Liikuttunut ja liikuttava muori löivät korttia. Toisella oli ämpärissä kukkia, toisella käsilaukussa autonkorjausvälineet. Toinen huitoi ja kiljahteli, toinen istui hievahtamatta kuin tyyny ja katsoi ovelasti. He olivat myös siskokset, korkeintaan kahdenkymmenen viiden, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi avannut kahvipurkin, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi sulkenut kahvipurkin ja huoneen tuoksut olisivat palanneet häiriön jälkeen.

Noina kauhun viikkoina häntä rauhoitti ajatus korpista ronkkumassa metsän yllä. Outolintu ja pahanilmanlintu, maailma jossa huono sää on pahinta mitä ennustettavissa on.

Eikö tämä ole lempikukkamme. Eikö tämä ole se, joka taidehistoriassa kutsutaan Bethlehem. Eikö olekin vaitelias jääkaappi, kuin valtio. Eikö tämä taas ole kaappi jota kannan aina mukanani. Eikö tämä ole luulojen katedraali ja katedraalikaupunki. Eikö tämä ole hiljainen pöytä myrskyssä. Eikö tämä ole kuin vanha aviopari. Kysy sinä välillä jotakin.

Kaukosäätimellä liikuteltavia puheensorinakeskittymiä huoneistossa, lehtikasoja puistokadulla

Kauan sitten oli vanha aika, ja me olemme tomppeleita.

Myyttiset, etäiset, sumuiset, rannat ja muut hän nosti seinältä, irrotti kehyksistä, rullasi ja sulloi komeroon, jos ne siellä kuin mielen pohjalla muhiessaan joskus synnyttäisivät jotain elävää kuten vuoripihlajanlehden tai vuorijäniksenpapanan.

Kuoron poistuttua voi tutkia esiintymislavaa ja erottaa vihreässä kokolattiamatossa reiät joista kuoroon johdettiin ilmaa.

Kesken metsästysretken hänen jousensa meni tukkoon. Tukkeutumispisteestä katsoen tulvahti metsä täyteen valoa. Hänen kumartuneen hahmonsa varjossa, kuin terraariossa, hämärä jatkui.

Usein näen hänen kävelevän kohti siten, että kaupunki väistyy ympäriltä, muttei hänen, vaan taustavalaistuksen ja -musiikin tieltä. Historia on kuvia, kuvat ovat tosia, hän on kuva ja keskipiste. Mutta taustavalaistuksesta ja -musiikista en tiedä mitä ne ovat ja mistä peräisin.

Kuinka kauas rotuvaliosta hän lopulta päätyi. Hän istui kävelykadun penkissä, katsoi lehdestä rotuvalioiden kuvia ja ajatteli: he ovat tuolla, minä olen tässä, vain tuo ikkuna erottaa meidät. Ruuhkainen ikkuna, vaikka näyttäisi että tässä olen vain minä ja tuolla nuo kaksi, mutta todellisuudessa molemmin puolin on valtava näkymätön tunku ja aherrus. Mitä mieltä siinä on. Vapaata tilaa on vaikka kuinka. Eikö nuokin kuvat voisi korvata umpiseinän kuvilla.

Paetessaan taas tykistötulta hän mietti, että sodan olemus on turpeen häiritsemistä sen levossa, ja kun turve saa rauhan, myös ihminen saa rauhan.

Nousin bussiin kuin aamuruuhka. Monta lippua, kuljettaja kysyi. Meitä on yhtä monta kuin on teitä, vastasin, ja hän ymmärsi sanan monimielisyyden: mikäli jokin tienpätkä on tästä tieverkostosta irrallaan, kaukana viidakossa, minun tuskin tulee maksaa siitä.

Hänellä on takkailtaa viettävän kaupunginosan sielunelämä, ja minä olen sen ohikulkija, jota tervehdin käsi pystyssä kuin lapio, jonka kalpeaa hahmoa hän säikähtää kuin aavetta yössä kunnes tunnistaa itsensä ja hautaa hänet rikkarinteeseen unikonsiementen joukkoon, niin toimelias hän on, aina maata parantamassa, milloin ei ole takkaillan pleksiporttia paukuttamassa.

On aika lakaista oppiarvot kuin roskat näiltä käytäviltä ja luoda uusi demokraattinen järjestelmä, sanoi rehtori ja hihitti perään, keskusradioon.

Oppitohtori hyväksyi järjettömyyden, jopa kannusti siihen, mutta mielettömyyttä ei.

Pois varjon edestä, ärisi kreivi palvelusväelle. Tuo palvelusväki liikkui kuoromuodostelmassa ympäri kartanoa, sillä ei ollut muuta virkaa eikä huvitusta kuin kokeilla mihin se kulloinkin mahtui asettumaan.

Valvomosta soitettiin että piipittää hillittömästi. Minulla oli liikunnanopettajan askel. Pitkän ikkunarivin jokaisesta ikkunasta tuijotti arkkitehti. Koripallot minulta ovat aina karanneet. Valvomossa oli kahvi- ja leivostauko. Ymmärsin: piipitys häiritsi tuokiota. Yhden valvontakameran näytössä näkyi hiirenpesä nurkassa, täynnä elämää. Kuva myös räpytti silmiään. Kahvittelijat vaimenivat, valvontakamerain taka-ajatukset täyttivät valvomon kuin kuhiseva latvusto.

Ihmisellä on monta henkistä ikää, käytännössä lukematon määrä; vastapuolesta riippuu mikä niistä kohoaa pintaan.

Kun menneisyyden haamut näyttivät järjestäytyvän kaoottiseen hyökkäykseensä, katsoin lepikkoa, hakkelusta siellä, tuttua kaupunginosaa joka näytti nousseen metsän mättäistä, takimmaisten talojen jäkäläisiä varjonpuoleisia seiniä, ojaan työnnettyä rojua ja polkuja varvikossa. Muori tamppasi mattoa, mietin mistä hän oli saanut niin vahvat kädet, sähköauto kaarsi pihaan ääneti kuin sen moottorin paikalla olisi ollut nukkuva kissa. Menneisyyden haamut mellastivat loitompana korkeassa kaupunginosassa, jonka jokainen kuja ja huoneen nurkka oli tarkoin valaistu. Kaupunginosien välissä heinäisellä aukiolla nuori mänty rapsahti ja pudotti neulasensa.

Kreivi kutsui kartanoonsa kaikki seudun ankarat nuorukaiset ja pinkeät daamit, mutta eteishalliin hän asensi kuperan peilin josta kukin saapuja näki pulskan barokki-itsensä ja astui saliin valmiiksi päihtyneenä.

Roskaväki loisi hänen herkässä valistusritarin hipiässään. Mutta oliko hän todella valistusritari vai tavallinen romantiikan kalastajanero? Hänessä oli tuo halkeama, taipumus vajota paikalta ja kävellä puronvarsia alavirtaan.

Hän matkusti Maximilianin maahan ja häntä vaivasi hourre, paha hourre, ja pienet kerppuset sirittivät niityn laidalla ja aurinko kumahteli pyökkien takaa kohti kuin tuomio, kuin hirmuinen isä, joka lasten riemuksi paljastaa että ankaruus oli vain pilaa, kepponen, jatkukoon siis viaton pahanteko.

Niin kuin vesi on hanhen selässä olen minä teille, puhutteli profeetta kansaa, ja niin kuin hanhi kantaa vettä selässään niin kannatte te minua, uuteen päivään, uuteen merkilliseen profeetan päivään, merkillisiä profeetantöitä kohti.

Tunteettomuuden ottaessa vallan hän ajatteli tulta, että työntäisi kätensä tuleen, eikä se tuntunut miltään. Niin hänen piti käydä polttamassa kätensä oikeasti, ainakin melkein, ja käden lähestyessä tulta häneen valahti myötätunto häntä itseään kohtaan ja niin oli hän parantunut.

Vasta saunassa hän paljasti olevansa epäluuloinen, takakireä ja pessimistinen "suhteen suhteen", mutta lisäsi sopuisasti että ehkä mielellään vähän riitelisi, näytösluontoisesti. Hämmentynyt seuralainen meni heinikkoon istumaan. Hän tarkasteli seuralaista ikkunasta, ja tuttu rotko luhistui hänen sisällään ja mielenvikainen kettu ulvoi paljastuneella kalliolla. Nousevan auringon valossa kallio muistutti kaljuuntuvaa päätä. Hänen sisällään siis nousi sentään aurinko, mutta maanalainen aurinko.

Kelpuutan asunnokseni vain pimeän, jäätyneen mökin kuusikossa. Ilta illan jälkeen lähestyn sitä enkä koskaan mene sisään.

Porvarillinen, omaisuuden kartuttamiseen liittyvä aikomus voi väärään päähän joutuessaan kehittyä aivokasvaimeksi.

4 neitoa ajoi maastoautolla jokeen, tietämättä että auto oli rakennettu kelluvaksi. Siellä he nyt seilaavat närkästyneinä voimalaitoksen suuntaan.

Olen harhaillut koko aamupäivän arviolta vuodessa 1971.

Olio aivasti ja vihreä itiöpöly peitti huoneiston. Mutta ilmiö johtui huoneistosta, ei oliosta; yhteen aikaan rakennettiin sellaisia.

Harvemmin tulee sinuteltua

Jos käy, että vastustamattoman voiman pakottamana avaat suusi ja huudat julki jonkun paikkallaolijan todellisen olemuksen, seuraavaksi luultavimmin heräät, uni päättyy siihen.

Hän otti rohtoa ja väsyi, ja hätkähti: rohto oli mahdollisesti valunut toisesta todellisuudesta. Mutta mikä sitten ei ollut? Hetkeksi esineet muuttuivat taikakaluiksi. Tämä on uusi normaali, hän päätti ja oli taas ikävystynyt, ja kokeili holtittomasti monia rohtoja erivärisistä pikkupulloista.

Hän nimesi kotimaansa uudestaan, "Heisimaa", ja virkistyi niin että käveli ainakin Jyväskylään asti.

Pöydällä oli musta huopahattu. "Mikäli taiteen alkuperä on tuon hatun pohjalla" hän sanoi ja veti hatun päähänsä, "se imeytyy aivoihini." Hän hieraisi polveaan tai jotain muuta ja lisäsi: "Ja aloittaa hitaan vaelluksensa kohti talamusta" hän sanoi ja riuhtaisi hatun kauhuissaan päästään ja asetti sen sävyisästi takaisin päähänsä, "nyt minä ikään kuin kokeeksi luovun itsestäni" hän sanoi ja hymyili teennäisen omahyväisesti, mutta sitten hattu alkoi savuttaa.

Taiteen alkuperä mielessään hän laskeutui keväällä kaivoon, oli aika puhdistaa sen pohja lietteestä, mukana oli palava kynttilä, se kertoi oliko kaivon pohjalla tarpeeksi happea hänen hengissäpitämisekseen, hän harjasi limaiset seinät ja huuhteli vedellä, lapioi pohjalta lietteen ja pesi pohjankin, mutta varoi visusti katsomasta mistä vesi tihkui kaivoon, hän jättäisi sen viimeiseksi, ikään kuin palkinnoksi tehdystä työstä, rakensi jopa varjon kynttilän ja todennäköisen tihkumiskohdan väliin, no nyt työ oli tehty, palkinto odotti, eikä happikaan ollut lopussa, kynttilä paloi kirkkaammin kuin koskaan (huom. yliluonnollisen kirkkaasti), mutta jotenkin hän onnistui vakuuttelemaan itselleen että happi oli ehkä sittenkin lopussa tai oli jokin muu mieltä painava syy kiirehtiä kaivosta suoraan väkivaltaiseen päivänvaloon.

Hän kuljeskeli kolumbialaisessa pikkukaupungissa etsimässä taiteen alkuperää ja päätyi umpikujaan jota käytettiin kaatopaikkana, jäte oli kuivaa ja kerrostunutta, sitä oli ilmeisesti sullottu kujan päättävää muuria vasten, hän tunkeutui syvemmälle jätteeseen niin pitkälle kuin taisi, itsekin kuin sulloutuen, yrittäen päästä koskettamaan muuria, hän tunsi sen viileyden jo sormenpäissään muttei sitten uskaltanut tehdä viimeistä napakkaa sulloutumisliikettä.

Hän etsiskeli rapistuvalta teollisuusalueelta taiteen alkuperää, sivuutti rengasliikkeen toisensa perään, jokainen rengasliike oli edellistä pienempi ja epäilyttävämpi, kunnes hän tunsi sieraimissaan kuminkäryä eikä rohjennut jatkaa pidemmälle.

Parin romaanin jälkeen romaanihenkilöt alkoivat taas parveilla hänen mielessään, lupaavasti, mutta hän sattui kysymään itseltään, josko ne olisivatkin kuvitteellisten ihmisten sijaan kuvitteellisia kummituksia, ja kirjoittikin runokirjan.

Vessaa etsivä kartanokummitus

Tuossa kaupungissa minut usein ryöstettiin öisin, mutta vasta ryöstö päiväsaikaan pakotti minut muuttamaan käsityksiäni asioista. Kunnes öinen ryöstö palautti taas mieleni rauhan.

Suloisimmat liikkeet ovat niin nopeita ettei niistä jää paljoa sanottavaa. Miten jäisi, kun niitä on mahdotonta muistaa. Oliko niitä siis edes olemassa? Sheriffin tähden paikalla on savuava reikä.

Seuraava teokseni on oleva nimeltään Kana ja matalapaine

Luvatun kaltaista tuulta ei tullut, mutta mitä toikaan posti. Tuulessa heittelehtiviä papereita, vaikka tuulta ei siis ollut.

Selvä maantie ja selvä risteys, mutta opas osoitti pientä suota ja vakuutti reitin menevän tästä. Ja kun rämmimme pikkukengissä sammalaavaa, alkoi todellakin tuntua että tiet olivat petosta, kuin teippiä tai merkkinauhaa, joita seuraamalla päätyisi itsensä suurpaperitiikerin luo ja pystyisi päästämään siitä ilmat. Kuinka harhainen oli tämä tieto? Ehkä sen suhde materiaan oli vapaamielinen, kuten oli myös oppaan hapenottokyky; hän ei lainkaan hengästynyt mutta poskipäihin ilmestyivät punaiset täplät.

Silta kuuluu kaupungin lahoimpiin. Puiden alimmat oksat nousevat vedestä eikä kanavan rantoja erota. On pimeäkin sitä paitsi, erottaako yhtään mitään. Viraton katse kääntyy sisäänpäin ja puhuttelee kohteliaasti muita aisteja. Voi sitä juorujen määrää jonka ne taas vaikenevat.

Hän suihkautti itsensä ja maailman väliin viivytettä

Jos haluan saada varmuuden tästäkin Puolasta, otan vain vasaran ja kalautan viemärinkantta, ja pyydän vaatimattomasti huomauttaa, eikä lainkaan ylimielisesti, että itsensänipistelijät eivät koskaan pääse nahkojaan pidemmälle, Puolaan; jos matkoillamme mahtavassa maailmassa tapaamme itsensänipistelijöitä, heitä voi lohduttaa toverillisesti että kaikki on hyvin, mutta jos joku kyyköttää viemärinkannen luona vasara kädessä, kaikki on hyvin, sekä kaupungilla että kyyköttäjällä, heidät on nyt johdatettu toistensa ääreen.

Ennen tässä sijaitsi lato jossa vapaapalokunta kokoontui ja kiikaroi suoaluetta, mutta se oli ennen se, nyt tässä on puolalainen esikaupunki ja ladon paikalla ravintola jossa minun ehkä olisi määrä tavata muuan levottomuutta herättävä, mieltäni tyynnyttääkseni sanon käppäilijä, ja edelleen mieltäni tyynnyttääkseni tutkailen maisemaa ja uitan silmiäni syvällä kivitalojen rappauksessa.

Kreivitär yritti kävellä maantiellä kuin kuka tahansa kansalainen, mutta hänen käyntinsä oli haamumaista.

Kreivin mailla oli 19 palopesäkettä

Kesken mitä kuulaimman, täysjärkisimmän, lähes raakalaismaisen terveen syysaamun hän huomasi että nurmikolle oli noussut valkoisia sieniä.

Virkistyneenä hän huomasi, että jos hän jätti kotieläimet ruokkimatta, hänellä jäi enemmän aikaa itselleen.