Oli kaksi runoa ja niissä samat sanat, mutta toista ei ollut pikkelöity.

Voi miten kurjat juhlat, päästäpä rämeelle
Väki huojuu ja lamppuja kaatuu huoneen reunalta keskelle päin
Istun täällä kuin vanha körtti, jäykkyyteni jatkuu kiviseinänä
Väsyttää kuin pikkulasta, toisin sanoen voi leikkiä optisilla ja auditiivisilla illuusioilla ja ruumiinjäsenten puutumisella
Vielä pari joulupukkiohjelmaa ja pääsen rämeelle

Se, mikä vielä ei ole pakkasta, vaanii kuin kissaeläin pensaiden varjossa, ja epäilys herää. On oikein miellyttävää epäillä nukkuvassa kaupungissa.

Nuorille käy usein niin, että ovat rakastuneita mutta joutuvat henkensä pitimiksi navetalle luomaan lantaa tai teurastamolle siivoamaan suolia tai kylmävarastolle nostelemaan nuhaisina laatikoita.

Hänellä oli monta peitenimeä ja -puikkoa, ja jatkuvasti hän katoili, ennen muuta tekstuaalisesti, mutta myös näkyvistä.

Hurraa-kadulla vastaani tuli luopio. Onnittelin häntäkin ja poikkesimme heti ravintolaan. Siellä ei ollut kuin kirppuja. Pitikö olla niin voitonvarma? Pakkanen autioitti puiston omalaatuisella tavallaan. Mutta olinko koskaan nähnyt yhtä tyylikästä luopiota?

Romanttinen ja lyyrinen kappale menivät temppeliin rukoilemaan, mutta vain toinen poistui sieltä vanhurskaampana kuin toinen.

Yhden pyhä on toisen arki, toisen arki on kolmannen painajaisuni, kolmannen painajaisuni on neljännen huonosti nukuttu viikko. Mutta tämä vain näin yksinkertaistetusti.

Onko täällä vaivuttu hornan kotoisuuteen?

Että repoko käveli vastaan Mikkelinvuorella ja puhutteli?

Hämärässä keinuvia kuusia, laskeva pelto, metsässä joukkojaan juoksuttava tuuli, kimmeltävä kaupunki, lumen vaimentamat kadut, lamppu ikkunassa, viivyttelijä öisessä puistossa.

Mihinkä tässä enää havahtuisi, jos ei tuuleen, tai kynttilän lyhenemiseen, tai kylmään, tai siihen että onpa myöhä, oikein hyvä ja kodikas, maailmankolkanlaajuinen myöhä.

Kuuntelin asuntosijoittajan juttuja ja mietin, että tuommoinen lainojen lyhentely kuulostaa eripituisten kynttilöiden polttamiselta, ja kun lehdessä toistamiseen neuvotaan miten vähästäkin voi sijoittaa, olipa joku sijoittanut sosiaalietuuksiaankin, rohkaistuin minäkin ja hankin lisää kynttilöitä, ja nyt seuraan kuinka ne lyhenevät, saatan unohtaa ne joksikin aikaa ja hups, onpa se taas lyhentynyt, kohta pääsen aloittamaan uuden.

Lumisten kuusten alla

Käveleekö joku tiellä, tällaisella säällä? Kauan sitten siinä ei vielä ollut tietä, mutta vielä ennen sitäkin aikaa siinä meni tie, kivinen ja muokkaamaton, ja siinä minä kävelin, tällaisella säällä.

Hän tuli illalla ja tuuli repäisi oven hänen käsistään. Voi saranaparat – mutta hän seisoi siinä kuin poissa, ovi lepatti vieressä, ja levinneiden saranoiden kautta minä pääsin pois tästä maailmasta.

Tuulee mukavasti, ja lupaavasti, pitelee mökkiä hytkähtelevässä sylissään.

Hiipii jäistä polkua kuin linnun kynsin. Kodiksi riittäisi torppa, tölli, risumaja... kävellessään hän aavistaa derivaattaa, ymmärtää derivaattaa, ja ennen kuin itse huomaa, julistaa derivaattaa. Tömistellen jo, julistaa derivaattaan lomittuvia derivaattoja tunnetun ajattelun ja puhetaidon hämmästykseksi, ja laakso kaikuu.

Illalla hän tarkastaa puutarhan: kiertää penkit, laskee nuput, silittää omenoita. Hänen mentyään tulee pakkanen ja kulkee saman reitin, ohittaa penkit, hipaisee nuppuja, silittää omenoita.

Voisiko joku-serkku tulla esiin viidakosta? Minulle näytetään: viidakko on vain kapea kaistale pellon ja tien välissä. Joku-serkku on silti yhtä sielunsa, henkensä, unensa ja kummituksensa kanssa: nämä hänessä laulavat ja viheltävät unisono. Hänen kävellessään kädet samanaikaisesti roikkuvat tönkköinä sivuilla, heiluvat ja pyörivät. Tietääkö hän itse ominaisuuksistaan? Vastauksen sijaan kuulen triangelien kilahtavan rotevien olkapäiden uumenissa.

Hyvässä seurassa kävellessä tulee yhtä mittaa ikään kuin sanottua "olkaa hyvä", "tervetuloa", "hauska tutustua", "ai tekö siinä olette", "käykää pöytään", "mainiota", "tämäpä yllätys", "tuolla jo siintää" ja "vielä kerran sydämellisesti tervetuloa".

Häntä nyt rauhoittaa tuollainen sukkien kääntely. Ja pikkuveli räjäyttelee pihalla purnukoita.

Pohjimmiltaan hän on byrokraatti ja kuljettelee takamustaan byrokraattisilla asioilla. Illalla hän menee nukkumaan mutta ei saa unta. Järjestelee, järjestelee - unen rajalla ilmiöt alkavat loksahdella ja on pakko hihittää. Hän nousee ja käy järjestelemässä maustehyllyn. Olohuoneessa vääntelehtii kirottu kollega tukka takussa. Kiusallista! Olisi hyvä saada pian unta.

Aamuyöllä hän vastaanottaa stipendin vaaleansinisessä kauluspaidassa. Jousikvartetti valmistautuu soittamaan mutta vain sello saa luvan. Miellyttävän epäylimääräistä. Lehmuksissa kiipeilee taantuneita naishirviöitä, kuin sadepilviä keväisen kadun yllä. Mutta autot ajavat hitaasti taajamassa ja sääennuste on lempeä; enimmäkseen kaikki siis on hyvin, hymisevän hyvin, kuin sopivan kaukainen hymni.

Jos minulla on joskus ollut vuokralainen, on minun täytynyt olla vuokraemäntä, sijoilleen asettunut vanhempi nainen joka ei juuri valoja polta. Istun hämärässä huoneessa, levoton nuori mies narisuttaa lattioita yläkerrassa.

Mikä siellä nyt noin palaa, sanoi täti sohvasta. Takkatulta oli tapana hiljentyä kuuntelemaan.

On vaikea palauttaa mieleen omistussuhteita. Näen itseni vain kulkemassa talon ja saunan väliä. Kattoa on korjattu erisävyisillä pellinpaloilla. On vuokralaisia, mutta saatan olla heistä yksi, kuten tyhjässä yökahvilassa kun en tiedä olenko myyjä vai asiakas. Käyttäydyn - jos olisi kenelle käyttäytyä - tuttavallisesti kuin vuokralaisten seassa asuva vuokranantaja. Tästä on aikaa, täytyy olla hyvin valoisaa ja viatonta, pihapuut ovat nuoria, syksyn valo on nuorta. Voisiko olla mahdollista että minulla on joskus ollut alivuokralaisia?

Siinä kylässä oli vähän jokaisella punainen Ferrari. Syksyiselle pihalle se istui erinomaisesti, ja lumiselle, ja vanhojen rakennusten yhteyteen. Jonkinlainen turmelus niiden kautta tuntui kuitenkin leviävän, horisontin hirveä veto ja seireeninlaulu, vaikka huvitteluun niitä ei käytetty. Mutta piha laveni, kaiku viivästyi ja voimistui ja tuntui sietämättömän yksinäiseltä ja itkuiselta. Tilhet pihlajissa vihelsivät kammottavasti siihen vetoon ja kaikuun. Pihan rapa kutsui raivoisasti polvistumaan. Ja kuuliko Ferrari huoliamme kuin äiti tai vanhempi laupeudensisar? Kuuli, kyllä se kuuli ja otti osaa, eikä ottanut pelkästään syliinsä, mutta myös sisäänsä. Vuodet kuluivat sentimentaalisuudessa rypien, vailla tasapainoa tai järjestystä.

Lähiö kohosi uljaana päätien varressa ja minulla oli uusi puku. Kantapää upposi riemuhietaan, taivaalla kohosi ja laskeutui surviaismainen paperinarupilvi. Yhteishenki yleni seuraavaan vaiheesen, kuin liivitkin olisi jo heitetty yltä. Törmälle erkani polku ja poikkesin vahingossa sille: kukkulalta näin koko pointillistisen juhlapaljouden. Toki se olisi yhtä hyvin voinut olla ennennäkemätön joukkotappelu. Festivaali tai tappelu, jatkoin syvemmälle metsään. Yhteislaulu vaimeni vasta kun tulin kosken partaalle. Rantakivellä istui vanha ukko ja söi tummaa luppoa. Eikö kosken kivissä kuuluisi kasvaa sammal? Hän oli tuonut lupon mukanaan jostain, kaupungin lähellä sitä ei kasvanut. Jäin tutkimaan akanvirtaa, peilikuva vaikutti alakuloiselta, hiekka pohjassa kirkkaalta. Peilikuva särkyi kun rintataskusta valui kultaa, plip plop. Sinne, virran pohjaan se kuului.

Istuin kahvilassa pienessä seurueessa kun joku potkaisi palloa korvani juuressa ja se meni vieläpä maaliin. Nyt alan ymmärtää miltä ihmisistä tuntuu!

Olen epäillyt niin kauan etten enää oikeastaan lainkaan epäile, olen ikään kuin kääntynyt nurin. Ja siksi olin valmis tulemaan tähän parjattuun ravintolaan. Tarjoilkaa siis propaganda, mutta älkää olko ovelia, en ymmärrä sellaisesta mitään.

Vieraiden oli kevyt kävellä: kummitukset kannattelivat heidän takkejaan.

Juonhan minä teetäkin jos vain löydän kuppini. Minulla on pieni puunuija jolla kalautan pöytää jos kuppia ei löydy. Sitten seison kädet roikkuen pöydän vieressä, nuija putoaa maahan, vihollisjoukko marssii huoneen poikki, yö tulee ja kentillä käy tuuli, kova musta puu on kiinni kukkulassa.

Päähineen ja maankamaran lävistävä liike kiehtoo mieltä. Portaiden laskeutuminen kohottaa. Illalla keitin uppomunia, en munien vaan pyörteen tähden.

1.

Kettu ylittää pimeää toria. Kuu pärähtää esiin. Tulva valuu tasanteelta toiselle.

2.

Sumuisia valoja pikkuliikkeessä. Paine tärisyttää näyteikkunoita. Kulkuset kalisevat: joulu tulee kylmänä ja mekaanisesti.

3.

Kiihdyttävä huhu kiertää luentosalia kuin aalto. Pakkanen tuprahtelee rikotusta ikkunasta. Honteloilla nuorilla on valtavat silmälasit.

Rakennus oli varsinainen tuulisieppo, noin akustisesti. Usein juoksin ilahtuneena raput alas pihalle tervehtimään myrskyä, mutta taas rakennus oli liioitellut.

Toista maailmansotaa ei liene koskaan ollut, päätellen rakennuksista, jotka ovat sivuuttaneet ajanjakson niin sanotusti silmää räpäyttämättä, toisin kuin kaupungin takainen pieni vuoristo, joka alkaa olla louhittu ja turvallisuussyistä romautettavissa.

On aamu, ilta, kevät ja syksy, lisäksi pitkiä pysähtyneisyyden aikoja, kuten en minäkään ole aina tulossa tai menossa vaikka mieluiten olisin; enin osa vuosista sujahtaa ohi niin etten tunne itseäni niiden muistost,a vaikka selvästi olinkin paikalla. Mutta nyt, parahin ystävä, olen tulossa luoksesi vierailulle sinne Tulimaahan, ja koska matka on pitkä, sen tulee sisältää myös pysähtyneisyyden aika.

Tie ilmestyi katkeillen. Jos huomenna myrskyää, ajattelin - mutta tie sen kuin takkuili. Yö oli sittenkin lumottu, mikä ei aina ole pelkästään mukavaa. Takkuilu oli tämän tapaista: kaupungin laidalla oli kylä, tai ei ollut: se haihtui. Olisi mahdollista selittää esimerkiksi, että juna sattui kaartamaan siinä kohden ja kylä jäi nopeasti näkyvistä. Mutta sanoisin että tie ei ollut asianmukaisesti läsnä. Välillä oli: pysäytin auton, kävin hiekalle makaamaan ja kuuntelin maaäidin sydänääniä. Sitten minua taas vietiin teollisuusalueiden läpi ja saloseutujen* kangastuksissa.

*saloja esiintyy nimistössä ja vanhoissa lauluissa

Minäkin olen tavallaan Yhdysvaltain presidentti. Ylitän preerioita ja lehtimetsiä, illaksi ehdin Pittsbourghiin ja kirjaudun valtavaan motelliin. Olen aina ollut pohjimmiltani vapaa, kun nyt vain muistaisin mitä se oli. Olinko minä äsken puistossa? Minun täytyy varmistaa monia asioita, mitä ei yleensä pidetä presidentillisenä. Avustajien ja neuvonantajien kuuluisi olla pikemminkin teknikkoja, korkeintaan täydentäjiä. Tulin tänne lahjan ja kukkien kanssa mutta ovella epäröin kuka sen kohta avaa ja enkö sittenkin olisi mieluummin puistossa. Oi vapaus! Pittsbourghin puistot... - mutta ensin täytyy käydä pikkuisen sitoutumassa.

Hän seisoi kirkkaalla hyllyllä ja jakeli sieltä kuin kansalaisoikeuksia huomioimalla luontokappaleita, esineitä ja ilmiöitä.

Taas ovi käy enkä enää tunne kaikkia sisääntulijoita. Omilla avaimillaan, vakuutan itselleni, eikä tässä yhteiskunnassa tapahdu mitään hallitsematonta. Elämä täällä ei ole lainkaan monimutkaista. Jos levottomuus ajaa öiselle kadulle, ei siellä ole ketään muita, kuu vain heiluu talojen välissä.

Ehdotin, että jos tässä ei ole tarkoitus puhua mistään tärkeästä, vaan keskustella niitä näitä, eikö olisi sama kaikkien puhua yhtä aikaa? Seurue nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi puhua yhtä aikaa. En minä nyt tuota tarkoittanut, ajattelin, mutta kaikki näyttivät ymmärtävän toisiaan oikein hyvin. Puhuin siellä minäkin! Oli saavutettu jonkinlainen seurallisuuden huippu.

Tässä on sattunut sellainen kollektiivinen hairahdus, hän sanoi, vaikkei arolla ollut ketään muuta.

Valokupla, jolla ei ollut kalvoa, toisin sanoen se ei ollut kupla, mutta kuitenkin se oli kupla, niin kuin helmi, mutta ilman äärtä, kaiken keskellä, ja mitä oli tuo kaikki, sen paljastamiseen ei tämän sittenkin-kuplan valo riittänyt, mutta se (kaikki) näytti kääntyneen tai kumartuneen tämän kuin helmen ilman äärtä puoleen, tai kääntäneen sille häveliäästi selkänsä ja varovasti vilkuilevan olan yli, huivin läpi, mahdollisesti pajukon lomasta.

Olen särpinyt teetä ja odotan sen vaikutusta. Olen myötäsukainen, kovin myötäsukainen. Kukat nojaavat kanssani otsaansa kylmään lasiin.

On paljon sellaista, mistä en kirjoita, koska se lävistää ihoni ja jää inhottavasti kylkeen törröttämään, eikä se ole kaunista, tekee mieli vain yskäistä se pois.

Hän asui ullakkohuoneessa jonka lautaisen päätyseinän raoista näkyi ulos Helsingin keskiaikaiseen satamaan. Lamppu roikkui hänen päänsä tasalla. Nurkassa oli vuoteen tapainen, tyynyjen ja peittojen paljous esti näkemästä mikä se oli. Lattialla ja nurkissa nimetöntä rojua, en ole koskaan nähnyt sellaisia esineitä, enimmäkseen kuin keppejä. Kaikesta läävämäisyydestä huolimatta siellä oli puhdasta, ja vaikka olikin hämärää, varsinainen pimeys asui hänen päässään.

Olin säästänyt häntä varten joitain riemunkiljahduksia. Tiedän toki miten sellaiset ilmaistaan, tai miltä se näyttää, monet hyvän kasvatuksen saaneet jne. jne. Minun piti rakentaa erikseen kone tilaisuutta varten. Valmiiksi pölyinen vanhan ajan sähkölaite, vipuja ja hehkulamppuja, tärisi pöydällä ja valui kohti reunaa. Aah, he huokasivat kun simpukat tuotiin. Ajattelin kaikkea tuollaista ja voi kiitos -huudahduksia ja vaateparren kehumista. Jätin koneen pöydälle vetäytymään ja menin kulman taakse sateeseen tupakoimaan ja ajattelemaan mukavia.

Tien alla on tien idea, auton sisässä auton idea, ja kun sitten saavumme kaupunkiin, näemme kaikenlaista jo kadonnutta. Ovet levällään parkkipaikalla, penkille jää huivi, puistosta juoksee koira vastaan. Kuljettaja hakkaa rattia että miksi tästä kohti ei enää mennä uimaan. No mene, sanoo joku kyllästynyt seurueesta. Kuljettaja ui. Olisi sietämättömän murheellista jos osa ravintolaivoista ei enää olisi tulessa. En minä uskaltaisi uida tässä jos ei olisi noita tulipaloja hän huutaa vedestä.

Puistotielle oli kaatunut puu, ja hän piti sille kuin pormestarin puheen, sormi pystyssä, tai rakkaudentunnustuksen, kädet sylissä, kunnes tajusi ettei kukaan kuuntele, kunnes tajusi että sittenkin kuuntelee.

Tässä ikään kuin rakennetaan huone, ja aina siitä tulee hyvä, ja siksi se on rakennettava uudestaan, kenties pienin muutoksin.

Jos määrätyt musiikkikappaleet jäävät ihmiseltä kuulematta, hänen on mahdotonta ottaa tiettyjä erikoisaskelia portaissa, eikä hän myöskään huomaa kun toiset ottavat niitä.

On vaikea sanoa, kumpaa aivan turhaan yli- ja kumpaa aliarvostetaan, alastomuutta vai pukeutumista.

Millaisia muutoksia kapitalismi on aiheuttanut ihmisten aivoissa? Tarkoitan muutoksia, jotka näkyvät magneettikuvauksessa.

Viruksia, politiikkaa, unohdettu sotamies vanhentuneissa kamppeissa.

Siinäpä vasta kakkuvuokakokoelma. Sinun pääsi tässä sokkeloinen on, kuului nurkasta. Hän kääntyi katsomaan mutta koira siellä vain murisi.

Oli ahdistavaa kun vain muutama himmeästi valaistu raaja sätkytteli tiellä, ja lähes despoottisesti hän komensi kaupungin vähin erin alkavaksi. Eteisessä, missä naulakon olisi pitänyt olla, olivat urut, ja niiden tappeihin hän ripusteli vaatteitaan (riisuutuminen jäi kesken). Huone oli kauttaaltaan matotettu, näin oli yhdistetty estetiikka ja akustiikka. Pienet palojäljet matoissa kielivät huolimattomasta kynttilänpoltosta. Keittiöstä hän löysi isohampaisen urkurin tiskaamasta. Toimenpiteestä ei lähtenyt lainkaan ääntä. Valaistuksen takia urkuri näytti vähän mielipuolelta. Piittaamatta pesuainevaahdosta käsissään hän tarttui kaksin käsin mukiin jossa vaikutti olevan teetä, nuuhki sisältöä, näytti tyytymättömältä mutta kuitenkin joi.

Tulin kirjastoon ja palautin lainaamani kirjan. Erinomaista, sanoin virkailijalle (olin itse automaatilla). Hän hymyili ja nyökytteli, ainakin 3 nyökkäystä, ja karisti savukettaan. Kävin siitä musiikkiosastolle. Sinne oli avattu pieni kahvila, enkä voinut vastustaa kiusausta. Leivoksesta jäi vähän yli ja kävin ruokkimassa lehtisalin varpusia. Ne seurasivat minua lastenosastolle (olin muuttanut mieleni, keksin pitää taukoa musiikista ja lainata vanhoja satuja tutkittavakseni). Hyllyt olivat matalalla ja selässäni oli jotain pielessä, piti kutsua virkailija. Minkä ikäisiä lapsia teillä on, hän kysyi. Voi kun minä tietäisin. Kirjastossa ei yleensä tapahdu mitään pahaa. Nyt aavistin lievää kiusaa ja kiirehdin kadulle satuineni. Toki sitä ennen jolkottelin kirjaston portaat muutaman kerran ylös alas. Ulkona tuuli pyöritti pahvimukeja. Bussipysäkillä vietettiin jonkun syntymäpäiviä.

Edessäni oli taas lautanen. Enkö minä juuri syönyt? Kuivaa risottoa, opiskelijaruokamaista. Tällaisen avulla he saavat älynsä säihkymään. Sitten koittaa nirsous ja väitöskirja jää tekemättä. Tässä mielessä vastavalmistuneet maisterit olisi sama pudottaa jyrkänteeltä. Väitöskirja tai jyrkänne, ei pidä uhrautua 500 euron kahvikoneen takia. Saisikohan täältä jostain oikein pahaa kahvia?

Eri vaihtoehtojen harkitseminen alkoi tuntua perhosen lennolta. Kysymys tahdon vapaudesta oli yksi lukuisista silmukoista. Merkillistä kuinka niin olennainen kysymys joutui nöyrtymään yhteen ääneen näissä vaaleissa.

Kahvila oli ujo ja ystävällinen ennen kuin alkoi metelöidä. Vai olinko itse mennyt liian lähelle pöytää tai ikkunaa? Pihalla keinui väkivaltainen poppeli.

Hänellä on niin kiire ettei ehdi viimeistellä rakkauskirjettään. Mutta mitä on kiire? Lienee metamorfoosi: posket turpoavat, pulisongit ilmestyvät. "Parahin ***, en voi väittää tuntevani teitä, mutta sitäkin vähemmän te voitte väittää tuntevanne minut, olen nimittäin uusi ihminen. Minulla ei ole aavistustakaan, vaikka kuinka yritän, mihin verrata tilannettamme. Vapaus ei ole minulle tärkeintä sinänsä, siinä mielessä että vastustaisin mahdollista pyrkimystänne väittää minun olevan entiseni edes jossain määrin. Saattehan te väittää niin, mutta minä en edes kohteliaisuudesta voi teeskennellä yksittäistä entisyyttäni, muistini, tarkemmin sanottuna muisteistani tämänhetkisin, ei luultavasti kykene palauttamaan mieleen mitään tarpeeksi auttavaa."

Raitiovaunuun on vaihdettu kumipyörät. Se ei lohduta meitä kummoisia surumielisyydessämme. Asiakas poistuu leipomosta niin lujaa että ajautuu ajotielle. Autokanta uusiutuu taistelussa aikaa vastaan ja näyttää voittavan. Poistuminen Munkkiniemestä

Kuta nuori ajaa takaa, vai miksi hänellä on polkupyörä? Koivikko tummuu ympärillä, ajetaanko häntä takaa? No ei, meni pilveen vain. Mutta hänen sielunsa sentään molskahti. Hänen jalkateränsä ovat liian pitkät rappuihin, saamari! Ikkunassa katu kaikin puolin kuhertelee keväisestä elämästä. Hän saa sielunsa ikään kuin mainingin kyytiin ja etenee voitonvarmana huoneen toiseen päähän. Munkkiniemen perillä löin sulkapallon pitkässä kaaressa veteen ja tajusin sen olevan oma sieluni.

Tarkoitukseni oli päästä sumuisen puiston läpi. Unohtelin ihmiskasvoja ja muita määränpäitä, koteja ja rantoja. Huoneisto oli hämärä, siinä oli kummallisuuksia kuten takkahuone, uima-allas, kirjasto- ja viherhuone. Mutta lattia oli miellyttävää ruskeaa laattaa. Sumu on niin murheellista ja kylmät valuvat oksat. Unohdin värejä, pääsenkö enää tästä takistakaan ulos. Yritin tallentaa joka hetken komennolla Ctrl+s mutta se ei päde tässä ympäristössä.

Jollakin oli hikka ja hän nikotteli suoraan korvaani. Takkahuone oli toki miellyttävin soppi, rottinki narisi mutta kuka nyt polttaisi avotakassa kuusipuuta. Jossain sumun ja syksyn takana on tukeva oksa kuin häpyluu. Valo nostaa ylös, ja kesken luhistuttavan vastaliikkeen se nostaa vielä korkeammalle. Urkuhuoneessa urut luhistuivat pilli kerrallaan. Näitä lattioita ei tarvinne koskaan imuroida, eikä laattojen lämpötila koskaan laske alle viidentoista.

Puiston katkaisi joki. Kierreportaat veivät toiseen kerrokseen, keittiö ja olohuone olivat pimeät. Musta joki pimeässä puistossa taisi olla päätepiste: kauemmaksi ihmisistä ei voisi enää eksyä. Palasin takkahuoneeseen ja telkesin oven hiilihangolla. Kun katsoo sivulle, on siellä vapaus, avoin portti oranssille kadulle. Liu'uin kuitenkin lokaista penkkaa jokeen mantteleineni. Heti laattojen alla on peruskallio, vielä 1960-luvun lopulla rakennettiin niin.

Vasemmassa kädessä nyanssi, oikeassa sävy. Ja niillä hän kalautteli oppilaitaan.

Kuten: syksyinen piha tuntui olevan veden alla. Talonmies selitti jotakin yhdentekevää, ei häntä ymmärretty. Hän meni pois, ehkä kauppaan. Jonkin ajan kuluttua hän palasi suunnattomalla traktorilla, selvästi kostamaan.

Jonkin arkisuuttaan unisen asian väärinymmärtäneet satunnaiset ohikulkijat tuntuvat saavuttamattoman etäisiltä.

Minä kummiskin ajan hevosvaunuilla, muulloin maan liike ei ole tyydyttävää. Kaviot polkevat hädänalaisia, mitään ei liene tehtävissä heidän pelastuksekseen. Vesurimies lyö pajun poikki ja häpeää huomatessaan silminnäkijän. Tienpenkan heinien tasalla makaa tai leijuu joku rauhan jo saanut.

Reitti kaartaa keinuvan huoneen poikki, lampun alle leivän luo. Eteisessä räjähtelee vaimeasti ja savu tuprahtaa, veto vie savun pois. Jos pää onnistuu lävistämään katon, ullakon valossa soivat korkeimmat kuultavat äänet. Silmät vielä anelevat, muu ruumis on luopunut tärkeilystä.

Olen aikeissa puhutella Artemista, metsissä juoksentelijaa. Hänen palvojansa pilli on soinut liian lujaa täällä. Minä en ole varsinainen palvoja, mutta toisinaan torjun unettomuutta toteamalla hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa että kohta minä menen hänen luokseen. Aika tympääntyneeltä hän vaikutti kun antoi minun kauan sitten juosta jonkin matkaa mukanaan. Mutta että hänet nyt voisi taivuttaa tuommoinen pilli. Tulin miettineeksi, että ehkä hän ei ole oikein jalostunut musiikin alalla ja teeskentelee ymmärtävänsä tuota pillinsoittoa vaikka siinä ei ole mitään ymmärrettävää, aika ponnetonta luritusta. Olisi eriskummallisen hölmöä jos Artemis nyt retkahtaisi siihen. Voisin mennä pilliinpuhkujan eteen, pidellä korviani ja kertoa jumalattarelle, etten saa unta muuten kuin ajattelemalla viimeiseksi häntä. Retkahtamisista viis, kunhan ei taivasvarjele tuohon pilliin.

Yhdentekevä, toisin sanoen autuaallinen ajelu, tuskin kauas. Hämärä metsä on korkea ja märkä, kauhistuttava (ei kai niitä muuten hävitettäisi). Mielessä pyörineet lukusarjat haihtuvat avaruuteen kun ovi avataan. Rovioon on kannettu säkeittäin perunoita, isot vastenmieliset hahmot kantavat lisää.

Ihmisten on määrä tavata ja juhlia. On sopimatonta kysyä, miksi tänne piti tulla ja miten täältä pääsee pois. Kysyn vierustoverilta, onko hän miettinyt, kenet hän mieluiten veisi kävelylle ja kenet seuraavaksi eniten, ja ketkä onnelliset olisivat 48 seuraavaa.

Saan lainaksi lähes puhuvan koiran ja kävelytän sitä. Taitan nilkkani maagisessa kaupungissa, mutta minulla on velvollisuuksia koiranomistajaa kohtaan. Ketä on kiittäminen oranssista katulampusta valkeiden keskellä?

Konstaapeli pyöräilee pihoilla ja sammuttelee valoja. Painajainen on ohi, kadulle purkautuu seurueita. Alkaa merkillinen seurueiden aikakausi maagisessa kaupungissa.

Kummallista, miten jäljissäni katoaa tiloja, puretaan rakennuksia, kaadetaan metsää. Minulla täytyy olla mahtava vainoaja.

Olisipa komeaa kirjoittaa komea lause ja komeilla sen vieressä kuin kauppias.

Radiosta tuli pitkä apologia tai jeremiadi tai omaelämäkerta. Matkustin teepannun luo. Seiväshyppääjä katosi ylittämänsä katedraalin taa. Juoksimme toiselle puolelle hurraten, mutta häntä ei näkynyt missään. Katedraali on joka tapauksessa todistetusti ylitetty, sanoi pettynyt piispa yleisölle, - voimmehan me juhlia sitä. Alkoi vielä sataa. Rytmin puolesta vielä tämä lause.

Ongella, kohoa tuijotellessa, tuli mieleen, ettei aavistus ole koho- vaan lähtökohta.

Käsitteistä on parempi pysytellä kaukana, tai sitten on mentävä kohti ja kokeiltava kuinka ne pyörivät sileällä alustalla. Jos jokin pyörii oikein hyvin, siitä voi myös kokeilla tehdä jojon. Pyöriihän bumerangikin pöydällä. Esine kuuluu johonkin pyörivyysluokkaan.

Työhönohjaus

Tässä, katsos, on erilaisia ihmisiä ja heillä erilaisia tehtäviä. Yritä hyväksyä se, etteivät he ole niin kuin sinä.

En ole koskaan pitänyt ohiajavista autoista, ennen kuin löysin tämän ikkunan. Katso nyt itsekin!

Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä.

Mihin olisit valmis vaihtamaan hyvän maineesi? Uusiin kenkiin. Hyvä on, tässä sinulle uudet kengät. Mutta miten minun on määrä menettää maineeni? Sitä saatkin ihmetellä lopun ikäsi.

Kallio kimalsi: valuva vesi onnistui peittämään sen kauttaaltaan. Aukion takana seisoi valtava poika pajuja päässään. Aukion yllä taas leijui keskikokoinen maantie penkkoineen. Ihminen ei voi ymmärtää kuinka paljon maantie painaa ennen kuin näkee sen leijuvan. Tämä tieyksilö ei halunnut kastella jalkojaan: kallioilta lähestyi tulva. Huokaisin ja astuin tielle, ja hyvähän siinä oli kävellä, huoli oli ollut turha, eikä se edes ollut varsinainen huoli, vain haluttomuutta lähteä liikkeelle. Huomasin että jalkani pitivät outoa kolinaa.

Syntymät, ilmestykset ja paljastumiset harmaalla nummella

Tätä tekstiä kukaan ei voi lukea, sillä tämä ei ole vielä ilmestynyt.

Hän tutki kauan kristinuskoa ja tuli siihen tulokseen, että kirkot ovat nykyajan viimeisiä kummitustaloja ja Jumala on suunnaton kummitus.

Suomalainen valoterrori, tapa valaista räikeästi kirkkoja, lienee juuri yritys karkottaa viimeinen kummitus.

Toive

Toivottavasti maisemaan ilmestyy pian lohikäärme

Luonnehtisin häntä Untoksi. Hänen olemuksensa ja tekonsa ovat untomaisia. Minulle hän on ollut kovin ystävällinen. Rohkenisinko kertoa hänelle hänen ominaisuudestaan.

Tadeusz Laaksonen oli ammatiltaan älynhieroja.

Kun ei lapsi vain joutuisi huonoon seuraan. Älä huoli äiti, minä saan huonossa seurassa paniikkikohtauksen.

Matkusti autiomaahan selvittämään ruuhkaa päässään

Sitten matkatoimisto teki konkurssin

Meidät vietiin vain ulos. Opas virnisti ja katosi pitkäksi aikaa. Luonnon- ja muut voimat ottivat meidät valtoihinsa.

Teki elokuvan omista asioistaan joita olivat oma kulta ruokavalio rutiinit välttämätön paperityö melko hallittu taloudenpito unet reaktioita esim uutisiin reaktioiden kuvausta kiitettiin ("epookki") siitä hän sai idean seur. elokuvaan

Juuri kun hän oli oppinut taitavasti ilkkumaan muoti-ilmiötä se meni pois ja hän vasta alkoi havahtua punnitsemaan oikeutusta oli hankkinut turhan taidon sen pahansuopuutta katui vaikka se ei ollut enää kenellekään juuri minkään suopa

Voin "rauhallisin mielin" väittää ettei minua "päästetty" hankisen tienoon poikki "virastoon" jossa minulle olisi ilmaistu ilmiöiden keskinäinen järjestys ja sopusuhta kirotun sumun takia eksyin suunnasta polkupyöräilemällähän et sinne pääse sanoi ääni "metsästä" menee varmuus jos ääni huomauttelee kannoin pyörää sylissäni olin varsinainen tientuke Ei täällä ole edes kunnon raunioita ähkäisin kivikasan tykönä sinne plkupyörä

Niin, onko tämä yhdentekevä päivä? Tiedänhän minä, että kysymys on sopimaton, mutta jos kerrankin uljaassa kapinantilassa toteaisin niin. Tuskinpa minuun salama iskee, taivas on pilvetön. Pihalla on kuljettava varovasti ja kierrettävä pensaat kaukaa. Kenties uhmaan ja tartun sirkkeliin. Sahaan lautaa ja tauoilla viheltelen onnellisena: turha päivä, turha päivä...

Nousen hissillä pahvivarastoon. Olenko missään nähnyt niin ihanaa pahvia, yhtä sivistyneesti valaistuna? Sittenkin maailmassa on joku, joka ei yritä sokaista eikä toisaalta ohjailla kuin päiväkoti-ikäistä. Tuokaa sisustussuunnittelija, tahdon avioitua hänen kanssaan! Kuulen musiikkia mutta en näe kaiuttimia. Monistuskoneelle varatusta nurkkauksesta löydän säikähtyneen pianistin. Hän soittaa kyllä niin huonosti että taitaa olla minä itse, tunnistan toki maneerit. Ja pahvista ja valaistuksesta iloinnut hissillänoussut lienee serkkuni tai muu vähäpätöisyys. Kas näin puhuu suvustarimpuilija. Mutta pianonsoittajalla on niin huonot hermot ja monta kipeää lihasta, että hän mieluiten käy kaupungilla serkuksi tekeytyneenä.

Vaikka taiteilija olisi kuinka turhautunut, on työlästä tavoittaa maalauksen näkymättömiä sävyjä. Kenkien kopina kaikuu hallissa, realismi vetää puoleensa. Mielessä käy piirros hiustenkuivaajasta repimässä taiteilijan mustavalkoista tukkaa. Valtaosa realisteista pitänee itseään skeptikkoina. On nautinnollista olla osa kollektiivista hulluutta, ainut sivuoire on lievä amnesia. No nyt taiteilija itse saapuu ja huomaa minut maalauksen luona. Minusta tuntuu että tämä on väärässä paikassa, sanon. Hän luulee minun tarkoittavan ripustusta ja kertoo kärsivällisesti kuinka väärässä olen. Hän on oikein vakuuttava. Unohdan kaiken.

Onnistuin vaikenemaan hänelle niin, että luonnon äänet taustalta täyttivät tilan suloisesti. Mihin ihmiset oikein kantavat painavia kallojaan? Ylhäältä päin tilanne näyttäisi hullunkuriselta. Täytyy yrittää olla ymmärtämättä ihmistä.

Väittäisin, että hän on kirjoittanut hupijuttunsa omasta sydämestään. Katsokaa vain kuinka usein ne alkavat jonkin esineen kääntelyllä ja tarkastelulla.

Valo haalisti verhot ja huonekalut parissa viikossa. Alanko kannattaa vaaleutta vai etsinkö maailmasta jotain kestävää? Voi olla, että paljastun kohta nurkastani itsekin. Ulkona olisi miellyttävä muhkurainen kallio.

Mikä minut oikein uuvuttaa tässä kansliassa? Voisinpa ilmoittaa asiani saksaksi. Ikkunassa rypistelee Kolin harmaa Herajärvi. Kuinka moni lienee syöksynyt senkin aaltoihin, kuin ryöstettynä?

Takki tekee minusta venyneen. Takamuksesta niskaan on loputtoman pitkä matka. Selkä roikkuu välissä kuin vanha kärrytie. Ohikulkevan sihteerin korot iskevät parkettiin kimaltavia railoja.

Tuuli irrotteli tietoisuuden nippeleitä. Laiva oli kokoonsa nähden kevyt, nainen käänsi sen laiturilta käsin. Takapenkillä istui kolme syyllisen näköistä nuorta poikaa: he eivät olleet ymmärtäneet konsertista mitään.

Syksy läimi poskia kuin nahkainen vaahteranlehti. Hän osoitti sammunutta nuotiota sen näköisenä että hänen valitusvirtensä olisi voinut puhjeta sen tuhkasta. Tässä järjestyksessä asiat minulle esiteltiin.

Tulin asunnolle ja minua tympäisivät ajatukset jotka vielä puistossa tuottivat mielihyvää. Kävelin kadulla ja minua tympäisivät ajatukset jotka vielä aamulla tuottivat mielihyvää. Tuli ilta ja minua tympäisivät ajatukset jotka vielä autoillessa tuottivat mielihyvää. Sen sijaan asunnossa mielihyvää tuottivat ajatukset kynttilöistä, jouluisuudesta ja spiritismistä. Kadulla mielihyvää tuottivat ajatukset keltaisesta vuorenkokoisesta pakanajumalasta, keskiviivanmaalauskoneesta ja maanjäristyksestä joka saa tasaisen kadun aaltoilemaan kuin San Francisco. Illalla mielihyvää tuottivat ajatukset haukan kiljahduksesta, pihaan kääntyvästä vossikasta ja lentokoneen onnistuneesta pakkolaskusta syksyiselle sänkipellolle ah.

Vankilallinen iloisia älypäitä on päästetty jaloittelemaan. Harmaat vartijat pidättelevät syyspäivän hikeä.

Kolmas kukkuloista on tähtitorni. Tähtien nimet kaikuvat kuuroille korville. Rakas tuulipukuhahmo kahisee pimeässä puistossa.

Haroo kastanjanlehtiä, välillä käteen jää teeren pyrstö. Hän ei kiipeä: hän on jo siellä. Rantatie vie tehtaan editse. Vanha jokilaakso kaikuu.

Heinittyneen puutarhan kulottaminen

Kas kummaa, levymäisen nokikerroksen alla on vielä tuuma lunta.

Hihittelyä heinittyneessä puutarhassa

Lauseoppi, lauseoppi, mihin kadotinkaan sinut?

Nerouden läpilyönti

Hän ratkaisi monta monituista ongelmaa uudelleennimeämällä affektit efekteiksi.

Harvenevan lehvästön läpi kajasti kova valo, jota hän oli aina kammonnut ja jolta hän oli pyrkinyt kätkeytymään, mutta nyt häntä ajoi kyllästyminen ja välinpitämätön rohkeus. Hän kiipesi kalliolle, tehtaanpiippujen yllä paistoi aurinko. Valo ei ollut peräisin siitä. Ehkä sitä ei pitäisi katsoa vaan kuunnella. Hän keskeytti työnsä ja haki polttopuita. Kuuntelemiseen keskittyminen tuntui vaimentavan kauhuntunteen. Ilmeisesti kuuloaisti yhdessä edellisessä jaksossa mainitsemamme tasapainoaistin kanssa kykeni uuttamaan sielullisista tukoksista lauhdutusnesteitä. Demokratia on parasta lääkettä aistiperäisille himotaudeille hän kirjoitti muistikirjaan. Ei kai joku nähnyt? Missä kirjaa tulisi säilyttää? Lattianrajassa oli jo pakkasta.

Vaeltaja sumussa. Mikä aivojen lohko on hänellä vilkastumaan päin? Vuoristo tarjoaa mahdollisuuden tutkia tasapainoaistin roolia estetiikassa. Kaupunkiasunto alkoi täyttyä tyhjistä paputölkeistä, huuhteluveden vieno tuoksu toi mieleen vuori-ilman. Kun heti kadulla lyö keppiä mukulakiviin rytmikkäästi, syntynyt tahti vie pitkälle. Kummitusten kanssa. Repaleisten vallankumoushaamujen kanssa.

Johtuneeko myrskystä, kun mieleen tunkee allegorioita? Aamuyöllä lehti tulee luukusta mutta työnnän sen takaisin: minä en vain hyväksy sitä.

Olen kyllästynyt tähän kaikkeen, nyyhkytti Pyhä Yrjänä, mutta silloin hänen eteensä tepasteli lohikäärme.

Hän kykeni sujuvasti höpöttämään ja ajattelemaan samalla muuta, koska todellisuudessa höpötystä ei tuottanut hän itse vaan yksi enkeli.

Se oli kenties erityinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut, koska hänestä erityisen päivän idea oli käsittämätön.

Vielä päivällä hän tuossa seisoi ja vuoli, tai ei vuollut mutta hänen kätensä olkapäästä ranteeseen oli yksi täydellinen vuolaisu, ja kielekkeeltä ropisi erikokoisia kiviä, vaikka putoamista ilmiönä ei varsinaisesti ollut, sen oli korvannut sijainti. Nyt hän on, niin, karkotinko minä hänet vai lähtikö hän itse tuonne syyssateeseen, vaikka yö on kirkas?

Hän yllyttää hevosensa hurjaan laukkaan läpi lumipilven, tosin laukka loppuu lyhyeen. Ja onko siinä enää hevosiakaan. Ajattelisin että jätämme hänet siihen miettimään ja lähdemme kuin aamun lapset tuonne, tosin lähteminen loppuu lyhyeen. Ja ajattelun jylinä täyttää laakson ja ratapihat.

Näitä juuria tulee vielä hiukan harjata, että multa karisisi niistä, ja sitten mennään.

Ilmiöstä voi olettaa esimerkiksi että se on tietoinen itsestään, ja että maapallon pyörimisliike hidastuu sen kohdalla, ja maapallolla tulee kova kiire ehtiä itsensä ympäri 24 tunnissa, ja ilmiö luonnollisesti kannustaa sitä toimessaan.

Voisinpa tehdä itseäni tykö puhumalla ihmisten asioista. Olisipa se kohteliasta. Olisipa se mainiota. Voi kuinka tahdikasta se olisi ja seurallista. Jokin inhimillinen nukkavieru päähänpinttymä, jollaisista ns. minut on koottu. Saisiko siitä vielä hierottua jotain irti?

Meri on, miten sen nyt sanoisin, jotenkin takaperin. Kuin kaikki menneet itkujen tyrskyt.

Miten minä olen tuon seinän tuollaiseksi maalannut? En enää koskaan tekisi noin. Mutta jalo koira on oppinut uimaan eikä aio palata. Pinnassa tuijottavat kalojen silmät kammottavat kunnes tajuan, että täällä kuuluu olla tällaista. Kaunis, helisevä häkki on koti.

Olen nyt kuunnellut kaksi päivää tasapaksua jylinää. Historia tuntuu vuoroin ummehtuneelta, vuoroin raikkaalta. Aivan väärät asiat näyttäytyvät raikkaina. Nykyajassa inhottaa juuri se, minkä ei pitäisi. Tyypillinen ja oikeudenmukainen sekasorto harharetkiltä palaamisen jälkeen.

Tämä metsänvartija muistuttaa Ahasveruksesta, löysi kerran metsän fragmentin ja jäi sille tielleen. Sairaalloisen turpea, päistään valistuksen näivettämä rönsy.

Niinkö vain levisi posti tielle. Seuralaisia oli peräti kaksi: korjasivat satoa horsmien alta. Minun yksinäisyyteni olkoon teidän sulhasenne, lausahti matkoihinsa mennyt metsänvartija. Hänen kiväärinsä laukaukset kiirivät kilometrien päästä kuin sinetit.

Kuinka virkistävää olikaan pyöräillä, vaikka minulta meni kaltevuuksien taju. Vieressä hölkkäsi-pyöräili vanha tuttu A, josta vielä jokin aika sitten olin ajatellut "tyttö". Hänellä on virkeyttä, säännölliset elämäntavat ja kirkas järjenjuoksu. Minulla ei ole niistä mitään, mutta on suunnaton onni. Oli ilo saada hänet mukaan myös verrokkiryhmäksi. Sitkeydelläni pysyn monenlaisten vauhdissa eikä irvistystä huomaa kukaan. (Hänellä oli kilpanumero selässä.) Tien varressa oli lato, toinen pää rantakivillä, siis venevaja. Käväisimme siellä kuin teinit, jotka ovat uteliaita ja kurkistavat joka paikkaan mutteivät kiivauttaan löydä mitään. Syvyydet vaanivat kaikkialla ja avaruus tekee yksinäiseksi. Heinä vain huojuu kunnes jokin säpsähtää.

Minulla oli kallisarvoinen esine, en nyt tiedä mikä se oli mutta hintalappu siinä oli päällä, tuonne minä sen viskasin, katsokaa noita horsmia, joku olisi voinut tarvita sitä, ne siis nousevat kivirauniosta tuolla tavoin, mahdoton paikka kulkea

Toipilasmekko yllään hän liehui markkinoilla. Kunnes katosi tuulipyörä- ja pilailuvälinekojun taa.

Eikö sinua hävetä, hän kysyi kiivettyään ylös, mutta paikka oli sellainen, että tuokin kysymys oli kuin kivelle pudonnut ja kadonnut omenan siemen.

Todellisuudessa kerrotaan tarinoita todellisuudesta, juoruja ja anekdootteja, joskus pieniä ihmeitä.

Toisinaan kun en muista hänen silmiään, kuvittelen tilalle ruusut, ja kuulen hänen nauravan siellä jossain.

Kun joskus käyn maailmalla ja palaan kotiin, vakuuttelen itselleni että en minä siellä mölissyt päihtyneenä vaan minun härkäni, mutta kuka tai mikä oli se joka mölisi selvin päin?

Mitä voisi pyörittää tänä yönä? Tänä yönä, mitä voisi pyörittää? Lasia siinä kuuluu olla ja kohtuullisesti kimallusta. Kenties professori ja puutarha, mekaniikan professori ja kuollut säveltäjä.

Kerran kävelin hänen kanssaan öiseen aikaan ja huomasin, että hänellä on sieraimissa ruohoaro, noin ilmastollisesti

Sarvipöllöjen ja haukkojen mentyä minulle ilkkui enää järkevä ja oppienmukainen kirjoitus

Nyt on saatu sellainen kuningas että heittää kanteleet sylistään kasaksi maahan. Arkaainen, marmoripilvensävyinen valaistus. Maitohöyryssä odottaa laivansa.

Tarkka-ampuja muistelee

Pakko myöntää että alun perin olin jousiampuja ja pidin nimenomaan kaaresta: miten nuoli nousee ja putoaa. Yhtenä syysiltana vilkaisin ikkunasta ulos ja näin kaistaleen iltataivasta, ja minut valtasi hillitön halu ampua nuolilla tuota kaistaletta. Mutta kaikki nuolet putosivat kaistaleen alle ja se oli sietämätöntä: minut valtasi kauhu. Hankin semmoisen kiväärin että en näe luodin putoamista. En minä sillä iltataivasta ammu. No joo petkutan itseäni tietenkin mutta kysypä ihmisiltä heidän motiiveistaan, eivät he koskaan puhu niin totta kuin minä tässä.

Jos muistelee menneitä, kuin ministeri, tähän tapaan: voi, miten häpeällistä oli se, tämä ja tuo (osoittelee sormellaan ympäri pöytää), ja valmistautuu polttamaan sillat, todistajien (ikään kuin) eliminoimiseksi, mutta jättääkin sen tekemättä, on jo tarttumassa puhelimeen (edellisen strategian vastakohta), ryhdistäytyy poukkoilussaan, riisuu ryhdin, viikkaa ja asettaa kaappiin, on yöpaitainen raketti ja sinkoutuu yläpuolisten huoneistojen läpi yötaivaan valosaasteisiin alapilviin kellumaan-palelemaan (pilvien hienojakoinen hiekka ratisee hampaissa), on tavallaan kaukana, niskan päällä yön kastelema lampun samettinen kupu.

Elipä kerran kotka, ja pelkäsi paljastumista

Ruusun tuoksua

Vanhan herran asettelin vällyihin. Ei nyt niinkään. Voiko olla niin, että nuori minä-itse on jo vanha ja hyvästeltävissä? Hiiltynyt kummitus, lahot vaatteet - ja vällyihin asettelija, kaiken järjen mukaan huomattavasti aseteltavaa vanhempi, siinä häärii parhaissa voimissaan? Tämä ei sopine syksyiseksi mietteeksi.

Mutta ahneelle herrasväelle ei kelvannut mikään suhteellinen

Mitä minä jauhan näitä mielikuvitusjuttuja. Enhän minä edes pidä naisista. Enkä miehistä, ihanteeni on eräänlainen rouvamies. Iltapuhteenani kysyn asenteellisesti itseltäni, kynttilän luona, mitä minä tällä kertaa maailmasta väittäisin.

Parturi väläytti veistään ja sanoi: en tietääkseni ole paha ihminen, mutta osaan minä suojautua sellaisilta, jos ei se sitten juuri ole pahuutta.

Olisin kiirehtinyt oikomaan ja täsmentämään, mutta olin siinä vaikeassa asennossa, veitsi kurkulla etten sanoisi.

Hän seisoo illassa kädet roikkuen (kuin valuen), antakaa hänelle mitä tahansa, vaikka kivi tai jolla, hän on ihmeellinen portinvartija ja avain porttiin on mikä tahansa, mutta hänellä ei ole sitä.

Nainen näytti siltä että mielellään nostaisi masentuneen kaivosta, tukasta.

Metsän takana on masto ja sille minä höpöttelen

Minun oli määrä korjata paratiisin portinvartijan koppi. Viistosade oli kastellut valkoisiksi maalattuja lastulevyseiniä, ne olivat pehmenneet ja turvonneet, puinen runko sen sijaan oli hyvässä kunnossa. Seisoin hiljaisessa tuulessa kumpuilevalla niityllä, ihmettelin miksi koppi oli pitänyt rakentaa lastulevystä ja mietin, riittäisivätkö oikeuteni sen korvaamiseen kestävämmällä materiaalilla. En tiennyt toimeksiantajani nimeä enkä sitä, miten olisin saanut häneen yhteyden. Vielä vähemmän olisin rohjennut puhutella kopissa seisovaa mahtavaa olentoa.

Äkillisellä riippumattomuuden hetkellä kohtasin ajoneuvon, jollaista ei tavallisesti pitäisi olla olemassa. Olihan se auto, mutta kun kumarruin, näin vain sen yhden puolen, loppu hälveni horisonttiin. Teki mieleni huutaa: "tämä on kermanvärinen!" Ikkunaan heijastuivat kasvot, irvistin kokeillakseni olivatko ne omani. Yö laskeutui, toisin sanoen: koitti tieteellinen aika. Sade pesi auton mustaksi - materialismi. Pidättelin vielä harhaa, amuletin ja temppelin, kun reipas yliopiston väki juoksi mutkasta. Valittelin, ettei ongelma ratkea minun elinaikanani. Hän on voittanut kuoleman, he vitsailivat. Ettekö te nyt juoksekaan tästä ohi, kysyin, -lenkillähän te olitte? He eivät tuntuneet ymmärtävän kysymystä. Huomasin että joukon takaosa juoksi ohi, oli kyse jonkinlaisesta muodostelmajuoksusta jossa edelle kiirehtineet pysähtyvät ja antavat perässä tulevien mennä ohi ja niin edelleen. Mietin olinko itse mahdollisesti osa vastaavaa muodostelmaa, tottahan sen piti olla peräisin luonnosta.