Otin hatustani kiinni. Mitä sinä nyt, älä kisko hattuani hän sanoi. En koko iltana suostunut sekoittamaan esineitä ja niiden kantajia. Yritin palauttaa tavaraa oikeille omistajilleen, äkkiä ennen yötä. Keltainen valo saartoi hämärtyvää pihaa, varjot kävelivät ympäriinsä, minä yhtenä heistä. Lainailkoot toisilleen, ajattelin rauhoittuneena, mutta jatkoin vielä jonkin aikaa. Esineitä piti nyt tunnustella ja nuuhkia. Älä syö sitä joku sanoi, en pimeässä erottanut kuka. Miten hän näki mitä minä nuuhkin muttei nähnyt että nuuhkin enkä syönyt. Kai hän oli sillä tavoin epätasaisesti keskittynyt.

"Hispaniolan hyvä poika" ei ehkä kuulosta onnistuneelta kirjannimeltä. Saari on kuitenkin verrattain myöhään ryövätty ja siellä esiintyy erilaisia uskomuksia ja niiden puutetta (masennustauti). Tauti on siis yhtä kuin uskomusten puute, ei sen seuraus, sanoo kantahispaniolainen päähenkilömme.

Sudet siis. Yksi seisoi saunapolulla ja antoi mitata itsensä. En kirjoittanut mittoja muistiin, tuli muita tehtäviä: tikkaat nojasivat valokeilassa saunan räystääseen. Valonheittimen takana istuu tavallisesti joku. Ajattelin että hän saa nyt istua siellä ja palella, en mene katsomaan, olen tässä omilla asioillani enkä anna itseäni häiritä. Tämä häiriö oli suhteellinen: aluksi valokeila tuntui vangitsevan ajatukset sisäänsä, sitten se paljasti pohjimmiltaan viittaavansa itsensä ulkopuolelle, katveeseen, joka sivumennen sanoen on aika iso. Valon tuota puolta en ollut aiemmin tajunnut, ja olen sentään kahdeksankymmentä vuotta tutkinut optiikkaa.

Tämä tässä on ilta. Sormen painama pikkuauto auringon pihalla ja otsatukan alinen viidakkoelämä. Sade ikään kuin nykäistään taivaalle ja maa jää höyryämään. Seisoo kastelukannu kädessä rinteen äärellä kuin jumala. Sudet tulevat takaa varjoista mutta huomaavat lähestyessään litistyvänsä. Kastelukannujumala kastelee sopiviksi katsomiaan kohteita. Sudet pääsevät läpi ja tulevat kehräämään ja rapsutettaviksi. Ne istuvat piirissä ja pelaavat tyhmää arvauspeliä menettämättä jalouttaan. Hän menee sisään ja unohtaa sudet ulos. Sisätilat ovat ahtaita ulkotiloihin nähden koska niihin on ladattu myyttejä ja symboliikkaa. Otanpa tästä tämän hän sanoo ja syö sen. Aurinko sytyttää lattialankut hehkuun arvaamattomaan. Tätä siis on illanvietto, hän sanoo, venyy ja venyy. Hän katsoo ulos: susi istuu kylmässä lätäkössä.

Enkö minä ollut vain yksi vilistäjistä. Kumpuileva maa keinui mukavasti. Kiidimme pensaiden lomitse tai päinvastoin, taivas näytti odottavan tai heijasti teollisuuden valoja.

Vähitellen hiekka alkoi nousta. Askelet pehmenivät entisestään. Juoksin sukkasillani pitkää käytävää. Huoneet pyörivät, käytävä pysyi suorana.

Edessä tuikki jo kaupungin tulia, mutta ensin vajosimme pimeään. Ukot istuivat avoimilla ovilla ja löivät kepillä kynnystä polviensa välissä.

Juoksemaan tottunut pystyi jo ajattelemaan. Jos keskittyi kyllin, istui jo pöydässä. He hymyilivät koska pöytä oli täynnä, seuraa ja syötävää, hiljaista palamista.

Kivien alla uinuvat monströösit

Hän nosti kirjoituspöydän kantta ja kutsui koiraa. Koira tuli ja säikähti pystyynnoussutta pöydänkantta. Saattoi koira tulla pöydän sisältäkin ja olla säikähtämättä. Hän ei ollut koiran varsinainen isäntä, mikä ilmeni molemminpuolisena kunnioituksena: kunnioitettu koira hän sanoi. Koiran uskollisesti seuratessa hän sytytti kynttilän ja käveli ympäriinsä kirjastossa. Hän muisti kolmannentoista kesänsä ja voimakas mielenliikutus ravisti häntä: nimettömät pojanodotukset ja niiden kaatuminen kohti pettymysten purppuranmustaa taivaanrantaa hän ajatteli ja hihitti vertaukselle. Koira vingahti huolestuneena, kunnioitetun vieraan mielentila oli epävakaa. Hyllymetreittäin soopaa vieras irvisteli eikä tiennyt mihin purkaa kiukkunsa. Hän avasi isot ruutuikkunat syysyöhön ja asettui siihen kuin pappi alttarille. Koira vinkui nyt taukoamatta. Nyt kävi sillä tavoin kaksijakoisesti, että samalla kun hän mietti miksi aukoi kaikenlaisia tasoja ja luukkuja ja jätti ne auki, hän juoksi hälisten pimeitä käytäviä huoneesta toiseen. Koira hämmentyi: vieras juoksi ja melusi mutta oli samanaikaisesti rauhallinen ja keskittynyt.

Jonain päivänä savukkeessa erottuu vahva naftaliinin maku. Se merkitsee että pian on lähdettävä matkalle. Mutta ei hätää: en tarkoita mitään vulgaarimatkaa, jätät vain kaiken ja kun pää on tyhjä, otat vastaan seuraavat välittömät vaikutelmat ja siinä matka jo olikin. Ihana naftaliini! Vain vähän myrkkyjä, loppu silkkaa tietä ja maisemia.

Mikä päivä tämä muka on? Katson kalenteria enkä usko silmiäni. Viikonpäivä, päivämäärä, vuosiluku, yhdistelmä on vieras.

Omalla tavallaan vastahakoisesti hän laskeutui pimeyden ytimeen. Polku oli leveä ja kevyt kulkea, pensaat ja oksat kaartuivat sen ylle. Lehvät valittivat sietämättömän alakuloisesti, mutta jos pysähtyi kuuntelemaan, se oli vain riisuttua ääntä. Hän kaipasi pajavasaraa, toisin sanoen puuta ja rautaa, mutta kun hän sai raudan käsiinsä, hän huomasi kaivanneensa märkää kiveä. Sivupoluilla jatkuivat viattomat ja vaaralliset leikit jollaisiin hän ei ollut koskaan osallistunut. Olen pääpolun kulkija hän julisti, tosin se on pääpolku vain minun näkökulmastani, muiden mielestä se on joutomaata.

Hän katsoi hiekkapilven takana juoksevia alankomaalaisia kunnes kyllästyi ja jatkoi talkkunan lusikoimista. Näky harmitti häntä, alankomaalaisten ei kuuluisi juosta, mutta miten korjaat maailman oikut? Vetäytymällä syvemmälle pensaaseen hän mietti, mutta se oli vilkasliikenteinen pensas kaupungin puistossa. Kun pensaan juureen kieri petankkipallo tai lehtiin kahahti frisbee, hän otti sen hyvin henkilökohtaisesti ja kampasi tukkansa kuin frisbee olisi osunut siihen. Häntä alkoi hävettää pensaan puolesta. Hän repi paitansa ja peitti tilkuilla pensaan kiipeilyn kuluttaman paljaan rungon.

Eikö riitä tämä tämmöinen, mölähti Caesar, koulutukseltaan rakennusmestari.

Koirat kävivät kujilla, aurinko hieroskeli hietaa. Uljaasti kaartui polku ja legioonalaiset työnsivät tarjoilukärryä. Mutta Caesar vain ulkoilutti pikku geysiriään.

Tuollaisena huterana päivänä, kun polkupyörä huojuu ja sisäinen ja ulkoinen tärinä käyvät hätäistä vuoropuhelua, käärin peittoni ja kävin syvemmälle luolaan eli vaatehuoneeseen. Siellä tunsin enää olevani vain kaksimetriseksi venähtänyt lyseolainen ja pystyin taas ajattelemaan. Ajatukset tosin tuntuivat pakkautuvan otsaan laajentaen sen valtavaksi, lattiaan kumahtamistaan odottavaksi luukontiksi, mutta toisaalta ne erottuivat toisistaan kuin painottomassa tilassa leijuvat työkalut. Olemista koskeva keskeinen ajatus näyttäytyi puolimetrisenä jakoavaimena, noin esimerkiksi. Kun ravistin päätäni, ajatukset järjestyivät mukavasti toisin. Välillä paine poskionteloissa kävi sietämättömäksi ja minun piti ilmata mieleni.

Olen uuden työni vuoksi joutunut harjoittelemaan hyvän tavan mukaisuutta ja kohteliaisuuksia, mutta sitä mukaa kuin opin uutta, unohdan vanhaa, ja käytökseni seurassa on valitettavan fragmentoitunutta. Eihän riitä se, että muistaa oikeat sanat, katseen kohdistukset ja sekuntimäärät, osaa annostella kiinnostuneisuutta ja välinpitämättömyyttä tai nauraa oikeassa kohdin miellyttävällä nauruäänellä. Vaikeinta on vastata yllättäviin kysymyksiin, joihin on olemassa jokunen oikea vastaus ja lukematon määrä vääriä. Jos oikein keskityn ja suoriudun näistä haasteista, olen todennäköisesti huomaamattani kolhinut kanssaihmisiä ja kaatanut esineitä. Kuvaamani ongelmat koskevat illanviettoja, töissä menee ihan hyvin kiitos kysymästä. Minulle tuodaan ennennäkemättömiä laitteita, korjaan niitä hihat säihkyen. Esimieheni saattaa unohtua minuuteiksi ihastelemaan kykyjäni. Innostus on vallannut koko osaston. Usein keskeytän työskentelyni hetkeksi, ikään kuin nautintoa pitkittääkseni. Odotan jähmettyneenä muutaman sekunnin kunnes kuulen taivaanrannan pauhun. Valo nousee kerrostalojen takaa ohimoitani kohti kuin moniväriset lokkiparvet. Nauran äänettömästi (ja ilmeettömästi) ja sukellan takaisin työhön.

Kypärä oli puolillaan vettä kuin hän olisi siihen itkenyt, ketä minä nyt palvelen hän tuntui kysyvän, hirveä pimeys hän sanoi ääneen ja näytti jäävän miettimään mitä oli sanonut, hyvä että tulin sanoneeksi hän sanoi, nyt olen ikään kuin julkaissut jotain tarkasteltavakseni, tuntuu kuin jokin hassu rääpäle olisi sanonut sen, hän nousi seisomaan ja katsoi siihen missä oli istunut, tuossa se istui hän sanoi ja hymähti, montako meitä tässä on hän kysyi, vähintään kaksi sanoin, tai enintään yksi hän sanoi, tyhjensi kypärän, avasi grillin oven, meni sisään, ilmestyi luukulle ja kysyi mitä saisi olla.