä kotinummelle lepäämään, ja siksi minun oli välttämättä tehtävä sovinto tuon naisen kanssa, mutta mielestäni en ollut sopiva lähestymään häntä ennen kuin olin valmistunut yliopistosta, ja taas hukkasin vuosia, elin tuollaista puolielämää, tai puoliparodiaa, kunnes valmistuin, pukeuduin ja matkustin kotiin. Mietin kuinka lähestyisin häntä, lähinnä kulkutietä ja kulkuneuvoa, ostin vaelluskengät, harjoittelin riippuliitoa ja maastopyöräilyä, mutta lopuksi, erityisenä ammattitaidon arvostuksen elkeenä valitsin puron ja kanootin. Muistan yhä keulan kahahduksen mökin rantaheiniin, millainen tuuli kävi, millaista valoa taivaalta satoi ja miten plataanit mahtailivat pihan yllä. Hän istui pihakeinussa ja poltti piippua, tuntui kuin hän olisi ollut maailmankaikkeuden keskipiste ja minä hassussa maisterinpuvussani palanen kupoliksi jähmettynyttä maisemaa. Esittelin itseni, hän muisti tätini ja puhui hänestä jonkin aikaa, kuulin siis ensimmäistä kertaa hänen äänensä, se muistutti tiettyä polkuharmoonini äänikertaa jonka olin nimennyt härän varjoksi. Kerroin asiani, että olin nuorena poikana esineellistänyt hänet ja yhden kerran tarttunut jopa kiikareihin, ja tahdoin nyt pyytää sitä anteeksi, että mahtuisimme molemmat tähän laaksoon joka on minullekin rakas. Hän mietti jonkin aikaa, kuin olisi punninnut aiheuttamani kärsimykset, laskeutunut portaat kirjastoon ja tutkinut moraalilakeja, ehkä kolme tuntia, sitten hän lopetti tuon ikään kuin punnitsemisen ja lukemisen, ja mietti vielä hetken, kuin  vedenjakajalla, miettien oppia vedestä ja vesien termodynamiikkaa, sitten sain anteeksi. Meloin kevyesti kotiin ja kävelin tuttua polkua lepopaikalleni, jossa maisema tervehti minua, uinuvien ja tarkkailevien olioiden elävä maisema, vilkkaampi ja kiihkeämpi kuin ilta Barcelonassa, asetuin tuolilleni, join juomani ja nukuin kuin sillan alla, kiitollisena siitä että olin hylännyt sillan ja sen yhdistämän tien ja valinnut vesireitin.

Rangastaikseen itseään hän muisteli hahmoa, jonka nenä ei oikein istunut kasvoihin eikä hattu hiuksille, eivätkä hiukset päähän, eikä pää kaulaan ja niin edelleen, eikä mies taloon eikä talo pihaan eikä piha pellon reunaan mutta siihen se oli oksennettu kuten kaikki muukin, jos vain tietäisi kummasta päästä alkaa ja mikä minkäkin tuotti.

Siinä hän nyt nojaa kauan himoitsemaansa keittiösaarekkeeseen. Ja nojatkoon, eihän tämä mikään kirkko ole. Uusien kaapistojen ovet aukeavat ja sulkeutuvat kuin nukensilmät, ollapa konttaava lapsi, kaapeissa olisi tilaa. Parketissa on luonnonmukainen jauhopinnoite johon elämä jättää jälkensä, jotka yön aikana vetäytyvät. Se siitä, hän nojaa keittiösaarekkeeseen ja vähän itkaisee. Eihän elämä aina helppoa ollut.

”Kukkuu”, hän huuteli metsään. ”Sarastusko se siellä? Rakastus? Mikä sieltä nousee? Onko se kiivas ja kirkuva? Tervehdinkö takki auki? Haa, minä teen tulen.” Hän poltti vähän bensaa. Hän oli tyytyväinen. Metsästä lyllersi panssarivaunu, piiputon, eli miehistönkuljetusvaunu. Ja nuotio oli valmis. Ujoja nuoria miehiä hyppeli luukusta nurmelle. Olivat kokeneet kaikki sodan kauhut. Toisesta luukusta hyppeli naissotilaita, ei lainkaan ujoja, kauhuista mitään tietämättömiä. Naiset taittoivat pari nuorta koivua ja pystyttivät korkeushyppytelineen. Mistä pehku? Voisivatko pojat toimia pehkuna? Mutta pojissa on kovat kohtansa. Niitettiin heinää pehkuksi ja alkoi jalo korkeushyppykilpa. Sotilaspastori asetteli nuorukaiset levolle, toiset mahalleen, toiset selälleen, trauman ja ahdistuksen laadusta riippuen. Runous saapui heitä lohduttamaan, hajotti maisemanmuruiksi heidän kärsivät ruumiinsa. Mutta korkeushyppysuorituksia parantamaan ei runoudesta ollut eikä pastorista. Bensamieheltä alkoi bensa loppua. Hän pyysi saada pehkusta tukon heiniä ja saikin, mutta taitamattomana heinätukonkuljettajana hän tuli levittäneeksi kulon sinne tänne, pakanallisiksi pesäkkeiksi. Yhtenä joukossa paloi hänen mahtava tukkansa. Hätääntyivät pastori, naiset, jopa runous. Taas hän onnistui tekemään vaikutuksen peruukkitempullaan. Nuorukaiset heinikossa, kuka mitenkin, olivat onneksi jo toipumaan päin, samoin keväiset mehiläiset. Pastoriko tätä seka-armeijaa johti? Peruukkihuijaus oli paljastunut ja pastori osoitti johtajuuttaan: bensamies lukittiin pieneen latoon. Vaunun mentyä irtosi ladon seinästä lauta ja esiin työntyi bensamiehen hämmästyttävän pitkä jalka.

Vasta kun tartuin kaupunkia henkseleistä, se leppyi

Ehkä hänkin on vain koira, kunniallinen koira, ei varasta pizzaa, mutta syö leipurin.

Potkukelkkailulla on taipumus päättyä kevätpuron syömään sorarinteeseen

Hän yritti laittaa nostalgialevyä soimaan, mutta neula oli pehmeää puulajia ja kaiuttimista tuli vain surkeaa kahinaa. Hänelle jäi sentään oma itsensä, nostalginen ruumiinrakenne, poskien epookkipuna. Kasvojen pienet, tavallisesti niin kurittomat lihakset yhtyivät tuottamaan altohkoa liverrystä, jota tyynyt, verhot ja muut akustiset seuralaiset ahnehtivat sisuksiinsa. Tyyny oli jo kuin kerälläoloaan liioitteleva kissa: saattoi kuvitella sen lämmenneen, lähes hedelmöittyneen.

Muurahaisten kulttuurievoluutiossa siirryttiin vaiheeseen, jossa he alkoivat vetää pesää perässään.

Pyyhkäisin paperitollot sieluni työpöydältä kuin kulkuri tieltä, tai päinvastoin. Lakkapinta kiiltelee kylmänä, päivä on pilvinen ja jääpuikoissa kennomainen nokikuvio. Työkoneita ajaa ohi murheellisessa tarkoituksenmukaisuudessaan: ei esimerkiksi valtavaa kauhaa lavetilla. Viimainen lumi on satanut läheisteni otsaan, he ajattelevat kukin omalla kadullaan mutta ajattelutyö näyttää päänsäryn potemiselta Kallion takaisissa nimettömissä kaupunginosissa, joiden olemassaolo paljastui byrokraattisissa painajaisunissa. Suljen vanhan hissin turvaoven, tuon sormientaittajan. Tyypillinen huoneistoontulija ei riisu kenkiä, ei takkia, ei lunta harteiltaan: muovimatto kiiluu himmeästi kuin kissojen kusema kevätjää. Oikein syvälle tajuntaansa hän upahtaa, kuin harmaaseen pesuveteen vuokra-ammeessa, jonka eteen, vaalenpunaiselle froteematolle, radio viskelee jääkoruja.

Hän piileksi pensaassa, ja kummasteli mikä hänen mieltään niin ilahdutti, kun hän huomasi valon tarkkailevan häntä, ja ymmärtämättä mitä teki hän astui tielle, ja seisoi siinä kuin sähkötolppa, ajattelivat ohikulkijat, mutta huomatessaan hänen ilmeensä, korjasivat: kuin lyhtypylväs.

Hän tarjosi vieraalle wasabia ja tarkkaili, sanoisinko vainusi, jos sieraimista poistuisi pahahenki.

Hän viskeli ja ohikulkijat kehaisivat, eivät tosin kaikki, ”mitä siinä viskelet” kuului sieltä myös, alkoi tuntua jo työltä, tyydyttävältä ahkeroinnilta, aurinko laski ja piha jäähtyi, ”vielä vähän” kuului tieltä, ”viskelee, oli arki tai pyhä” kuului myös.

Kyllästyttyään filosofian tohtoreihin valitsi ranskankansa presidentikseen myhäilevän kanafarmarin: hän oli saanut oppinsa ketulta.

He tutustuivat toisiinsa veneen alla. Ohi kulki laiturinkeikuttajia, puhelinkopin särkijöitä, eläinrääkkääjiä ja paikallisia öykkäreitä. Tutustuttuaan kylliksi toisiinsa he nousivat ja liittyivät ohikulkijoiden virtaan. Miksi oli kansa niin pahalla päällä ja kohdisti kiukkunsa sivullisiin tai yhteiseen omaisuuteen? Heillä oli velvollisuus selvittää se. Miten sitten kääntyivätkin mutkassa toiseen suuntaan ja päätyivät ties mihin kielorinteeseen. Taas unohdimme velvollisuutemme, he moittivat itseään sormi pystyssä, tuima sormi, kuin siihen olisi ripoteltu suolaa.

Kirjaimet muodostavat sabluunan, Saab luna, autoilua kuunvalossa.

Ariadne leirikeskuksen patjavarastossa

Kemistin tytär teki niitä näitä, kokeitapa kokeita, kun koeputki sanoi nip-nip. Ja hänestä tuli modernin ajan ensimmäinen kemiallinen säveltäjä.

Oli kukkea kesäpäivä, ja kartanonherra tuli kellarista pölyä yskien. Lipputangon nuppi helähti, siihen oli osunut pääskyn silmäys ennen väistöliikettä. Kartanon takaiset pellot täytti kyyristelevä jättiläinen, kuin olisi yrittänyt piilotella.

Varjagien nappikauppa: parrat ja vaatteet, pensaat ja kenttä, rakennukset ja taivaan pilvet samaa kuitua

Vene oli liian pieni ja airot lyhyet, ja soutaminen aavistuksen hätäistä, kuin soutaja ei itsekään uskoisi pääsevänsä määränpäähän, kirkkoon tai kosimaan. Veneenveistäjä kutsuttiin ja istutettiin tuoliin todistamaan veneen polttoa. Ostaja kävi välillä pullon luona. Tanskandoggi istui pöydän päässä, rovio lämpeni, ostaja riisui takkinsa ja ripusti pihlajaan. Hän oli kutsunut väkeä saunaan, herrasväkeä, välillä joku pulahti uimaan eli heittäytyi virtaan, joka vei uimarin niemeen, ostajan toiseen saunaan. Niin rankaisi ostaja veneenveistäjää kuin omaa poikaansa, ennen kuin laski menemään, yön iloon ja karkeloon, tai varkaisiin, mihin ikinä olisi mennytkin, se poika, jos ostajalla olisi ollut poika.

Kesken ratsastuksen hän huomasi, ettei hänen allaan ollut suinkaan hevonen vaan jokin lannistettu hirviö, ja hänen kävi sitä sääli, hän lähes laskeutui hirviön syötäväksi, mutta antoi sen kuitenkin jatkaa, kunnes se jäähtyi pieneksi heinäkukkulaksi ja hänen ratsastusasentonsa liukui luontevaksi heinämättäälläistuma-asennoksi, ja niin hän selvisi erikoisesta retkestä arvokkuuden notkahtamatta.

Sieltä hän taas tulee, parta mankeloituna ja veikselit maksamatta, ja illan kulun määrää se, onko hänellä tänään avo- vai umpitavoite.

Komero johon voi sulloa Suomen, kaikki sen renkutukset, ja säppi! ja liihottelu yöpaidassa komeron ympärillä silmälasit hölskyen, laajenevassa kehässä, keskipakoisvoimasta pian päihtyen, kunnes siinä taas on tuo mikroskooppi, kirjoituspöytä, ja pöydän edessä tuolilla pullo ja pulloon suistuva henki.

Äkillinen, ohimenevä kyky pärisyttää viiksiä kuin trumpettia, ja sen jälkeen muutama auringossa leijuva hiekanjyvä aution torin yllä. Hän astui härkäravintolaan, joka oli jotenkin kutistunut, ja istui pieneen pöytään. ”Tuokaa”, hän sanoi voimattomasti, ja tuotiin perinteikäs Armageddon-aamiainen. Mittasuhteet olivat edelleen pielessä, aamiainen kaikkineen muistutti pikkutytön aarrerasiaa. Kahvissa oli parfyymimainen sivumaku. Eikä ketään muuta koko ravintolassa, edes henkilökuntaa, itse sai rahkansa valmistaa. Jos kaupunki näin autioituu, hän pohti, kun autius meni ohi kuten kyky pärisyttää viiksiä. Myös kuolleet näyttivät jaloittelevan, kuolleet ihmiset ja kotieläimet, läsnä oli myös huoneiston aiempi käyttötarkoitus, kaksikin, apteekki ja lihakauppa. Hänen sydäntään rasittivat menneisyyden riemut ja tuskat. Tuntui yhtäkkiä niin ihanalta olla ylioppilas ja rakastunut, vaikkakin kauan sitten maksetun velan raskauttama.

Tähkät, kuin helluntailaisten meri, kiitoslauluna keinui, mutta kappale oli mauton

Arkkienkeli kivahteli pikkuasioista

Annettakon vävylle auto lainaksi. Menköön hän valloittamaan kaupunkia. Käykööt häntä vastaan moninaiset, näyteikkunain korkeus ja kulkueiden loputtomuus. Parkkeeratkoon hän hiukset hulmuten. Ovea lukitessaan heittäköön hän silmäyksen keväiseen puistoon ja nähköön siellä patsaan. Kioskista grilliruokaa ostakoon hän ja vauhdissa syököön koska on koko ajan menossa. Astukoon autioituneen torin poikki aavistamatta sen olevan räjäytystyömaa, ja ihmetelköön kulman takana kuinka hänen jäljissään jyrinä seuraa. Olkoot tuulet hänelle suosiolliset ja rakennusten myötäiset. Löytäköön etsimänsä lukuisista liikkeistä. Palvelkoot häntä myyjät pienten erikoisliikkeiden, jotka vielä korottavat tavaran arvoonsa. Kenen olkoon tuo vävy. Suuret kuulat vierikööt kaupungin halki kuin tuulen ajamina. Vävy kahlatkoon syksyn lehtiä keväässä, menneen syksyn, ei tulevan, mikä on vertauskuvallista. Kasvakoot jalkansa pituutta mutta selkä säilyköön nykyisellään. Olkoon kammottava sfääreissä tyhjyyden ja täyteyden kamppailu, että saisi hänen kaupunkivaelluksensa määrätynlaisen nosteen. Ja hänen vaistonsa niiden rajalla, kauhun ja hurmion, selin kauhuun: siksi kävelee hän etu- eikä takaperin. Tietäköön, että on siinä kuin putoavalla parvekkeella.

Ia catzo: he möncivet nummeen