Kummallista, miten jäljissäni katoaa tiloja, puretaan rakennuksia, kaadetaan metsää. Minulla täytyy olla mahtava vainoaja.

Olisipa komeaa kirjoittaa komea lause ja komeilla sen vieressä kuin kauppias.

Radiosta tuli pitkä apologia tai jeremiadi tai omaelämäkerta. Matkustin teepannun luo. Seiväshyppääjä katosi ylittämänsä katedraalin taa. Juoksimme toiselle puolelle hurraten, mutta häntä ei näkynyt missään. Katedraali on joka tapauksessa todistetusti ylitetty, sanoi pettynyt piispa yleisölle, - voimmehan me juhlia sitä. Alkoi vielä sataa. Rytmin puolesta vielä tämä lause.

Ongella, kohoa tuijotellessa, tuli mieleen, ettei aavistus ole koho- vaan lähtökohta.

Käsitteistä on parempi pysytellä kaukana, tai sitten on mentävä kohti ja kokeiltava kuinka ne pyörivät sileällä alustalla. Jos jokin pyörii oikein hyvin, siitä voi myös kokeilla tehdä jojon. Pyöriihän bumerangikin pöydällä. Esine kuuluu johonkin pyörivyysluokkaan.

Työhönohjaus

Tässä, katsos, on erilaisia ihmisiä ja heillä erilaisia tehtäviä. Yritä hyväksyä se, etteivät he ole niin kuin sinä.

En ole koskaan pitänyt ohiajavista autoista, ennen kuin löysin tämän ikkunan. Katso nyt itsekin!

Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä.

Mihin olisit valmis vaihtamaan hyvän maineesi? Uusiin kenkiin. Hyvä on, tässä sinulle uudet kengät. Mutta miten minun on määrä menettää maineeni? Sitä saatkin ihmetellä lopun ikäsi.

Kallio kimalsi: valuva vesi onnistui peittämään sen kauttaaltaan. Aukion takana seisoi valtava poika pajuja päässään. Aukion yllä taas leijui keskikokoinen maantie penkkoineen. Ihminen ei voi ymmärtää kuinka paljon maantie painaa ennen kuin näkee sen leijuvan. Tämä tieyksilö ei halunnut kastella jalkojaan: kallioilta lähestyi tulva. Huokaisin ja astuin tielle, ja hyvähän siinä oli kävellä, huoli oli ollut turha, eikä se edes ollut varsinainen huoli, vain haluttomuutta lähteä liikkeelle. Huomasin että jalkani pitivät outoa kolinaa.

Syntymät, ilmestykset ja paljastumiset harmaalla nummella

Tätä tekstiä kukaan ei voi lukea, sillä tämä ei ole vielä ilmestynyt.

Hän tutki kauan kristinuskoa ja tuli siihen tulokseen, että kirkot ovat nykyajan viimeisiä kummitustaloja ja Jumala on suunnaton kummitus.

Suomalainen valoterrori, tapa valaista räikeästi kirkkoja, lienee juuri yritys karkottaa viimeinen kummitus.

Toive

Toivottavasti maisemaan ilmestyy pian lohikäärme

Luonnehtisin häntä Untoksi. Hänen olemuksensa ja tekonsa ovat untomaisia. Minulle hän on ollut kovin ystävällinen. Rohkenisinko kertoa hänelle hänen ominaisuudestaan.

Tadeusz Laaksonen oli ammatiltaan älynhieroja.

Kun ei lapsi vain joutuisi huonoon seuraan. Älä huoli äiti, minä saan huonossa seurassa paniikkikohtauksen.

Matkusti autiomaahan selvittämään ruuhkaa päässään

Sitten matkatoimisto teki konkurssin

Meidät vietiin vain ulos. Opas virnisti ja katosi pitkäksi aikaa. Luonnon- ja muut voimat ottivat meidät valtoihinsa.

Teki elokuvan omista asioistaan joita olivat oma kulta ruokavalio rutiinit välttämätön paperityö melko hallittu taloudenpito unet reaktioita esim uutisiin reaktioiden kuvausta kiitettiin ("epookki") siitä hän sai idean seur. elokuvaan

Juuri kun hän oli oppinut taitavasti ilkkumaan muoti-ilmiötä se meni pois ja hän vasta alkoi havahtua punnitsemaan oikeutusta oli hankkinut turhan taidon sen pahansuopuutta katui vaikka se ei ollut enää kenellekään juuri minkään suopa

Voin "rauhallisin mielin" väittää ettei minua "päästetty" hankisen tienoon poikki "virastoon" jossa minulle olisi ilmaistu ilmiöiden keskinäinen järjestys ja sopusuhta kirotun sumun takia eksyin suunnasta polkupyöräilemällähän et sinne pääse sanoi ääni "metsästä" menee varmuus jos ääni huomauttelee kannoin pyörää sylissäni olin varsinainen tientuke Ei täällä ole edes kunnon raunioita ähkäisin kivikasan tykönä sinne plkupyörä

Niin, onko tämä yhdentekevä päivä? Tiedänhän minä, että kysymys on sopimaton, mutta jos kerrankin uljaassa kapinantilassa toteaisin niin. Tuskinpa minuun salama iskee, taivas on pilvetön. Pihalla on kuljettava varovasti ja kierrettävä pensaat kaukaa. Kenties uhmaan ja tartun sirkkeliin. Sahaan lautaa ja tauoilla viheltelen onnellisena: turha päivä, turha päivä...

Nousen hissillä pahvivarastoon. Olenko missään nähnyt niin ihanaa pahvia, yhtä sivistyneesti valaistuna? Sittenkin maailmassa on joku, joka ei yritä sokaista eikä toisaalta ohjailla kuin päiväkoti-ikäistä. Tuokaa sisustussuunnittelija, tahdon avioitua hänen kanssaan! Kuulen musiikkia mutta en näe kaiuttimia. Monistuskoneelle varatusta nurkkauksesta löydän säikähtyneen pianistin. Hän soittaa kyllä niin huonosti että taitaa olla minä itse, tunnistan toki maneerit. Ja pahvista ja valaistuksesta iloinnut hissillänoussut lienee serkkuni tai muu vähäpätöisyys. Kas näin puhuu suvustarimpuilija. Mutta pianonsoittajalla on niin huonot hermot ja monta kipeää lihasta, että hän mieluiten käy kaupungilla serkuksi tekeytyneenä.

Vaikka taiteilija olisi kuinka turhautunut, on työlästä tavoittaa maalauksen näkymättömiä sävyjä. Kenkien kopina kaikuu hallissa, realismi vetää puoleensa. Mielessä käy piirros hiustenkuivaajasta repimässä taiteilijan mustavalkoista tukkaa. Valtaosa realisteista pitänee itseään skeptikkoina. On nautinnollista olla osa kollektiivista hulluutta, ainut sivuoire on lievä amnesia. No nyt taiteilija itse saapuu ja huomaa minut maalauksen luona. Minusta tuntuu että tämä on väärässä paikassa, sanon. Hän luulee minun tarkoittavan ripustusta ja kertoo kärsivällisesti kuinka väärässä olen. Hän on oikein vakuuttava. Unohdan kaiken.

Onnistuin vaikenemaan hänelle niin, että luonnon äänet taustalta täyttivät tilan suloisesti. Mihin ihmiset oikein kantavat painavia kallojaan? Ylhäältä päin tilanne näyttäisi hullunkuriselta. Täytyy yrittää olla ymmärtämättä ihmistä.

Väittäisin, että hän on kirjoittanut hupijuttunsa omasta sydämestään. Katsokaa vain kuinka usein ne alkavat jonkin esineen kääntelyllä ja tarkastelulla.

Valo haalisti verhot ja huonekalut parissa viikossa. Alanko kannattaa vaaleutta vai etsinkö maailmasta jotain kestävää? Voi olla, että paljastun kohta nurkastani itsekin. Ulkona olisi miellyttävä muhkurainen kallio.

Mikä minut oikein uuvuttaa tässä kansliassa? Voisinpa ilmoittaa asiani saksaksi. Ikkunassa rypistelee Kolin harmaa Herajärvi. Kuinka moni lienee syöksynyt senkin aaltoihin, kuin ryöstettynä?

Takki tekee minusta venyneen. Takamuksesta niskaan on loputtoman pitkä matka. Selkä roikkuu välissä kuin vanha kärrytie. Ohikulkevan sihteerin korot iskevät parkettiin kimaltavia railoja.

Tuuli irrotteli tietoisuuden nippeleitä. Laiva oli kokoonsa nähden kevyt, nainen käänsi sen laiturilta käsin. Takapenkillä istui kolme syyllisen näköistä nuorta poikaa: he eivät olleet ymmärtäneet konsertista mitään.

Syksy läimi poskia kuin nahkainen vaahteranlehti. Hän osoitti sammunutta nuotiota sen näköisenä että hänen valitusvirtensä olisi voinut puhjeta sen tuhkasta. Tässä järjestyksessä asiat minulle esiteltiin.

Tulin asunnolle ja minua tympäisivät ajatukset jotka vielä puistossa tuottivat mielihyvää. Kävelin kadulla ja minua tympäisivät ajatukset jotka vielä aamulla tuottivat mielihyvää. Tuli ilta ja minua tympäisivät ajatukset jotka vielä autoillessa tuottivat mielihyvää. Sen sijaan asunnossa mielihyvää tuottivat ajatukset kynttilöistä, jouluisuudesta ja spiritismistä. Kadulla mielihyvää tuottivat ajatukset keltaisesta vuorenkokoisesta pakanajumalasta, keskiviivanmaalauskoneesta ja maanjäristyksestä joka saa tasaisen kadun aaltoilemaan kuin San Francisco. Illalla mielihyvää tuottivat ajatukset haukan kiljahduksesta, pihaan kääntyvästä vossikasta ja lentokoneen onnistuneesta pakkolaskusta syksyiselle sänkipellolle ah.

Vankilallinen iloisia älypäitä on päästetty jaloittelemaan. Harmaat vartijat pidättelevät syyspäivän hikeä.

Kolmas kukkuloista on tähtitorni. Tähtien nimet kaikuvat kuuroille korville. Rakas tuulipukuhahmo kahisee pimeässä puistossa.

Haroo kastanjanlehtiä, välillä käteen jää teeren pyrstö. Hän ei kiipeä: hän on jo siellä. Rantatie vie tehtaan editse. Vanha jokilaakso kaikuu.

Heinittyneen puutarhan kulottaminen

Kas kummaa, levymäisen nokikerroksen alla on vielä tuuma lunta.

Hihittelyä heinittyneessä puutarhassa

Lauseoppi, lauseoppi, mihin kadotinkaan sinut?

Nerouden läpilyönti

Hän ratkaisi monta monituista ongelmaa uudelleennimeämällä affektit efekteiksi.

Harvenevan lehvästön läpi kajasti kova valo, jota hän oli aina kammonnut ja jolta hän oli pyrkinyt kätkeytymään, mutta nyt häntä ajoi kyllästyminen ja välinpitämätön rohkeus. Hän kiipesi kalliolle, tehtaanpiippujen yllä paistoi aurinko. Valo ei ollut peräisin siitä. Ehkä sitä ei pitäisi katsoa vaan kuunnella. Hän keskeytti työnsä ja haki polttopuita. Kuuntelemiseen keskittyminen tuntui vaimentavan kauhuntunteen. Ilmeisesti kuuloaisti yhdessä edellisessä jaksossa mainitsemamme tasapainoaistin kanssa kykeni uuttamaan sielullisista tukoksista lauhdutusnesteitä. Demokratia on parasta lääkettä aistiperäisille himotaudeille hän kirjoitti muistikirjaan. Ei kai joku nähnyt? Missä kirjaa tulisi säilyttää? Lattianrajassa oli jo pakkasta.

Vaeltaja sumussa. Mikä aivojen lohko on hänellä vilkastumaan päin? Vuoristo tarjoaa mahdollisuuden tutkia tasapainoaistin roolia estetiikassa. Kaupunkiasunto alkoi täyttyä tyhjistä paputölkeistä, huuhteluveden vieno tuoksu toi mieleen vuori-ilman. Kun heti kadulla lyö keppiä mukulakiviin rytmikkäästi, syntynyt tahti vie pitkälle. Kummitusten kanssa. Repaleisten vallankumoushaamujen kanssa.

Johtuneeko myrskystä, kun mieleen tunkee allegorioita? Aamuyöllä lehti tulee luukusta mutta työnnän sen takaisin: minä en vain hyväksy sitä.

Olen kyllästynyt tähän kaikkeen, nyyhkytti Pyhä Yrjänä, mutta silloin hänen eteensä tepasteli lohikäärme.

Hän kykeni sujuvasti höpöttämään ja ajattelemaan samalla muuta, koska todellisuudessa höpötystä ei tuottanut hän itse vaan yksi enkeli.

Se oli kenties erityinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut, koska hänestä erityisen päivän idea oli käsittämätön.

Vielä päivällä hän tuossa seisoi ja vuoli, tai ei vuollut mutta hänen kätensä olkapäästä ranteeseen oli yksi täydellinen vuolaisu, ja kielekkeeltä ropisi erikokoisia kiviä, vaikka putoamista ilmiönä ei varsinaisesti ollut, sen oli korvannut sijainti. Nyt hän on, niin, karkotinko minä hänet vai lähtikö hän itse tuonne syyssateeseen, vaikka yö on kirkas?

Hän yllyttää hevosensa hurjaan laukkaan läpi lumipilven, tosin laukka loppuu lyhyeen. Ja onko siinä enää hevosiakaan. Ajattelisin että jätämme hänet siihen miettimään ja lähdemme kuin aamun lapset tuonne, tosin lähteminen loppuu lyhyeen. Ja ajattelun jylinä täyttää laakson ja ratapihat.

Näitä juuria tulee vielä hiukan harjata, että multa karisisi niistä, ja sitten mennään.

Ilmiöstä voi olettaa esimerkiksi että se on tietoinen itsestään, ja että maapallon pyörimisliike hidastuu sen kohdalla, ja maapallolla tulee kova kiire ehtiä itsensä ympäri 24 tunnissa, ja ilmiö luonnollisesti kannustaa sitä toimessaan.

Voisinpa tehdä itseäni tykö puhumalla ihmisten asioista. Olisipa se kohteliasta. Olisipa se mainiota. Voi kuinka tahdikasta se olisi ja seurallista. Jokin inhimillinen nukkavieru päähänpinttymä, jollaisista ns. minut on koottu. Saisiko siitä vielä hierottua jotain irti?

Meri on, miten sen nyt sanoisin, jotenkin takaperin. Kuin kaikki menneet itkujen tyrskyt.

Miten minä olen tuon seinän tuollaiseksi maalannut? En enää koskaan tekisi noin. Mutta jalo koira on oppinut uimaan eikä aio palata. Pinnassa tuijottavat kalojen silmät kammottavat kunnes tajuan, että täällä kuuluu olla tällaista. Kaunis, helisevä häkki on koti.

Olen nyt kuunnellut kaksi päivää tasapaksua jylinää. Historia tuntuu vuoroin ummehtuneelta, vuoroin raikkaalta. Aivan väärät asiat näyttäytyvät raikkaina. Nykyajassa inhottaa juuri se, minkä ei pitäisi. Tyypillinen ja oikeudenmukainen sekasorto harharetkiltä palaamisen jälkeen.

Tämä metsänvartija muistuttaa Ahasveruksesta, löysi kerran metsän fragmentin ja jäi sille tielleen. Sairaalloisen turpea, päistään valistuksen näivettämä rönsy.

Niinkö vain levisi posti tielle. Seuralaisia oli peräti kaksi: korjasivat satoa horsmien alta. Minun yksinäisyyteni olkoon teidän sulhasenne, lausahti matkoihinsa mennyt metsänvartija. Hänen kiväärinsä laukaukset kiirivät kilometrien päästä kuin sinetit.

Kuinka virkistävää olikaan pyöräillä, vaikka minulta meni kaltevuuksien taju. Vieressä hölkkäsi-pyöräili vanha tuttu A, josta vielä jokin aika sitten olin ajatellut "tyttö". Hänellä on virkeyttä, säännölliset elämäntavat ja kirkas järjenjuoksu. Minulla ei ole niistä mitään, mutta on suunnaton onni. Oli ilo saada hänet mukaan myös verrokkiryhmäksi. Sitkeydelläni pysyn monenlaisten vauhdissa eikä irvistystä huomaa kukaan. (Hänellä oli kilpanumero selässä.) Tien varressa oli lato, toinen pää rantakivillä, siis venevaja. Käväisimme siellä kuin teinit, jotka ovat uteliaita ja kurkistavat joka paikkaan mutteivät kiivauttaan löydä mitään. Syvyydet vaanivat kaikkialla ja avaruus tekee yksinäiseksi. Heinä vain huojuu kunnes jokin säpsähtää.

Minulla oli kallisarvoinen esine, en nyt tiedä mikä se oli mutta hintalappu siinä oli päällä, tuonne minä sen viskasin, katsokaa noita horsmia, joku olisi voinut tarvita sitä, ne siis nousevat kivirauniosta tuolla tavoin, mahdoton paikka kulkea

Toipilasmekko yllään hän liehui markkinoilla. Kunnes katosi tuulipyörä- ja pilailuvälinekojun taa.

Eikö sinua hävetä, hän kysyi kiivettyään ylös, mutta paikka oli sellainen, että tuokin kysymys oli kuin kivelle pudonnut ja kadonnut omenan siemen.

Todellisuudessa kerrotaan tarinoita todellisuudesta, juoruja ja anekdootteja, joskus pieniä ihmeitä.

Toisinaan kun en muista hänen silmiään, kuvittelen tilalle ruusut, ja kuulen hänen nauravan siellä jossain.

Kun joskus käyn maailmalla ja palaan kotiin, vakuuttelen itselleni että en minä siellä mölissyt päihtyneenä vaan minun härkäni, mutta kuka tai mikä oli se joka mölisi selvin päin?

Mitä voisi pyörittää tänä yönä? Tänä yönä, mitä voisi pyörittää? Lasia siinä kuuluu olla ja kohtuullisesti kimallusta. Kenties professori ja puutarha, mekaniikan professori ja kuollut säveltäjä.

Kerran kävelin hänen kanssaan öiseen aikaan ja huomasin, että hänellä on sieraimissa ruohoaro, noin ilmastollisesti

Sarvipöllöjen ja haukkojen mentyä minulle ilkkui enää järkevä ja oppienmukainen kirjoitus

Nyt on saatu sellainen kuningas että heittää kanteleet sylistään kasaksi maahan. Arkaainen, marmoripilvensävyinen valaistus. Maitohöyryssä odottaa laivansa.

Tarkka-ampuja muistelee

Pakko myöntää että alun perin olin jousiampuja ja pidin nimenomaan kaaresta: miten nuoli nousee ja putoaa. Yhtenä syysiltana vilkaisin ikkunasta ulos ja näin kaistaleen iltataivasta, ja minut valtasi hillitön halu ampua nuolilla tuota kaistaletta. Mutta kaikki nuolet putosivat kaistaleen alle ja se oli sietämätöntä: minut valtasi kauhu. Hankin semmoisen kiväärin että en näe luodin putoamista. En minä sillä iltataivasta ammu. No joo petkutan itseäni tietenkin mutta kysypä ihmisiltä heidän motiiveistaan, eivät he koskaan puhu niin totta kuin minä tässä.

Jos muistelee menneitä, kuin ministeri, tähän tapaan: voi, miten häpeällistä oli se, tämä ja tuo (osoittelee sormellaan ympäri pöytää), ja valmistautuu polttamaan sillat, todistajien (ikään kuin) eliminoimiseksi, mutta jättääkin sen tekemättä, on jo tarttumassa puhelimeen (edellisen strategian vastakohta), ryhdistäytyy poukkoilussaan, riisuu ryhdin, viikkaa ja asettaa kaappiin, on yöpaitainen raketti ja sinkoutuu yläpuolisten huoneistojen läpi yötaivaan valosaasteisiin alapilviin kellumaan-palelemaan (pilvien hienojakoinen hiekka ratisee hampaissa), on tavallaan kaukana, niskan päällä yön kastelema lampun samettinen kupu.

Elipä kerran kotka, ja pelkäsi paljastumista