Profeetta olisi varoittanut kaikkia, muttei oikein tiennyt mistä. Lusikat kilahtelivat pahaenteisesti. Sokea juhlaväki valtavan kaivannon partaalla, tosin kaivantoa ei ollut. Juhlakalua olisi odottanut valoisa tulevaisuus, profeetta ajatteli itkua pidätellen. Hän koetti ajatella ruotsiksi, vanha kikka jolla pään saa aina järjestykseen. Annorlunda, annorlunda, hoki ääni mielessä. Pitäisikö tämä kertoakin ruotsiksi? Profeetta vaihtoi kielestä toiseen. Sijaistoiminto, välähti hänen mielessään, mutta ei auttanut, hän ei kyennyt enää vakavasti huolestumaan tai hätääntymään.

Risteyksessä hän huomasi ettei sittenkään halunnut keskustaan. Onko minusta tullut näin arka, hän mietti, menköön tämä puolestani. Hän laittoi mekaanisen hiiren jatkamaan keskustaan ja kääntyi itse vasemmalle.

Himmeitä katuja, harmaita rakennuksia, tihkusade. Tämä ei ole mikään New York, en kai muuten täällä olisikaan. Toisaalta tämä voi aivan hyvin olla Brooklynin laihat vuodet. Sijaintiani ei voi varmistaa: olen likinäköinen, katujen nimiä ei erota. Vastaantulijat eivät puhu mitään. Valuutta on yhtä tuttu tai vieras kuin dollari. Katu on kuiva, tihkusade oli vain valon sirontaa. On nähty valtavasti vaivaa, rapattu korkeat talot, sitten jätetty ne maalaamatta. Tällainen oli matkani Puolaan tai New Yorkiin.

Kotiäly ja matkaäly

Hypoteesi maankamarasta

Onpa mukavaa taas pitkästä aikaa löytää kielellinen ajattelu, hän sanoi, ikään kuin keskustelun avaukseksi.

Nyt minä panen pipon päähäni hän sanoi, mutta ei tehnyt niin, jatkoi vain pianon pimputusta. Serkku ärsyyntyi ja kysyi miksi sinä aina väität tekeväsi jotain mutta et tee sitä. Hän ei vastannut: pipoväite kuului kappaleeseen, kysymyksiin vastaaminen ei.

Perkins astui metroon ja epäili itseään chauvinismista. Metro syöksyi tunnelista sillalle, Perkins katseli merimaisemaa ja heitti huolet mielestään. Hänen sateenvarjonsa oli liian pitkä, pikemminkin salko; siitä oli vaivaa metrossa.

-Minun pitäisi matkustaa mutta en millään ehtisi, minun pitäisi kirjoittaa.
-Milloin olet sitten viimeksi matkustanut?
-On siitä ainakin seitsemän vuotta.
-Herranen aika oletko sinä kirjoittanut seitsemän vuotta!
-Ei se niin mene hyvä rouva. Olen kirjoittanut melko harvoin.
-Mutta nyt kun sinun pitäisi matkustaa, sinun pitääkin kirjoittaa? Hotellit ja kaikki.
-Juuri niin hyvä rouva.

No mitä pidit vanhemmistani, hän kysyi. En tiedä, he hymyilivät, vastasi olkoon nyt vaikka Perkins. Tyhmä kysymys, sanoi ensimmäinen häpeissään, aina minä puhun ennen kuin ajattelen. Mutta niin minä olen elänyt terveenä tähän päivään asti hän lisäsi ja lumoutui ajatustensa keinahtelusta kuoppaisella tiellä; nehän ovat vain ajatuksia hän sanoi, mitä ne minuun edes kuuluvat. Mitä sinä nyt, kysyi Perkins huolestuneena.

Muistot jokivarresta ovat ahdistavia ja kohta niitäkään ei enää ole, hän huomautti viisaasti, karismaattinen kun oli. Hänellä oli kädessään kuin keppi jolla hän kohotti kuin viittaa pöydässä olijain yllä.

Aamulla vahtimestari asetteli aulan ison maton hiukkasen toisin, ja huomasi tällä tavoin pystyvänsä manipuloimaan ihmisten kävelyreittejä. Tästä oli hupia joksikin aikaa. Oli vaikea selittää lääkärille kuinka raskasta oli olla taas entistä kyllästyneempi työhön ja maailmaan. Lääkäri vihjaili että kääntämällä asioita päässä (kuin eteismattoja) olisi mahdollista ohjailla ajatuksia toisiin uomiin. Minä olen tehnyt sen jo tuhannen kertaa, vahtimestari valitti, pääni on kuin Niilin suisto. Lääkäri haki tietokoneensa näytölle ilmakuvan Niilin suistosta. Haaroja ei ole kovin monta, lääkäri huomautti. Mutta kuinka monta niitä on ollut, vahtimestari mutisi. He vaihtoivat näytölle Mississipin suiston jota hurrikaani parhaillaan murjoi uuteen uskoon.

Vain kevyt tönäisy ja hän olisi taas peluri. Mutta tönäisyä ei tullut. Hän ei muistanut juoneensa aamulla kahvia, mutta muisti kuuman lätäkön valuvan nieluunsa tasangon ainoassa varjossa. Hänen seremoniallinen muistinsa, yhtä tuttu kuin unohtunut lihas, järjesti tuollaisen auringonpimennyksen, ja hän tutkiskeli muodonmuutosta kuin luottavainen leikkauspotilas, tai poissaoleva kirurgi, oman itsensä hajamielisenä tanssahteleva kirurgi.

Otin hatustani kiinni. Mitä sinä nyt, älä kisko hattuani hän sanoi. En koko iltana suostunut sekoittamaan esineitä ja niiden kantajia. Yritin palauttaa tavaraa oikeille omistajilleen, äkkiä ennen yötä. Keltainen valo saartoi hämärtyvää pihaa, varjot kävelivät ympäriinsä, minä yhtenä heistä. Lainailkoot toisilleen, ajattelin rauhoittuneena, mutta jatkoin vielä jonkin aikaa. Esineitä piti nyt tunnustella ja nuuhkia. Älä syö sitä joku sanoi, en pimeässä erottanut kuka. Miten hän näki mitä minä nuuhkin muttei nähnyt että nuuhkin enkä syönyt. Kai hän oli sillä tavoin epätasaisesti keskittynyt.

"Hispaniolan hyvä poika" ei ehkä kuulosta onnistuneelta kirjannimeltä. Saari on kuitenkin verrattain myöhään ryövätty ja siellä esiintyy erilaisia uskomuksia ja niiden puutetta (masennustauti). Tauti on siis yhtä kuin uskomusten puute, ei sen seuraus, sanoo kantahispaniolainen päähenkilömme.

Sudet siis. Yksi seisoi saunapolulla ja antoi mitata itsensä. En kirjoittanut mittoja muistiin, tuli muita tehtäviä: tikkaat nojasivat valokeilassa saunan räystääseen. Valonheittimen takana istuu tavallisesti joku. Ajattelin että hän saa nyt istua siellä ja palella, en mene katsomaan, olen tässä omilla asioillani enkä anna itseäni häiritä. Tämä häiriö oli suhteellinen: aluksi valokeila tuntui vangitsevan ajatukset sisäänsä, sitten se paljasti pohjimmiltaan viittaavansa itsensä ulkopuolelle, katveeseen, joka sivumennen sanoen on aika iso. Valon tuota puolta en ollut aiemmin tajunnut, ja olen sentään kahdeksankymmentä vuotta tutkinut optiikkaa.

Tämä tässä on ilta. Sormen painama pikkuauto auringon pihalla ja otsatukan alinen viidakkoelämä. Sade ikään kuin nykäistään taivaalle ja maa jää höyryämään. Seisoo kastelukannu kädessä rinteen äärellä kuin jumala. Sudet tulevat takaa varjoista mutta huomaavat lähestyessään litistyvänsä. Kastelukannujumala kastelee sopiviksi katsomiaan kohteita. Sudet pääsevät läpi ja tulevat kehräämään ja rapsutettaviksi. Ne istuvat piirissä ja pelaavat tyhmää arvauspeliä menettämättä jalouttaan. Hän menee sisään ja unohtaa sudet ulos. Sisätilat ovat ahtaita ulkotiloihin nähden koska niihin on ladattu myyttejä ja symboliikkaa. Otanpa tästä tämän hän sanoo ja syö sen. Aurinko sytyttää lattialankut hehkuun arvaamattomaan. Tätä siis on illanvietto, hän sanoo, venyy ja venyy. Hän katsoo ulos: susi istuu kylmässä lätäkössä.

Enkö minä ollut vain yksi vilistäjistä. Kumpuileva maa keinui mukavasti. Kiidimme pensaiden lomitse tai päinvastoin, taivas näytti odottavan tai heijasti teollisuuden valoja.

Vähitellen hiekka alkoi nousta. Askelet pehmenivät entisestään. Juoksin sukkasillani pitkää käytävää. Huoneet pyörivät, käytävä pysyi suorana.

Edessä tuikki jo kaupungin tulia, mutta ensin vajosimme pimeään. Ukot istuivat avoimilla ovilla ja löivät kepillä kynnystä polviensa välissä.

Juoksemaan tottunut pystyi jo ajattelemaan. Jos keskittyi kyllin, istui jo pöydässä. He hymyilivät koska pöytä oli täynnä, seuraa ja syötävää, hiljaista palamista.

Kivien alla uinuvat monströösit

Hän nosti kirjoituspöydän kantta ja kutsui koiraa. Koira tuli ja säikähti pystyynnoussutta pöydänkantta. Saattoi koira tulla pöydän sisältäkin ja olla säikähtämättä. Hän ei ollut koiran varsinainen isäntä, mikä ilmeni molemminpuolisena kunnioituksena: kunnioitettu koira hän sanoi. Koiran uskollisesti seuratessa hän sytytti kynttilän ja käveli ympäriinsä kirjastossa. Hän muisti kolmannentoista kesänsä ja voimakas mielenliikutus ravisti häntä: nimettömät pojanodotukset ja niiden kaatuminen kohti pettymysten purppuranmustaa taivaanrantaa hän ajatteli ja hihitti vertaukselle. Koira vingahti huolestuneena, kunnioitetun vieraan mielentila oli epävakaa. Hyllymetreittäin soopaa vieras irvisteli eikä tiennyt mihin purkaa kiukkunsa. Hän avasi isot ruutuikkunat syysyöhön ja asettui siihen kuin pappi alttarille. Koira vinkui nyt taukoamatta. Nyt kävi sillä tavoin kaksijakoisesti, että samalla kun hän mietti miksi aukoi kaikenlaisia tasoja ja luukkuja ja jätti ne auki, hän juoksi hälisten pimeitä käytäviä huoneesta toiseen. Koira hämmentyi: vieras juoksi ja melusi mutta oli samanaikaisesti rauhallinen ja keskittynyt.

Jonain päivänä savukkeessa erottuu vahva naftaliinin maku. Se merkitsee että pian on lähdettävä matkalle. Mutta ei hätää: en tarkoita mitään vulgaarimatkaa, jätät vain kaiken ja kun pää on tyhjä, otat vastaan seuraavat välittömät vaikutelmat ja siinä matka jo olikin. Ihana naftaliini! Vain vähän myrkkyjä, loppu silkkaa tietä ja maisemia.

Mikä päivä tämä muka on? Katson kalenteria enkä usko silmiäni. Viikonpäivä, päivämäärä, vuosiluku, yhdistelmä on vieras.

Omalla tavallaan vastahakoisesti hän laskeutui pimeyden ytimeen. Polku oli leveä ja kevyt kulkea, pensaat ja oksat kaartuivat sen ylle. Lehvät valittivat sietämättömän alakuloisesti, mutta jos pysähtyi kuuntelemaan, se oli vain riisuttua ääntä. Hän kaipasi pajavasaraa, toisin sanoen puuta ja rautaa, mutta kun hän sai raudan käsiinsä, hän huomasi kaivanneensa märkää kiveä. Sivupoluilla jatkuivat viattomat ja vaaralliset leikit jollaisiin hän ei ollut koskaan osallistunut. Olen pääpolun kulkija hän julisti, tosin se on pääpolku vain minun näkökulmastani, muiden mielestä se on joutomaata.

Hän katsoi hiekkapilven takana juoksevia alankomaalaisia kunnes kyllästyi ja jatkoi talkkunan lusikoimista. Näky harmitti häntä, alankomaalaisten ei kuuluisi juosta, mutta miten korjaat maailman oikut? Vetäytymällä syvemmälle pensaaseen hän mietti, mutta se oli vilkasliikenteinen pensas kaupungin puistossa. Kun pensaan juureen kieri petankkipallo tai lehtiin kahahti frisbee, hän otti sen hyvin henkilökohtaisesti ja kampasi tukkansa kuin frisbee olisi osunut siihen. Häntä alkoi hävettää pensaan puolesta. Hän repi paitansa ja peitti tilkuilla pensaan kiipeilyn kuluttaman paljaan rungon.

Eikö riitä tämä tämmöinen, mölähti Caesar, koulutukseltaan rakennusmestari.

Koirat kävivät kujilla, aurinko hieroskeli hietaa. Uljaasti kaartui polku ja legioonalaiset työnsivät tarjoilukärryä. Mutta Caesar vain ulkoilutti pikku geysiriään.

Tuollaisena huterana päivänä, kun polkupyörä huojuu ja sisäinen ja ulkoinen tärinä käyvät hätäistä vuoropuhelua, käärin peittoni ja kävin syvemmälle luolaan eli vaatehuoneeseen. Siellä tunsin enää olevani vain kaksimetriseksi venähtänyt lyseolainen ja pystyin taas ajattelemaan. Ajatukset tosin tuntuivat pakkautuvan otsaan laajentaen sen valtavaksi, lattiaan kumahtamistaan odottavaksi luukontiksi, mutta toisaalta ne erottuivat toisistaan kuin painottomassa tilassa leijuvat työkalut. Olemista koskeva keskeinen ajatus näyttäytyi puolimetrisenä jakoavaimena, noin esimerkiksi. Kun ravistin päätäni, ajatukset järjestyivät mukavasti toisin. Välillä paine poskionteloissa kävi sietämättömäksi ja minun piti ilmata mieleni.

Olen uuden työni vuoksi joutunut harjoittelemaan hyvän tavan mukaisuutta ja kohteliaisuuksia, mutta sitä mukaa kuin opin uutta, unohdan vanhaa, ja käytökseni seurassa on valitettavan fragmentoitunutta. Eihän riitä se, että muistaa oikeat sanat, katseen kohdistukset ja sekuntimäärät, osaa annostella kiinnostuneisuutta ja välinpitämättömyyttä tai nauraa oikeassa kohdin miellyttävällä nauruäänellä. Vaikeinta on vastata yllättäviin kysymyksiin, joihin on olemassa jokunen oikea vastaus ja lukematon määrä vääriä. Jos oikein keskityn ja suoriudun näistä haasteista, olen todennäköisesti huomaamattani kolhinut kanssaihmisiä ja kaatanut esineitä. Kuvaamani ongelmat koskevat illanviettoja, töissä menee ihan hyvin kiitos kysymästä. Minulle tuodaan ennennäkemättömiä laitteita, korjaan niitä hihat säihkyen. Esimieheni saattaa unohtua minuuteiksi ihastelemaan kykyjäni. Innostus on vallannut koko osaston. Usein keskeytän työskentelyni hetkeksi, ikään kuin nautintoa pitkittääkseni. Odotan jähmettyneenä muutaman sekunnin kunnes kuulen taivaanrannan pauhun. Valo nousee kerrostalojen takaa ohimoitani kohti kuin moniväriset lokkiparvet. Nauran äänettömästi (ja ilmeettömästi) ja sukellan takaisin työhön.

Kypärä oli puolillaan vettä kuin hän olisi siihen itkenyt, ketä minä nyt palvelen hän tuntui kysyvän, hirveä pimeys hän sanoi ääneen ja näytti jäävän miettimään mitä oli sanonut, hyvä että tulin sanoneeksi hän sanoi, nyt olen ikään kuin julkaissut jotain tarkasteltavakseni, tuntuu kuin jokin hassu rääpäle olisi sanonut sen, hän nousi seisomaan ja katsoi siihen missä oli istunut, tuossa se istui hän sanoi ja hymähti, montako meitä tässä on hän kysyi, vähintään kaksi sanoin, tai enintään yksi hän sanoi, tyhjensi kypärän, avasi grillin oven, meni sisään, ilmestyi luukulle ja kysyi mitä saisi olla.

Naisella kasvoi päässä lampaanvillaa. Hän tuijotti siihen tapaan että tekisi kipeää ottaa siitä selvä. Tuulipuvulla ei ollut mitään merkitystä, häntä oli vaikea kätkeä kaltaisiltaan. Mukavat mietteet karisivat rantapolulla.

Esteetillinen muistio

Kuu ja peltikolari

Hän kelluu kulttuurissa eikä mikään tempaa häntä syvyyksiin. Liejua valuvat sotilaat seurasivat häntä kauan sitten. Jalanjälkien oli tarkoitus varoittaa.

Tämä asunto ei ole tarpeeksi vanha minun muistilleni. Pystyn melko tarkoin päättelemään rakennusvuoden siitä millaisia ajatuksia asunnossa syntyy tai jää syntymättä. Tyhjäpäisyys herättää kauhua. Polvien rypyt kaulitun autiuden ainoissa portaissa ("kolme abstraktia askelmaa").

Surviaisten jarrut kirskuivat ja rapisi taivahan maali

Syvä- ja pohjatonmietteinen perustivat avioliiton.

Tismalleen sama tuote vaikutti laadukkaammalta, puhtaammalta, terveellisemmältä kolmekymmentä vuotta sitten. Nuorisokulttuuri laskettiin keskustaan kuin marjakippo varvikkoon.

Hänellä oli deus ex machinan karisma

Tämä on Tiedon Tiikeri ja tuo tuossa Ymmärtämättömyyden Valtatie

Valonheitin kaatui ja hän käveli sen keilassa 35 kilometriä

Valitsi kulkuneuvokseen itsensä näköisen muistomerkin ja kulutti matkan kiipeilemällä sen hiekkaisia sisäseinämiä

Näennäisen luottamuksellinen varjo

Hermetiska språkfamiljerna

Istuttaisin hänet aluksi katolle paukuttamaan peltejä kantapäillä. Meikkikokoelman kaunein hymykuoppa. Loppuilta kaiun pitkittämistä ja hämärtyvän kuvan valaisua hermeettisin keinoin.

Enkö sentään ollut veijarina liikkeellä? Enkö ollut, sikälikin että varjo humahti hattuun? On heinäsuovia, jotka kuivuvat sisäisesti, säästä piittaamatta, kuin seuraavaan etappiin keskittyvä kulkuri. Niin pahasti kuin horisonttia painetaankin hallitsemattomien olosuhteiden toimesta, kärsivällinen mieli erottelee kerrostumista etäisyyden ja vikkelät sormet nappaavat vihkon paksujen kirjojen puristuksista. Kodat paukkuvat ja siemeniä rapisee niittyyn. Kävelee tienoon poikki liepeet laahaten kuin soiden ennallistamisohjelma.

Talvi loppui ja alkoivat kesän kauhut. Tarvitaanko tähän mennyttä aikamuotoa. Aikamuotokin on siis mennyt. Mitä menetyksiä hän rannan kivellä polvillans potee. Sen verran hämärää sentään että kuu kelluu meressä painonsa mukaisesti. Taivaalla painii muodoton hirviö kuin huoltoasema. Lasihelmi suunnistaa kalliopolulla eksymättä, voimia on vähän mutta ne on keskitetty viisaasti, kuin budjetti, jos vain ei satu mitään onnetonta kuten ruuhkaa.

Paikalliset joivat oliiviöljyä suoraan pullosta. Otin minäkin, se oli kitkerää kuten kaikki väärentämätön. Käytössäni oli louhitun näköinen työhuone: ikkuna- ja oviaukko, kolme umpiseinää, pieni hylly, vähän lattiaa ja laveri, ajaton valkea koppi. Minustakin tuli mitä pikimmin ajaton, päästelin suustani maailman ääniä ja harjoitin auringon kierron mukaista varjotoimintaa. Alkukantaisen kauhun vallassa juoksin vuoripolkua olemattomia pakoon, meri velloi lahdessa, valloittaja tai muu väki lastasi laivaa, ruukkuja ja puulaatikoita, orjia tai orjamaisesti hiipiviä hahmoja. Lintuja oli harvassa, yksittäinen lokin huuto riitti täyttämään taivaan, kurjan koppini aukkoja ei saanut tukittua.

Kävelin kuivaksi palaneen puiston keskustaa ja muistomerkkiä kohti. Tukkani alkoi leijua. Helle ei tuntunut tulevan auringosta vaan maasta. Oikein miellyttävä poskille tuollainen maahelle. Mitä palvelivat kiveen hakatut leveäleukaiset sotilaat. Nuoruudessaan hän vain tupakoi ja siitä huomautettiin piknikillä – elettiin siis jo tätä kurjaa aikaa. Pää oli nyt liian lähellä mieltä. Ihmisten vastenmielisyys johtuu vaatetuksesta, ruokavaliosta, pesuaineista ja parturista. Miten voisi haluta lopputuotetta. Tupakoinnin paheksuja oli sievä ja kerhotätimäinen. Vaikka olin sisäisesti tyhjä ja kelluin kuin korkki ristilaineilla, tiesin sentään ettei minusta mitenkään voisi tulla kelpo kerholaista.

Sellaisina hetkinä hänellä oli tapana matkustaa Puolaan

Latoko se siinä, vanha kuoma, hän sanoi ja taputti latoa lapaluiden väliin. Ladosta vingahti valkoinen koiranpentu puremaan alista heinää. Jo siellä huvila odotti huvilaväkineen. Vene oli rannassa kumollaan, hän kallisti sitä sen verran että mahtui kierähtämään alle. Parempi olla puuttumatta huvilaväen elämään. Mikäs minä olin koulutukseltani, hän sanoi itsekseen veneen alla ja hihitti. Koira kaivoi tunnelia päästäkseen seuraan. Kun kuono ilmestyi näkyviin, hän työnsi sen ”hellästi” pois. Koira hyvä, minun täytyy ajatella, hän kuiskasi tunneliin. Nyt koira alkoi vinkua. Löisikö isäntä kohta leveän kämmenensä veneen pohjaan säikäyttäen hänet pahanpäiväisesti?

Luolasta tulee sokea mies ja hänen katseensa kirkastuu. Hänen katseensa kirkastuu ja hän tervehtii meitä kullalla ja hopialla. Uhkaako aurinko hänen kaljua päätään? Ei, helle oli vain sisäistä harhaa. Ilma on kammottavalla tavalla viileä, lämpötila on ehkä kahdeksantoista mutta kuivan tuulen sisällä piilee pakkanen kuin paineaalto.

Laakso avautuu suoraan edessä, mutta menneisyys vasemmalta etuoikealle. Niiden valo näyttää ja tuntuu samalta, niillä on siis oltava jotain yhteistä. Kaivostyöläiset laskeutuvat pieninä ryhminä serpentiinitietä, kilpapyöräilijät tulevat heitä nauhana vastaan. Taivas harteilla kirskahtaa kuin junan jarrut, ääni jää kaikumaan laaksoon.

Jälkeläinen kysyy kuparipannuista mitä ne ovat. Niissä keitettiin kahvia ennen vanhaan, vastaan kauhuissani, kuin minua kutsuttaisiin ulkoa ja jos menisin sinne, siellä olisi määrittämätön vuodenaika ja latvojen takaa kohoaisi laivueita.

Pimeä sivuhuone, jota ajatellessa emme, me kaikki, mitenkään voi olla huudahtamatta jälleen hooray, ensinnäkin huomatessamme levysoittimen, jääkaapinkokoisen laitoksen, joka seisoo mustana ja himmeänkeltaisena kuin ajatuksiaan jostain korviensa takaa (ehkä niskavilloista) levittelevä entinen asemapäällikkö, nykyinen loogikko, ja jatkaa muodonmuutoksiaan, toisin sanoen olemuksensa annostelua kun siirrämme katseemme viereiseen palmukasviin jota erehdymme pitämään piikatyttönä, mutta se on lyseolainen Henrik, urheilullisen ajatuksen kaarelle taivuttama, nurkassa on tyhjä nojatuoli jolla käy varsinainen olentojen vilske, mutta me täällä, tai tässä, mepä me, vilkaisemme ohimennen peilistä säikähtyneiden kasvojemme paljoutta ja raahaudumme väsyneinä ikkunaan, mikäli mahdumme, tuijottamaan kuutamon täräyttämää kaupunkinäkymää jossa haikaileva henkemme saa samanlaisen levon kuin tyynyn sijaan leukansa hangelle laskeva vihikoira. Kylläpä on verrattoman paljon pimeitä kohtia ja varjoja, hihkaisee sisällämme pieni voittoisa ääni. Kunpa meillä olisi sellainen ääni ja äänellä joukoittain hyvinmuodostuneita kuulevia korvia kuin apinoita oksilla.

Miten tulikin siinä yhteydessä mieleen sana hölmö, kuin ovelle olisi astunut oviaukkoon nähden liian iso mies, luonnollisen lihava, tuhdissa flanellipaidassa, ja teki mieli havahtua kaukana asutuksista hämärtyvään aikaan. Istuin sohvassa kuin typerä kansio, vaatteet yhä pakkasentuoksuisina, seuranani kanssaistujien vaitelias synkkyys kuin vuosikymmenien mittaiseksi venähtänyt jumalanpalvelus, piti vain hahmottaa mikä oli tuo jumala, nähdä se leijumassa huoneen keskellä ja kysyä oliko sillä kenties muita vaatimuksia kuin tällainen loputon olemattoman poteminen. Sen sijaan ilmestyi siis tuo hölmö, ja sen voimakkaasta vaikutuksesta päätellen en tainnut olla aivan vajoksissa, mistä ilahtuneena aloin tuntea vetoa pimeään sivuhuoneeseen.

Miksi minun piti sulauttaa yhteen kaksi päähänpinttymäksi käynyttä ihmistä? Voidakseni tutkia seurauksia, ja pidättäytyä väittämästä muka halunneeni juuri niitä. No, heistä tuli tuollainen utuinen, ehkä jopa auringoton aamunkoitto, johon voi nojata otsaansa (ennen merimatkaa), tai jolle voi kääntää selkänsä ja lähteä tiehensä, vilkuillen tien molemmin puolin horisontissa mukana kiiruhtavia voimia.

Minun puolestani he voisivat sulautua yhdeksi. Mutta näen heidän vain kumartuvan saman asian ääreen. Helpointa on sekoittaa heidän äänensä, ja sen mukana muu mikä heillä on sisällään. Sulautumista ei voi enää pysäyttää. Kammottavinta on lopuksi ulkokuorien yhtyminen, ikään kuin viime kädessä iho olisi ihmisen sielu. En kuitenkaan väistä näkemääni, ja mäki on ylitetty, tulen itseäni vastaan kuin litteä laine rannan hiekkaan.