Ajattelin katsoa ikkunasta ulos, mutta ikkuna oli muuttanut muotoaan. Ruutuja oli moninkertainen määrä ja ne olivat pienempiä, ne oli kiinnitetty listoilla jotka alimmissa ruuduissa olivat jo lahoamaan päin. Ikkuna oli siis vanha, vanhempi kuin minä, ja jos ikkuna oli muuttunut, oliko ulkomaailma muuttunut samalla tavoin, samaan aikaan vanhemmaksi ja uudemmaksi, minkä kuluminen ilmaisee: ikkunassa lahoaminen, ulkona eroosio, jokien kanjonisoituminen ja sen tapaiset seikat. Raaputin maalia ikkunan puitteesta, en oikein viitsinyt katsoa ulos.

He opettivat hyvin mutta toteutus oli alkeellista. On harvinaista että oppi on tällä tavoin edellä, ja sitä sopisikin hätkähtää. Mutta minne ovat menneet kaikki hätkähtämään kykenevät.

Hannu ja Kerttu ja kiinteistönvälittäjä puolalaismetsässä. Talo oli kylmä. Rakennukset voivat siis jäähtyä, sanoi Hannu. Kyllä, vahvisti kiinteistönvälittäjä, niin kuin Puola voi joutua viereisten kansojen yliajamaksi. Miten se vaikuttaa kiinteistön arvoon, kysyi Kerttu. Ei mitenkään, sanoi kiinteistönvälittäjä, sitä ei oteta huomioon. Jäähtymistä vai viereisiä kansoja, kysyi vielä Hannu, mutta ilmeisesti kysymys oli tabu. Kaikki on niin kiikkerää, nyyhkytti jo Kerttu. Kiinteistönvälittäjä aivasti, se oli sellainen maalaisen aivastus. Tässä on vielä sellainen ominaisuus, hän sanoi, että jos soittaa ruokakelloa, sotilaat tulevat. Ihanaa, sanoi Kerttu. Mutta ei aivan viimeaikaista, lisäsi Hannu. Kiinteistönvälittäjä lähti, he jäivät siihen tokenemaan kuin eiliset enkelit märissä pellavamekoissa.

Pommitusten ajaksi pimennetyn kaupungin pääkatua käveli ensilumen kuurouttama tyyni pyhimys. Kaupunki on pimennetty aistien kunniaksi hän sanoi ja kävi hapuilemaan, tuntematta seudun kehonkieltä, lukemattomia oudoksunnan muotoja.

Taakseni ilmestyi kulmikas lastulevymaailma, muuta nojattavaa ei ollut. Seuraelämän nollapiste, neljä kamppailevaa tuulta.

Öljysin sieraimeni ja lähdin tehtaalle. No en minä nyt tehtaalle lähtenyt vaan kirjastoon. Matkalla ajattelin: kuinka ikävää on mennä kirjastoon. Tehdas kohosi vihreänä mieleni taustakankaalla. Kankaan etualalla kohosin minä itse aavistuksen pulleana. Juhlallista oli tuolla tavoin kävellä samaan aikaan sekä todellisuudessa että mielessään. Jos ei mieli vain ottaisi valtaa, muistan ajatelleeni, kun kuulin jarrujen kirskuvan. Mutta minä vain kuvittelin senkin - kas: mieli on kerrostunut ja kamppailee keskenään. Jarrut kuviteltuivat, ja nimettömiä kauhuja kannettiin ympäri salia kuin pussilakanassa. Kun pussilakanassa, lukemattomat kerrat, on jotain muuta kuin mitä siellä pitäisi olla.

Hän oli taipunut kammioonsa, ja hänestä varisi kuin rinteeseen rakennettu kaupunki. Jäljelle jäi hiekkaa ja onkaloita, joista kurkisteli kaikenlaisiin väliaikaisuuksiin tyynesti suhtautuvia iättömiä sieluja. Oli esimerkiksi normandialainen pikkupoika musta baskeri päässä, ja sisilialainen vanhus musta baskeri päässä - kuka hyvänsä musta baskeri päässä. Mitä se peittää tai suojaa, hän mietti, ja vastaus leijui siinä käden ulottuvilla, mutta hän antoi sen mennä.

Nauttiiko kukaan vielä punajuurta? Ei nauti, siispä korjaan sen pois. Entä tämä taulu? Eikö kukaan katso? Komeroon. Hyvät ystävät, minua hirvittää tämä tilanne. Valpastukaa, nauttikaa, en voi taipumuksilleni mitään.

Siihen aikaan kun vielä pidin autokorjaamoa, mieltäni vaivasi öljy ja ihmeelliset mineraalit. Se oli siis kokonaisuus: Öljy ja ihmeelliset mineraalit. Korjaamon radiossa soi sopivasti Pearl Jamin Jeremy, ikään kuin ennustaen Eddie Vedderin myöhempiä esiintymisiä vuorilla. Ovatko Pohjois-Amerikan vuoret tosia? Jos niille voi noin vain mennä levynkantta pitämään. Täällä metsät on laskettu ihmisten päälle ja vaikka niitä kuinka tuhoaisi, ne kurovat öisin etäisyyksiä umpeen ja aamulla mieli on täynnä kahinaa. Katsoin käsiäni, en halunnut pestä niitä, öljy oli ihanaa. Moottoreista en juuri ymmärtänyt, usein vika meni itsestään ohi, enkä hämmentynyt periessäni maksua, ymmärsin että näin oli välttämätöntä, tuo korjaamo nyt oli semmoinen ja minä olin sattunut paikalle, asuttamaan sitä.

Luuttua soitteli tuo pieni onkimiljöö. Kun veneen työntää vesille, se lipuu kunnes pysähtyy, ja meno on onnetonta. Mutta kuvajaiset laineilla sentään, vedenalainen kumu. Kokeilla ääntään ensi kertaa ja säikähtää, mikä vieras lintu se on.

Vaikea minun on häntä muistaa. Hän on ikään kuin saksalainen, retkellä ylängöllä, ja hänellä on todella pitkät jalat, mikä ei voi pitää paikkaansa. Hän on suomalainen eikä jaloissa ole mitään poikkeavaa. Kai luonto tahtoo minua varjella paljastamalla hänestä tuollaisen puolen: en mitenkään pysyisi hänen vauhdissaan. No, nyt hän istuu Kolera-altaalla järjettömän pitkät sääret puoliksi veden alla. En halua tulkita enää mitään. Tuo toinen tuolla näyttäisi astuvan presidentinlinnasta, puhuttelevan vartijaa, nauravan vitsilleen ja tulevan kohti. Tiedän kyllä kuinka he tulevat kohti, kuin auto, ja minä olen liikenteenjakaja, nuoli joka neuvoo kummalta puolen väistää, kenties jopa molemmilta puolin. Enkö muka itse ole koskaan väistänyt ketään. On kammottavaa jos auto tulee kohti, pysähtyy eteen, avaa konepeltinsä ja puhuttelee nimeltä.

Puulajien erottajan tarkkaavaisuudella hän lausui: "Mitäpä, tai pikemminkin tuskinpa, tämä sisäinen melunpito kenellekään kuuluu."

Huoltoasemalla seisoskeli jotain sakkia. Ketäs nuo ovat, minä kysyin. Sotaanlähtijöitä, hän sanoi. Mihin sotaan, minä kysyin. Sotaan kuin sotaan, hän sanoi. Mistä sen tietää, minä kysyin, kysyin, kysyin ja kysyin.

Hän siis oli vanha tuttu, vaikka en ollut häntä koskaan nähnyt, nojaili puuhun, noutaja, kaksoisolento tai mitä näitä on. Pitikö minun mennä häntä tyhmästi tönimään. Nyt hän on mennyt, seutu on tyhjä, hänen loukkaantuneisuutensa levittäytyy kirkkaana usvana koskettamatta milloinkaan maata.

Neljä unetonta hehtaaria. Istutin puita, tai ainakin ne väittivät olevansa puita. Olin sillä tavoin rakastunut ja hehkuvapää, että kun suljin silmäni, mieleni täyttyi sinisistä kuutioista.

Kukkula oli kuin olkapää. Ja kun laski kätensä kukkulalle, oli kuin olisi laskenut sen jonkun olkapäälle. Kukkuloita oli useampi ja niiden takana virta, tuonelan virta etten sanoisi, siitä pääsi yli ihan hyppäämällä ja moni oli jäänytkin hyppimään virran yli edestakaisin, eikä siitä näyttänyt olevan heille mitään iloa. Saturnuksen temppelin kuoripoikiako työ ootta, hihkaisin mielessäni. Ette usko että sormeni olivat lyijyä sinä iltana kun yritin kirjoittaa näkemäni muistiin.

Pensaikossa risahtaa, mutta kun käännän pääni, ei siellä ole mitään pensaikkoa. Pakenevien villieläinten rytinän jälkeinen tyhjyys. Ujo lahjantuoja tai sanansaattaja säikkyy aikeitaan, hahmo koneella luulee patterin taas kaipaavan ilmausta.

Muumion elvyttämisestä voi seurata rumaa jälkeä

Kirkko näytti suurelta mutta ei se nyt niin suuri ollut. Sisäpuolelta se vaikutti enemmän kehykseltä kuin rakennukselta. Se oli koottu silmuista joita putoili kadulle kunnes kirkkoa ei enää ollut.

Pyydän huomauttaa, että muotokuva tosin viheltää, mutta kun melodiaa yrittää nuotintaa, viivastolle kirjoittautuu ranskankielinen lause joka kajahtaa illassa kuin haulikon laukaus, ja sen kaiku puolestaan helisee kuin kristallikruunu öljyvärituulessa.

On hiipuneet kekälten tummat silmät. Vaan aatos hehkusta viel kihelmöittävi rintaa. Kuin povessa lemmen hippu ois hällä. Käytännön puuha sen tutkimast estää. Sepän tointa vain harjoitti vuodet.

Olisiko meistä taiteen ymmärtäjiksi, mietimme kaupungin laidalla rapaisella tiellä. Oli mietteliäs hetki, harvinaisen mietteliäs: yksi raapi päätään kuin Jumalan sormi läheistä kalliota. Järjestäydyimme osastoksi ja marssimme katsomaan taiteen. Matkalla muodostelma hajosi, muutenkin meni puhumiseksi ja huitomiseksi. Vain osaston johtaja otti vakavasti tehtävänsä ja pukeutumisensa, ja perillä langetti tuomionsa. Tuomiovalmis hän ol. Miten hän oli joutunut epäilijäin sakkiin? Hänen päähänsä ei mennyt mikään oppi, mutta hänellä oli taittovirhe jonka ansiosta tuomiot paljastivat maailmankaikkeudesta merkillisiä puolia.

Näin on asia tutkittu ja kirstuun lyöty. Kirstunvartija siivoaa hiekalta sen verran roskaa ja kiviä että mahtuu istumaan kirstun kanssa rajattuun paikkaan. Hän tulee pian toisiin ajatuksiin, noutaa kotoaan nojatuolin ja muita tarpeellisia esineitä, ja kohta koti on tyhjäksi kaluttu ja läntti erämaassa puolestaan kodikkaaksi laitettu.

Liikuttunut ja liikuttava muori löivät korttia. Toisella oli ämpärissä kukkia, toisella käsilaukussa autonkorjausvälineet. Toinen huitoi ja kiljahteli, toinen istui hievahtamatta kuin tyyny ja katsoi ovelasti. He olivat myös siskokset, korkeintaan kahdenkymmenen viiden, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi avannut kahvipurkin, ja kun ajatteli toista, oli kuin olisi sulkenut kahvipurkin ja huoneen tuoksut olisivat palanneet häiriön jälkeen.

Noina kauhun viikkoina häntä rauhoitti ajatus korpista ronkkumassa metsän yllä. Outolintu ja pahanilmanlintu, maailma jossa huono sää on pahinta mitä ennustettavissa on.

Eikö tämä ole lempikukkamme. Eikö tämä ole se, joka taidehistoriassa kutsutaan Bethlehem. Eikö olekin vaitelias jääkaappi, kuin valtio. Eikö tämä taas ole kaappi jota kannan aina mukanani. Eikö tämä ole luulojen katedraali ja katedraalikaupunki. Eikö tämä ole hiljainen pöytä myrskyssä. Eikö tämä ole kuin vanha aviopari. Kysy sinä välillä jotakin.

Kaukosäätimellä liikuteltavia puheensorinakeskittymiä huoneistossa, lehtikasoja puistokadulla

Kauan sitten oli vanha aika, ja me olemme tomppeleita.

Myyttiset, etäiset, sumuiset, rannat ja muut hän nosti seinältä, irrotti kehyksistä, rullasi ja sulloi komeroon, jos ne siellä kuin mielen pohjalla muhiessaan joskus synnyttäisivät jotain elävää kuten vuoripihlajanlehden tai vuorijäniksenpapanan.

Kuoron poistuttua voi tutkia esiintymislavaa ja erottaa vihreässä kokolattiamatossa reiät joista kuoroon johdettiin ilmaa.

Kesken metsästysretken hänen jousensa meni tukkoon. Tukkeutumispisteestä katsoen tulvahti metsä täyteen valoa. Hänen kumartuneen hahmonsa varjossa, kuin terraariossa, hämärä jatkui.

Usein näen hänen kävelevän kohti siten, että kaupunki väistyy ympäriltä, muttei hänen, vaan taustavalaistuksen ja -musiikin tieltä. Historia on kuvia, kuvat ovat tosia, hän on kuva ja keskipiste. Mutta taustavalaistuksesta ja -musiikista en tiedä mitä ne ovat ja mistä peräisin.

Kuinka kauas rotuvaliosta hän lopulta päätyi. Hän istui kävelykadun penkissä, katsoi lehdestä rotuvalioiden kuvia ja ajatteli: he ovat tuolla, minä olen tässä, vain tuo ikkuna erottaa meidät. Ruuhkainen ikkuna, vaikka näyttäisi että tässä olen vain minä ja tuolla nuo kaksi, mutta todellisuudessa molemmin puolin on valtava näkymätön tunku ja aherrus. Mitä mieltä siinä on. Vapaata tilaa on vaikka kuinka. Eikö nuokin kuvat voisi korvata umpiseinän kuvilla.

Paetessaan taas tykistötulta hän mietti, että sodan olemus on turpeen häiritsemistä sen levossa, ja kun turve saa rauhan, myös ihminen saa rauhan.

Nousin bussiin kuin aamuruuhka. Monta lippua, kuljettaja kysyi. Meitä on yhtä monta kuin on teitä, vastasin, ja hän ymmärsi sanan monimielisyyden: mikäli jokin tienpätkä on tästä tieverkostosta irrallaan, kaukana viidakossa, minun tuskin tulee maksaa siitä.

Hänellä on takkailtaa viettävän kaupunginosan sielunelämä, ja minä olen sen ohikulkija, jota tervehdin käsi pystyssä kuin lapio, jonka kalpeaa hahmoa hän säikähtää kuin aavetta yössä kunnes tunnistaa itsensä ja hautaa hänet rikkarinteeseen unikonsiementen joukkoon, niin toimelias hän on, aina maata parantamassa, milloin ei ole takkaillan pleksiporttia paukuttamassa.

On aika lakaista oppiarvot kuin roskat näiltä käytäviltä ja luoda uusi demokraattinen järjestelmä, sanoi rehtori ja hihitti perään, keskusradioon.

Oppitohtori hyväksyi järjettömyyden, jopa kannusti siihen, mutta mielettömyyttä ei.

Pois varjon edestä, ärisi kreivi palvelusväelle. Tuo palvelusväki liikkui kuoromuodostelmassa ympäri kartanoa, sillä ei ollut muuta virkaa eikä huvitusta kuin kokeilla mihin se kulloinkin mahtui asettumaan.

Valvomosta soitettiin että piipittää hillittömästi. Minulla oli liikunnanopettajan askel. Pitkän ikkunarivin jokaisesta ikkunasta tuijotti arkkitehti. Koripallot minulta ovat aina karanneet. Valvomossa oli kahvi- ja leivostauko. Ymmärsin: piipitys häiritsi tuokiota. Yhden valvontakameran näytössä näkyi hiirenpesä nurkassa, täynnä elämää. Kuva myös räpytti silmiään. Kahvittelijat vaimenivat, valvontakamerain taka-ajatukset täyttivät valvomon kuin kuhiseva latvusto.

Ihmisellä on monta henkistä ikää, käytännössä lukematon määrä; vastapuolesta riippuu mikä niistä kohoaa pintaan.

Kun menneisyyden haamut näyttivät järjestäytyvän kaoottiseen hyökkäykseensä, katsoin lepikkoa, hakkelusta siellä, tuttua kaupunginosaa joka näytti nousseen metsän mättäistä, takimmaisten talojen jäkäläisiä varjonpuoleisia seiniä, ojaan työnnettyä rojua ja polkuja varvikossa. Muori tamppasi mattoa, mietin mistä hän oli saanut niin vahvat kädet, sähköauto kaarsi pihaan ääneti kuin sen moottorin paikalla olisi ollut nukkuva kissa. Menneisyyden haamut mellastivat loitompana korkeassa kaupunginosassa, jonka jokainen kuja ja huoneen nurkka oli tarkoin valaistu. Kaupunginosien välissä heinäisellä aukiolla nuori mänty rapsahti ja pudotti neulasensa.

Kreivi kutsui kartanoonsa kaikki seudun ankarat nuorukaiset ja pinkeät daamit, mutta eteishalliin hän asensi kuperan peilin josta kukin saapuja näki pulskan barokki-itsensä ja astui saliin valmiiksi päihtyneenä.

Roskaväki loisi hänen herkässä valistusritarin hipiässään. Mutta oliko hän todella valistusritari vai tavallinen romantiikan kalastajanero? Hänessä oli tuo halkeama, taipumus vajota paikalta ja kävellä puronvarsia alavirtaan.

Hän matkusti Maximilianin maahan ja häntä vaivasi hourre, paha hourre, ja pienet kerppuset sirittivät niityn laidalla ja aurinko kumahteli pyökkien takaa kohti kuin tuomio, kuin hirmuinen isä, joka lasten riemuksi paljastaa että ankaruus oli vain pilaa, kepponen, jatkukoon siis viaton pahanteko.

Niin kuin vesi on hanhen selässä olen minä teille, puhutteli profeetta kansaa, ja niin kuin hanhi kantaa vettä selässään niin kannatte te minua, uuteen päivään, uuteen merkilliseen profeetan päivään, merkillisiä profeetantöitä kohti.

Tunteettomuuden ottaessa vallan hän ajatteli tulta, että työntäisi kätensä tuleen, eikä se tuntunut miltään. Niin hänen piti käydä polttamassa kätensä oikeasti, ainakin melkein, ja käden lähestyessä tulta häneen valahti myötätunto häntä itseään kohtaan ja niin oli hän parantunut.

Vasta saunassa hän paljasti olevansa epäluuloinen, takakireä ja pessimistinen "suhteen suhteen", mutta lisäsi sopuisasti että ehkä mielellään vähän riitelisi, näytösluontoisesti. Hämmentynyt seuralainen meni heinikkoon istumaan. Hän tarkasteli seuralaista ikkunasta, ja tuttu rotko luhistui hänen sisällään ja mielenvikainen kettu ulvoi paljastuneella kalliolla. Nousevan auringon valossa kallio muistutti kaljuuntuvaa päätä. Hänen sisällään siis nousi sentään aurinko, mutta maanalainen aurinko.

Kelpuutan asunnokseni vain pimeän, jäätyneen mökin kuusikossa. Ilta illan jälkeen lähestyn sitä enkä koskaan mene sisään.

Porvarillinen, omaisuuden kartuttamiseen liittyvä aikomus voi väärään päähän joutuessaan kehittyä aivokasvaimeksi.

4 neitoa ajoi maastoautolla jokeen, tietämättä että auto oli rakennettu kelluvaksi. Siellä he nyt seilaavat närkästyneinä voimalaitoksen suuntaan.

Olen harhaillut koko aamupäivän arviolta vuodessa 1971.

Olio aivasti ja vihreä itiöpöly peitti huoneiston. Mutta ilmiö johtui huoneistosta, ei oliosta; yhteen aikaan rakennettiin sellaisia.

Harvemmin tulee sinuteltua

Jos käy, että vastustamattoman voiman pakottamana avaat suusi ja huudat julki jonkun paikkallaolijan todellisen olemuksen, seuraavaksi luultavimmin heräät, uni päättyy siihen.

Hän otti rohtoa ja väsyi, ja hätkähti: rohto oli mahdollisesti valunut toisesta todellisuudesta. Mutta mikä sitten ei ollut? Hetkeksi esineet muuttuivat taikakaluiksi. Tämä on uusi normaali, hän päätti ja oli taas ikävystynyt, ja kokeili holtittomasti monia rohtoja erivärisistä pikkupulloista.

Hän nimesi kotimaansa uudestaan, "Heisimaa", ja virkistyi niin että käveli ainakin Jyväskylään asti.

Pöydällä oli musta huopahattu. "Mikäli taiteen alkuperä on tuon hatun pohjalla" hän sanoi ja veti hatun päähänsä, "se imeytyy aivoihini." Hän hieraisi polveaan tai jotain muuta ja lisäsi: "Ja aloittaa hitaan vaelluksensa kohti talamusta" hän sanoi ja riuhtaisi hatun kauhuissaan päästään ja asetti sen sävyisästi takaisin päähänsä, "nyt minä ikään kuin kokeeksi luovun itsestäni" hän sanoi ja hymyili teennäisen omahyväisesti, mutta sitten hattu alkoi savuttaa.

Taiteen alkuperä mielessään hän laskeutui keväällä kaivoon, oli aika puhdistaa sen pohja lietteestä, mukana oli palava kynttilä, se kertoi oliko kaivon pohjalla tarpeeksi happea hänen hengissäpitämisekseen, hän harjasi limaiset seinät ja huuhteli vedellä, lapioi pohjalta lietteen ja pesi pohjankin, mutta varoi visusti katsomasta mistä vesi tihkui kaivoon, hän jättäisi sen viimeiseksi, ikään kuin palkinnoksi tehdystä työstä, rakensi jopa varjon kynttilän ja todennäköisen tihkumiskohdan väliin, no nyt työ oli tehty, palkinto odotti, eikä happikaan ollut lopussa, kynttilä paloi kirkkaammin kuin koskaan (huom. yliluonnollisen kirkkaasti), mutta jotenkin hän onnistui vakuuttelemaan itselleen että happi oli ehkä sittenkin lopussa tai oli jokin muu mieltä painava syy kiirehtiä kaivosta suoraan väkivaltaiseen päivänvaloon.

Hän kuljeskeli kolumbialaisessa pikkukaupungissa etsimässä taiteen alkuperää ja päätyi umpikujaan jota käytettiin kaatopaikkana, jäte oli kuivaa ja kerrostunutta, sitä oli ilmeisesti sullottu kujan päättävää muuria vasten, hän tunkeutui syvemmälle jätteeseen niin pitkälle kuin taisi, itsekin kuin sulloutuen, yrittäen päästä koskettamaan muuria, hän tunsi sen viileyden jo sormenpäissään muttei sitten uskaltanut tehdä viimeistä napakkaa sulloutumisliikettä.

Hän etsiskeli rapistuvalta teollisuusalueelta taiteen alkuperää, sivuutti rengasliikkeen toisensa perään, jokainen rengasliike oli edellistä pienempi ja epäilyttävämpi, kunnes hän tunsi sieraimissaan kuminkäryä eikä rohjennut jatkaa pidemmälle.

Parin romaanin jälkeen romaanihenkilöt alkoivat taas parveilla hänen mielessään, lupaavasti, mutta hän sattui kysymään itseltään, josko ne olisivatkin kuvitteellisten ihmisten sijaan kuvitteellisia kummituksia, ja kirjoittikin runokirjan.

Vessaa etsivä kartanokummitus

Tuossa kaupungissa minut usein ryöstettiin öisin, mutta vasta ryöstö päiväsaikaan pakotti minut muuttamaan käsityksiäni asioista. Kunnes öinen ryöstö palautti taas mieleni rauhan.

Suloisimmat liikkeet ovat niin nopeita ettei niistä jää paljoa sanottavaa. Miten jäisi, kun niitä on mahdotonta muistaa. Oliko niitä siis edes olemassa? Sheriffin tähden paikalla on savuava reikä.

Seuraava teokseni on oleva nimeltään Kana ja matalapaine

Luvatun kaltaista tuulta ei tullut, mutta mitä toikaan posti. Tuulessa heittelehtiviä papereita, vaikka tuulta ei siis ollut.

Selvä maantie ja selvä risteys, mutta opas osoitti pientä suota ja vakuutti reitin menevän tästä. Ja kun rämmimme pikkukengissä sammalaavaa, alkoi todellakin tuntua että tiet olivat petosta, kuin teippiä tai merkkinauhaa, joita seuraamalla päätyisi itsensä suurpaperitiikerin luo ja pystyisi päästämään siitä ilmat. Kuinka harhainen oli tämä tieto? Ehkä sen suhde materiaan oli vapaamielinen, kuten oli myös oppaan hapenottokyky; hän ei lainkaan hengästynyt mutta poskipäihin ilmestyivät punaiset täplät.

Silta kuuluu kaupungin lahoimpiin. Puiden alimmat oksat nousevat vedestä eikä kanavan rantoja erota. On pimeäkin sitä paitsi, erottaako yhtään mitään. Viraton katse kääntyy sisäänpäin ja puhuttelee kohteliaasti muita aisteja. Voi sitä juorujen määrää jonka ne taas vaikenevat.

Hän suihkautti itsensä ja maailman väliin viivytettä

Jos haluan saada varmuuden tästäkin Puolasta, otan vain vasaran ja kalautan viemärinkantta, ja pyydän vaatimattomasti huomauttaa, eikä lainkaan ylimielisesti, että itsensänipistelijät eivät koskaan pääse nahkojaan pidemmälle, Puolaan; jos matkoillamme mahtavassa maailmassa tapaamme itsensänipistelijöitä, heitä voi lohduttaa toverillisesti että kaikki on hyvin, mutta jos joku kyyköttää viemärinkannen luona vasara kädessä, kaikki on hyvin, sekä kaupungilla että kyyköttäjällä, heidät on nyt johdatettu toistensa ääreen.

Ennen tässä sijaitsi lato jossa vapaapalokunta kokoontui ja kiikaroi suoaluetta, mutta se oli ennen se, nyt tässä on puolalainen esikaupunki ja ladon paikalla ravintola jossa minun ehkä olisi määrä tavata muuan levottomuutta herättävä, mieltäni tyynnyttääkseni sanon käppäilijä, ja edelleen mieltäni tyynnyttääkseni tutkailen maisemaa ja uitan silmiäni syvällä kivitalojen rappauksessa.

Kreivitär yritti kävellä maantiellä kuin kuka tahansa kansalainen, mutta hänen käyntinsä oli haamumaista.

Kreivin mailla oli 19 palopesäkettä

Kesken mitä kuulaimman, täysjärkisimmän, lähes raakalaismaisen terveen syysaamun hän huomasi että nurmikolle oli noussut valkoisia sieniä.

Virkistyneenä hän huomasi, että jos hän jätti kotieläimet ruokkimatta, hänellä jäi enemmän aikaa itselleen.

Hän nukutti lapset ja karjan, ja puutarhan kukat ja marjapensaat, ja tuuditti vielä muutamaa kiveä, nyt jo hajamielisesti, ja aamulla niitä vaivasi päänsärky.

Paluu marjatieltä: tukka kuivuu niin kuin metsä harvenee. Laaksoon on ahdettu jo liikaa valoa, mutta mielen virkistykseksi sinne on noussut kolmenkymmenen tuhannen asukkaan lähiö. Metropolin ns. suomalainen kaupunginosa, ei ristin sielua, kaupan kauppaa. Taksi kiipeää katajaista rinnettä ilmeisesti minua hakemaan. -Olet erehtynyt henkilöstä, sanon iloisesti, -minua ei tunne kukaan. -Sinäkin olet erehtynyt, taksikuski hihittää. Näin erinomaisesti olemme nyt tutustuneet. Eihän tämä mikään ihmiskunnan perustuskokous vielä ole, mutta virkistävä esiinkaivautuminen. Kiidämme lähiöiden halki keskustaa kohti, mutta jos keskustaa ei löydy, voi meitä!

Ens~alkuun he olivat oudon huolimattomia ja leväperäisiä, mutta kun tuli aika rappeutua, kukin rappeutui huolellisesti varallisuutensa mukaan.

Nurkkakuntaisuudesta pääsee ajattelemalla kadunkulmaa.

Tässä se kameli josta puhuin, olosuhteiden pakosta kahdessa pussissa. Loput siitä murtautuu juuri tuon asfaltin alta. Sitä tuo haukkakin kiljuu. Minun on mentävä kauppaan, pidä nyt huolta siitä, sen nimi on Böse-Heinrich.

Monenlaisia vastuksia on voitettu, ja heidät on lopulta saatu samaan pöytään. Vielä on luokkaero ylitettävänä. Nyt epäröi jo itse puhemies, Robert Marley Havannasta tai jostain sieltä. Pöytä seisoo öisessä meressä; toinen ui, toinen käynnistää vesiskootterin ja lähtee sataman valoja kohti. On rauhoittavaa kellua siinä syvyydet allaan ja yllä mitä nyt valtameren päällä tavallisesti tuikkii. Satamassa pitää osata käyttäytyä skootterinsa kanssa. Kujien sakki vaanii sitä, ja vaanii paljon muutakin. Ikään kuin aina olisi ollut varaa ajella vesiskootterilla. Lopettakaa se kujissa pyöriminen ja kohta teillä kaikilla on oma vesiskootteri. Pannaan lahti vaahtoamaan. Mutta ei satamassa ole ketään, paikat on siivottu ja joka kolkka valaistu, ilmastointilaitteet vain humisevat. Toinen vain kelluu ja kelluu. On tämäkin maailmankaikkeus.

Jos kävelee tarpeeksi kauan, tarpeeksi syrjäistä tietä, tulee kyllä rangaistuslaitoksen pihaan, tai luostarin, tai talvipuutarhan, kukin luonteensa mukaan. Mutta tämäkään ei, valitan, ole vertauskuvallista.

Venetsialainen kuulustelu

Ehkäpä menemme tästä näin, sanoin kujassa, ikään kuin en olisi jo ollut menossa, ja ikään kuin siinä olisi ollut muitakin, ja olihan siinä, ihmisiä ja kujia, vaistoni ei ollut pettänyt, mutta työläs sitä on jälkeenpäin todistaa näin tarkasti valvottuna.

Eurooppa on kuin folia. Ja se, joka sanoo "lopu jo folia", hän on myöskin Eurooppa.

Kauhuelokuva, jossa ei sinänsä tapahdu mitään kauheaa, mutta joku henkilöistä on jatkuvasti kauhuissaan emmekä tiedä kuka.

On olemassa rehtejä, reiluja, toverillisia ja ties mitä melodioita. Vielä ne jaksavat hymyilyttää, viis huomisesta. Ehkä silloin on pelkkää rummutusta, ja urkuposetiivi kiljuu taustalla kuin kummitus. Osasi huominen sittenkin kiinnostaa. Näin ollen huominen vaikuttaa tulevan mikäli sille vain annetaan mahdollisuus. Ja aina löytyy joku tomppeli sitä hihkumaan, ja niin ihmiskunta jälleen romahtaa huomiseensa.

Vaati kärsivällisyyttä kuunnella mitä hänellä oli sanottavanaan. Kuin hän olisi toistanut samaa pitkää virkettä, vaikka niin ei missään nimessä ollut: selvästi aisti että ajatus syveni kuin pyörre, mutta se ei tähdännyt ytimeen johon kaikki tyhjenisi. Mietin oliko minulla edes edellytyksiä ymmärtää, mistä mahdollisuudesta harmistuneena pystyin taas keskittymään paremmin. Erikoista oli, ettei viereinen nuotio osoittanut hiipumisen merkkejä vaikkei kukaan käynyt lähelläkään.

Opas oli harvasanainen. "Tämä tässä on ... kuten näette." Kysymyksistä hän meni vaikeaksi, kierroksen lopussa hän näytti olevan räjähtämäisillään.

Auto tuntui levenevän ja litistyvän. Onneksi vauhti hidastui samalla, sillä pian istuimme maantiellä läpikuultavan kalvon päällä. Mitä Pohjanmaa pahimmillaan tekee autolle.

Tutkin rapatun kivitalon nurkkaa paksussa sumussa ei nyt aivan keskustassa. Miten se nyt julisti olemassaoloaan kuin sumu olisi laskettu ympärille vain sitä pukemaan. Pitikö hänen siihen pelmahtaa ja säikäyttää minut kevytmielisesti. Oli varomatonta vastata siihen pompottelemalla vihaista päätä harteillaan seitsemänä kappaleena mutta niin siinä nyt kävi. Seitsemästä henkitorvesta suihkusi kipinöitä yöhön. Taisin paljastaa hänelle monenlaisia tunteita.

Pieni kappeli polun mutkassa, keskellä polkua, kuin niin sanottu kultainen muisto. Ehkä kosteus on lopulta alakulon perimmäinen syy. Vadelmat helottavat koskemattomissa pensaissa, kaupunginosan nurkka on työntynyt kiilana juurakon keskeen. Sain todistaa torilla festivaalin joka kesti hyvä jos viisitoista sekuntia, sirkustelttojen pystytykset, kaupunginisän tervehdys ja kaikki. Tuttava pysähtyy ja alkaa jutella kuin itse terveys. Miten puhuu terveys ja millaisia ovat sen puheet? Sanoisin että terveys on ohimenevää. Mutta kun helle lopulta valuu kirjaston alimpiin kerroksiin, jätän rakennuksen ja menen tutkimaan kaupunkia, ja kaikki näkemäni herättää innostusta ja hyväksyntää. Meistä tulee terveitä ja erinomaisia, kuin limonadi. Kuplimme ympäriinsä illan hehkussa, karkaamme kuin lapsi puistoon, jättimäisten puiden alle nouseviin kirjaviin kyliin.

Olosuhteista huolimatta vierailen yhä usein Neuvostoliitossa. Ymmärrät että en voi ottaa sinua mukaan, enkä tuoda sieltä mitään, edes kiertoilmaisuja. Kai sinullakin vastaavia taipumuksia on, ja tiedät miten yksinäistä niiden kanssa on elää. Täällä vain on niin epähienoa, siihen saa usein havahtua, kun ajattelu käy niin monimutkaiseksi että aivot menevät tukkoon ja varoittamatta kysytään jotakin tavanomaista, ja kohteliaan vastauksen asemesta silmistä paistaa, näin uskon, puhdas kauhu.

Jätät nyt vain apilat leikkaamatta. Viileää savua ruohonkorsien välissä. Kevyt tankki vaeltelee nummilla kuin eväskori, vai tytötkö tästä ovat tepastelleet. Miksi aina etsiä rauhaa, kysyy tällä kertaa majatalon isäntä, lamput silmillä. Sillan juuressa terassilla käy jo vilske. Mustekalaako he niin kiihkeästi lusikoivat.

Ymmärtääkseni, sanoi tuomari, toista ihmistä ei pitäisi kohdella noin, mutta koska minulla ei ole mihin perustaa käsitystäni, jätän teidät nyt toistenne armoille. Vahtimestari, avatkaa torinpuoleiset pariovet.

Mielelläni esittelen hiukan paikkoja. Tämä tässä on pelkkä raunio, voit vaikka potkaista sitä, noin. Portaat eivät oikein toimi jos et juokse tarpeeksi nopeasti. Tasanne ylhäällä on oikeastaan vain pila, suunnittelijan ajatus oli että vapauttavan maiseman sijaan katsoja joutuukin kohtaamaan itsensä, köyhyyden joka meissä niin kirkuvasti vaatii huomiota. Moni esimerkiksi tarkistaa vaatepartensa tässä kohti ja löytää virheellistä leikkausta, tahraa ja jos mitä. Tästä pääsisi torniin, mutta se on vuokralla vapaapalokunnalla, kuivattavat letkuja sen korkeudessa. Puutarha on suunniteltu siten, että minkä hyvänsä kasvin voi lapsikin nykäistä juurineen pois.

Engelsmaani lähetti myös terveisiä, tulenpalavat kaikille jotka niistä olivat kiinnostuneet, muille vain muodolliset. Lopuksi hän toivotti hyvää pintaa. Voisi sanoa hänen olleen kostoretkellä vuosien takaisista. Todellako aiot jättää armaan kotiseutusi toisen planeetan tähden, kysyimme epäillen.

Olen sisäisen linnani henkilöstö, esitteli itsensä tuo tahdikas engelsmaani

Vaihtoehtoiseen anatomiaan perustuva keskustelu. Ihmisiä emme ole, ihmisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis kerubiinejä. Kas näin on hyvä vyöttää tilanne kuin korkeaksi venähtänyt kultapallopensas ennen ukkosia. Avaa suunsa tai ei, varjot tulevat kappelista ja muuttavat muotoaan maaston mukaisesti. Törmäpääskyn pesäaukkojen laikuttama olio, hevosella ruohotupot kenkinään. Musta kalaparvi jättää kylpylän ja ui hetuloihin, satelliitti tallentaa tulien sammumisen. Kuopasta nostettu ruumis kiittää lepohetkestä ja korkkaa oluen, ratamon- ja voikukanlehdet saavat profaanin täyteytensä takaisin, silmät ruokahalunsa.

Tutkin riepua käytävällä: näyttäisi olevan meaculpan surkea peite.

Prometheuksen ja kotkan romanssin kestosta liikkuu monenlaisia huhuja. Kyllä minä tämän vielä hoidan, ajattelee uupunut Prometheus iltaisin, päivän pakotetun tietoisuuden hajotessa usvaan. Unessa hänkin on kokonainen.

Olen nyt keskustellut muumioiden kanssa museon siivouksesta. Kumeina kajahtelevat vaatimukset halleissa ja käytävillä. Kunnes ne havahtuvat siihen, etteivät ehkä sittenkään näe; ne kääntyvät palvomaan museomestarin silmiä, järjestyksen kuvajaista niissä.

Muuan akvaario, ja helmiäisporsaita siellä. Kaikestaihastuja sen äärellä, ja varjo. Kostea varjo, esirippumainen, ehkä klassinen.

Hanskalokerosta jokin, kuin kanaparvi, pyrkii alati vapautumaan, varsinkin tullissa.

Maa kuivui ja autioitui, mutta autossa vielä tulvi.

Ystävättäreni puolestaan seurasi kansallispankin pystytystä, ja kun rakennus oli valmis, hän teki tyytyväisenä lähtöä, mutta hänen lahkeensa oli jäänyt puristuksiin nurkkakiven alle.

Keskustassa on jotain rakennuksia, ei monta mutta kuitenkin, jotka siekailematta on pystytetty rintani päälle.

Minusta on tullut mainio maan pinnanmuotojen lukija, niin kuin nämä laserlaitteet, mutta mieluiten olisin oppinut jotain muuta.

Pääsin majakkaan ja vedin narusta, ajattelin että jokin kello alkaisi kenties soida, mutta ei se soinut, mieleeni juohtui että ehkä naru on kiinnitetty johonkuhun ihmiseen, ja lakkasin nykimästä. Ilman tuota kuvitelmaa olisin varmasti asettunut taloksi.

Oli myrskyinen yö, ja Schopenhauer ajoi rinta pystyssä lahoilla vaunuilla taivaan poikki.

Epäilin taas, pitkästä aikaa, eläväni kummitusten yhteiskunnassa.

Olin kauhuissani keväässä. Oli sattunut kuolemantapauksia, vanhenemisia ja kohtalokkaita päätöksiä. Seisoin maantien varressa kuin jalaton kerjäläinen, sokaistuneena. Huomasin että sokeus lämmittää otsaa. Ketä minä kerjäisin? Mikä kysymys tuo nyt on? Kysymys ”mitä kerjäisin ja keneltä” ei tuntunut yhtä läpitunkevalta. Olin hyvin vanha. Söin pikkukiviä kunnes niitä ei enää ollut, ja olo keveni.

Tulin hankalasti sijoiteltuun risteykseen. Sen takana levisi suunnaton kaurishaka. Risteys oli hyvin epäsuosittu ylemmän keskiluokan keskuudessa. Te olette niin saamarin tärkeitä huusi puistotyöntekijä ja viskasi harjalla perään.

Hänen laiha ruumiinsa värisi rentojen haalareiden sisällä. Taidat olla kuumeessa, sanoin. Kuume käy hermoille eikö niin? Vaaleanpunakat herrat ajelevat Audeilla eikö totta? Ei kai tämä ole edes puisto vai mitä? Kappas, harjanvarsi on haljennut.

Tutkimme harjanvartta. Puistotyöntekijä ei värissyt enää. Tuota noin, hän sanoi, minä värisin äsken raivosta, en kuumeesta. Haluat varmaan tietää mikä minua raivostutti. No niin, sitäpä minä en kerro, hih hih. Hih hih hih. Anteeksi. Sano kenelle minä voisin kostaa ettei tämä menisi aina tämmöiseksi.

Rakas ystävä, sanoin ja kavahdin läheistä vesiputousta, kunhan et kosta itsellesi. Että minä kostaisin minulle, hän ihmetteli, ja näytti lumoutuvan ajatuksesta. Voisiko se olla aivan lopullinen kosto? Ota sinä tämä.

Hän ojensi harjanvarren ja meni vesiputoukselle, tuijotti jonkin aikaa syvyyksiin ja tuli takaisin: ei ollut sopiva hetki, kostonhimo on alimmillaan tähän aikaan illasta, ottakaamme siis juomaa. Otimme juomaa: teetä. Halla hiipi selkään kaurispelloilta, oli turha yrittää enää nousta.

Jos vain luopuisin konjuktioista, olisi kaikki sillä vapautettu, kuin savanni ilman lasikaappeja, yllä kuu kuin betonimylly valuttamassa maitonsa jokeen kafferipuhvelien valkaista turpansa, niin että ne näyttävät sairastavan pyhää influenssaa kaislikon lasaretissa, mutta lasikaappeihin (osa niistä on tavallisia suihkukoppeja) kytkeytyy arvaamaton peilijärjestelmä, aluksi näyttäisi että jokaiseen heijastetaan saman agentin hologrammi, mutta eivät he esimerkiksi sulje puhelinta samanaikaisesti, ja jos ottaa laskeutuakseen öiselle savannille, rauhallisesti, keskittyen hyönteisten, lintujen, rannan otusten ja omien askeltensa ääniin, voi kävellä lasikopille yhtä elegantisti kuin agentti siellä seisoo tai nojaa, puhuu puhelimeen tai kirjoittaa muistiin jotain keksimäänsä tai havaitsemaansa, ja kun häntä katsoo aivan vierestä, on mahdollista matkustaa myötätunnon voimalla esimerkiksi Puolaan, monet heistä ovat henkisesti Puolassa, eivät puolalaisia mutta läpikulkumatkalla, onhan Puola itsekin eräänlainen Afrikka, mitä puolalaiset eivät tietenkään myönnä, ja siksi he sillä tavoin kovistelevat itseään, ja agentin otsaa kurtistaa huono omatunto, että hän on oikeutettu syöksähtelemään vapaasti Puolan poikki kuin noita luutasella ja omimaan taivaalta paikallisten kieltämät käyttämättömät merkit.

Toinen puoliaika olikin sitten runouden ylivoimaa.

Taas hän pakenee maailmaa, koskeen, mutta niin vain maailma hänet naaraa ja elvyttää, ja yhtä kauhistuneena hän jälleen herää, tunnistaa piinaajansa kasvot ja pakenee. Tätä on jatkunut jonkin vuotta, jokakeväinen ilmiö, näkyy hyvin tämän kulmahuoneiston ikkunaan.

Heti kaupungin reunalla oli keväinen haka, ja tarkastellessani aitaa oivalsin, että runouden tarkoitus on vapauttaa, muttei ehkä tuota sonnia.

Voidakseni soittaa hovihankkijalleni on minun kiivettävä kolmanteen kerrokseen. Tähän vanhaankin aikaan on toki hissi, käsikäyttöinen, mutta se kitisee häpeällisesti. Nojaan ikkunapenkkiin, tuijotan loputtomuuteen ja esitän toiveeni. Hovihankkija pyytää toistaa tilauksen kolmasti, nauhoittaa sitä ei sovi. Suljen puhelimen ja avaan kiikarikaapin. Kohta näen pienen pisteen nousevan kaukaiselle kummulle: sieltä hän pyöräilee.

On aika istahtaa melankolialle. Miksi lintu lentää raskaasti? Miksi puro virtaa hitaasti ja levääntyy? Miksi lehmä ojentaa kaulansa, kellahtaa ja on kuollut? Miksi talonmies ei löydä etsimäänsä peltisepänliikettä? Miksi neidon ripset, kuin harsot, roikkuvat hänen silmillään ja estävät näkemästä? Miksi metroasemalla nuori mies seisoo niin paskanjäykkänä? Miksei aina voisi olla päihtynyt ja samanaikaisesti raitis? Miksi mustapippurin ihanan pinnan ala on onnettoman pieni? Miksen voi syöksyä huoneeseen kesken kokouksen imurinvarsi tanassa ja letku perässä mutta ilman imuria, siten että imurin ääni kuitenkin seuraa? Miksi, ah miksi aina, kun yritän ajatella omaperäisesti, minua vaivaa tunne että istun täyden kirkon etupenkissä veisaamassa?

Hovihankkija kaartaa pihaan. Voin kävellä talon julkisivun myötäisesti ja nähdä hänet ikkunasta toisensa perään kuin elokuvassa, kunnes tartumme yhtaikaa saman oven vastakkaisiin kahvoihin, ja minä kevennän hänen vetotaakkaansa, ja hän keventää minun työntötaakkaani, kumpikin mielekkäässä suhteessa toisen voimiin. Tässä kohti on täsmennettävä, että olemme molemmat heiveröisiä lukuunottamatta reisiämme. Tästä voitte päätellä, miten hän vetää ja miten minä työnnän raskaan tammioven auki. Ja kun se on auki, asetumme nojaamaan siihen vieretysten, että se myös pysyisi auki, sillä seuraavaksi tulevat hankinnat, mikä ryömien, mikä syöksyen ja mikä lentäen.

Huomaan, että tapahtumien kuvaus on tähän asti ollut melko ulkokohtainen. Tulkoon siis ilta, viileä henkäys. Kävelemme puutarhaan paljain jaloin, nuotiopaikalle, missä teemme tulen. Liekkien valossa hovihankkija näyttää ensin pitkänaamaiselta öykkäriltä, ehkä alkoholisoituneelta, sitten rumalta vauvalta, sitten viisastuvalta vanhukselta, mitä hän eniten on. Minulla ei ole harmainta aavistusta miltä minä näytän nuotiolla. Richard, lausun, voisitko ottaa minusta valokuvan? Tottahan toki, hän vastaa ja ottaa muutaman kuvan. Ne ovat todellakin erilaatuisia. Hämmästyttävää miten valokuva aina vangitsee ihmisen järjettömimmillään, mutta myös kauneimmillaan. Sinä olet tuommoinen kaunis mielipuoli, Richard vahvistaa, vaikket ehkä tarpeeksi kaunis etkä tarpeeksi -puoli. Niin, minä sanon, se johtuu siitä että minä en ole vielä saanut sieluani kiinni itse teossa.

Voi mitä balalaikkojen helinää. Minne kansantansseihin olen joutunut. Ei tansseihin vaan tanssiesitykseen, korjasi ystäväni. Kiitos lohduttavista sanoista sanoin ja huomasin – hänen takkinsa selkämys siinä leijui – etten oikeastaan luottanut häneen tippaakaan, olisin voinut saman tien tuikata jollain tuota selkää. Hän kääntyi säikähtäneenä ja väitti että aurani oli vaihtanut väriä. Onko se nyt neonvihreä, kysyin nenäkkäästi. Hän punastui ja oli kääntää selkänsä, mutta muisti että sitä ei kannattanut tehdä, ja kun liike näin jäi puolitiehen, hän kompuroi ja kaatoi orkesterin suurimman balalaikan. Kiipesin tyhjälle parvelle nautiskelemaan hylätyksi tulemisen jälkeisestä kirkkaudesta. Kohta ystäväni könysi perässä, jotenkin kirkastuneena hänkin. Meistä tuli heti oikein hyvät ystävät. Tämä oli kertomus ensitapaamisestamme.

Luota yövartijaan. Tämä nyt oli liian epämääräisesti ilmaistu. Tunnelmoikaamme hetki epämääreessä, limpunpainoisessa kivessä rinnalla. Ehkä pikemmin ohra- kuin ruislimppu. Keitä me olemme? Ehkä jokin pahasti rappeutunut rukouspiiri. Limppu rinnalla rasittaa hengittelyä vähemmän kuin tukeva täkki. Sanokaamme oi. Kas se oli täsmällinen oi. Limppu tipotiessään. Otamme nyt yövartijan lähempään tarkasteluun. Se ei ole lainkaan yövartija, vaan sandaaleissa läpsyttelyä kaupungilla aamuyöstä. Kuka läpsyttelee? Luottavainen juippi. Mihin hän luottaa? Kas joki lävistää hänen rintansa: sillä soutavaan sakkiin. Pitkittäisvirtaus on venyttänyt kanootit kaatuneen hongan mittaisiksi. Ovi on siinä auki, ja tympeä receptionisti jonka eilen mainitsimme. Juippi työntää kolikon automaattiin ja kuuntelee nautiskellen, tuttu kumahdus, täysi cokistölkki kourussa. Niin on se viileä kädessä nyt kun helle asuu kaupungin kivissä. Tutkimme rukouspiirin: tyhjiä nokisia pikkutakkeja, variksenpelättejä. Istun ikkunalla, juippi kävelee aulan poikki. Täällä saa tupakoida joka paikassa. Huonekasvien takainen pimeys nielee minut ja viskaa hyiselle neulaspolulle.

Receptionistin selän takana seinän peitti lokerikko. Kun receptionisti avasi suunsa, oli siellä samanlainen lokerikko.

Kirjan pääasiallinen miljöö: hopeapajunummi

Kelvotonta väkeä, kömpivät helteeseen ja sorkkivat kepillä hiekkaa kunnes saavat auringonpistoksen.

Vanhemmiten hän oli alkanut pitää jopa miehistä, alakuloisista, kumarassa laiturilla, toisin sanoen miesten kuvista, miehenvirkansa jättäneiden miesten.

Sanikkapurkkiko siinä, keskellä tietä? Vihastuneena hän haki pakettiautosta poran jolla pystyi leikkaamaan asfaltista pienen lautasen kokoisen kiekon. Sen hän purkitti ja vei erämaahan.

Paetessani muuatta sotaa tapasin luutnantin, joka oli onnistunut nimittämään itsensä oman itsensä sotilaspalvelijaksi ja asettumaan pikku mökkiin kauas taisteluista. Toisin kuin luulisi, hän oli hyvinkin velvollisuudentuntoinen: hän vuoroin käski, vuoroin palveli itseään, hyvässä järjestyksessä, eivätkä hänen kirjoittamansa runot olleet lainkaan huonoja.

Jyrkänne on tärykalvojen asia

Olin menossa postiin, töihin tai asioille, en kauppaan tai huvittelemaan, muistikuva on epäselvä mutta voin muistaa tietynlaisen ikeen niskassani, siitä voi tehdä johtopäätöksiä, menoni liittyi viranomaisiin tai työnantajiin, yhtä hyvin olen saattanut vain ajatella itseni pussiin ja siten kävellä ajatusrakennelman vankina, tai pikemminkin niin, että olin sallinut ajatusrakennelman asettua mieleeni, en ollut osannut suojautua sen valtapyrkimyksiltä, jokin ideologia ilmeisesti, ies esti ajatusten vapaan liikkeen, ikeen paino oli aatteen kannattajakunta, istuivat niskassani kuin lintujen parlamentti. Torilla vastaan tuli tuttavani Iines tai Sanni, ja kysyi miksi olen niin vaikean näköinen. Hän tarkasteli keskiraskaiden metsäkanalintujen orsiseuruetta niskassani ja raaputti tuttavallisesti yhden linnun nokkaa. Hänen duffelinsa hupusta kurkisteli utelias hömötiainen. Kuule, hän sanoi, sinä taidat olla kiipelissä. Minkä minä sille voin, tuskailin. Niin, hän sanoi, minkä sinä sille, mutta ota hyvä mies edes magnesiumia.

Hän liitti mikrofonin seittiin ja paljasti hämähäkkien musiikin, se muutti käsityksemme hämähäkeistä, niitä löysi kohta vähän joka vaakunasta ja kievarinkyltistä.

Polku kukkulalle, vanha kenraali raahustaa, mutta huipulla paljastuu että pasunisti hän onkin

Harmonisia olivat siinä maassa avioliitot, epäkeskoja polkupyörät

Rakensin komean pronssisen kaarikäytävän, poikani valoi betonista siihen modernin lisäsiiven

Kelvoton, epäsuhtainen, hengenvaarallinen leikkimökki, puretaan

Olen nyt harjoittanut sen verran taiteenfilosofiaa, että tulevat kuukaudet täyttyvät purkutyöstä

Nyt minä siis, vastuuta tuntien, khrm, niin paljon vastuuta sain että ostin uuden kirjoituspöydän, ja uuden ryhdin, istun pöydässä kysymysmerkin muotoisena, vastuunotto on eräänlaista virtaan heittäytymistä, kun on siihen saakka nautiskellen viivytellyt rannan hämärissä pensaissa, ah! ja veljet ja sisaret kannattelevat tuoretta vastuunottajaa, selvästi paikka on ollut tyhjä, ketään ei ole sysätty syrjään, eikä hän siten ole mikään opportunisti, sen todistaa hänen avuttomuutensakin, surkea änkytys, ja kannattelijoiden kannustushuudot ja silitelmät, kukaan ei vinoile, uimakoulun henki on terve ja rehti, silti se jaksaa kammottaa, uskoin ihmiskunnan tekniseen ja henkiseen kehitykseen, että robotit hoitaisivat sosiaalisen puolen, päihtymisen, bilettämisen ja kerhostelun, en sinänsä vastusta taantumista, se tarjoaa oivallisen tilaisuuden palata tilaan jossa todellisuus vasta rakentuu, jossa kuvan voi käsittää miten tahansa, kun oikeinkäsittämisen tapoja ei ole vielä opetettu, mutta tässä räpiköinnissä ei ole kyse siitä, lienevätkö nämä jonkinlaiset laupiaat fuksiaiset, kohde voi käyttäytyä holtittomasti jos rituaali vain saadaan vietyä loppuun, eikä yhtään - snif - ystävää, pelkkiä kannustavia naamoja, kuin juoksukilpailun loppusuoralla, huomaan että voin keskeyttää suoritukseni, kukaan ei reagoi mitenkään, heilutan kättäni entisen ystäväni, nykyisen viranhoitajan kasvojen edessä, pupillit eivät reagoi, kas kummaa, vastuuseen näyttäisi liittyvän odottamatonta liikkumatilaa, ovatko nämä siis ne paljon puhutut kulissit, opportunistien ja salamurhaajien käytävät ja oikotiet, hmm, löytyisiköhän täältä jotain runollista.

Astuin kadulle. Kohta pakkanen nipisti poskipäitä kuin ajankohtainen aihe. Kiitos mainion kurssin, olen oppinut hallitsemaan tunteellisuuttani: ajankohtainen aihe ei tunnu munaskuissa, vaikka valtaakin vartalon hätäisemmät, läähättelyyn taipuvaiset yläosat. Itsesuggestion avulla on mahdollista elää ajankohtainen aihe koko ruumiillaan, peittää munaskuiden vakaa hyminä päättäväisellä, kasarmillis-kanatarhamaisella paraatilla, mutta sen mentyä ovat munaskuut jälleen siinä, kuin uniltaan heräilevä kissa, silittävät pielusta, nousevat, alkavat keittää teetä ja kysyvät, onko uutisissa mahdollisesti ollut jotakin mielenkiintoista.

Olen muuan Puigdemont, ja liihotan ympäri Eurooppaa kuin enkelipoika, jollainen myös tosiasiassa olen ja jollaiseksi heti pukeudun kun pääsen kotitilalleni Kataloniassa, kotinummelle lampaitteni seuraan. Illalla vuorien alarinteille syttyy muutama valo, aprikoin kuka siellä on, mutta en tahdo ottaa siitä selvää, asia on minulle tabu. Lähempänä on pieni metsä puronvarressa ja metsässä mökki, siinä asuu puronvartija aseenaan Bretonin helistin, joka valaisee illalla kamarin ikkunan. Puronvartija on minulle elävän maiseman elävä jäsen, mutta nuorempana lähes esineellistin hänet, hänellä oli tapana seistä törmällä alkuillasta, kouluaikoinaan hän oli ollut tätini hyvä ystävä ja tätini puhui hänestä arvostaen, ”sitä naista ei säikytellä”, ja minua toki kiehtoi tuo arvoituksellinen hahmo, ainut nainen kymmenen kilometrin säteellä, hankin jopa kiikarit mutta silloin hän kääntyi, kesken mitä herkullisimman esineellistämiskohtauksen. Laskin kiikarit vapiseville polvilleni, mietin oliko hän nähnyt ja jos oli, mitä ajatteli, ja silloin tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi että hän on ajatteleva olento, ja tunsin hänen mielensä leviävän laaksoon ja törmäävän rinteisiin, aiheuttaen ennakoimattomia tuulenpuuskia ja pieniä kivivyöryjä. Pelkäsin että hänen ajatusparvensa törmäisivät omiini ja ajaisivat ne tiehensä, ja juoksin kotiin. Pelko valtasi minut aina kun olin lähteä laaksoon, äitini ihmetteli miksi istuin aina huoneessani mutta tietenkään en kertonut, kului pari vuotta ja muutin kotoa pois, Barcelonassa päättelin että kaupunkilaisten mieli oli litistynyt, tai sitten he olivat sopineet riitansa, siksi he mahtuivat samoille kaduille ajatuksineen, mutta minä en ollut kaupunkilainen, en halunnut litistyä enkä sopia barcelonalaisten kanssa, minun oli päästävä kotinummelle lepäämään, ja siksi minun oli välttämättä tehtävä sovinto tuon naisen kanssa, mutta mielestäni en ollut sopiva lähestymään häntä ennen kuin olin valmistunut yliopistosta, ja taas hukkasin vuosia, elin tuollaista puolielämää, tai puoliparodiaa, kunnes valmistuin, pukeuduin ja matkustin kotiin. Mietin kuinka lähestyisin häntä, lähinnä kulkutietä ja kulkuneuvoa, ostin vaelluskengät, harjoittelin riippuliitoa ja maastopyöräilyä, mutta lopuksi, erityisenä ammattitaidon arvostuksen elkeenä valitsin puron ja kanootin. Muistan yhä keulan kahahduksen mökin rantaheiniin, millainen tuuli kävi, millaista valoa taivaalta satoi ja miten plataanit mahtailivat pihan yllä. Hän istui pihakeinussa ja poltti piippua, tuntui kuin hän olisi ollut maailmankaikkeuden keskipiste ja minä hassussa maisterinpuvussani palanen kupoliksi jähmettynyttä maisemaa. Esittelin itseni, hän muisti tätini ja puhui hänestä jonkin aikaa, kuulin siis ensimmäistä kertaa hänen äänensä, se muistutti tiettyä polkuharmoonini äänikertaa jonka olin nimennyt härän varjoksi. Kerroin asiani, että olin nuorena poikana esineellistänyt hänet ja yhden kerran tarttunut jopa kiikareihin, ja tahdoin nyt pyytää sitä anteeksi, että mahtuisimme molemmat tähän laaksoon joka on minullekin rakas. Hän mietti jonkin aikaa, kuin olisi punninnut aiheuttamani kärsimykset, laskeutunut portaat kirjastoon ja tutkinut moraalilakeja, ehkä kolme tuntia, sitten hän lopetti tuon ikään kuin punnitsemisen ja lukemisen, ja mietti vielä hetken, kuin  vedenjakajalla, miettien oppia vedestä ja vesien termodynamiikkaa, sitten sain anteeksi. Meloin kevyesti kotiin ja kävelin tuttua polkua lepopaikalleni, jossa maisema tervehti minua, uinuvien ja tarkkailevien olioiden elävä maisema, vilkkaampi ja kiihkeämpi kuin ilta Barcelonassa, asetuin tuolilleni, join juomani ja nukuin kuin sillan alla, kiitollisena siitä että olin hylännyt sillan ja sen yhdistämän tien ja valinnut vesireitin.

Rangastaikseen itseään hän muisteli hahmoa, jonka nenä ei oikein istunut kasvoihin eikä hattu hiuksille, eivätkä hiukset päähän, eikä pää kaulaan ja niin edelleen, eikä mies taloon eikä talo pihaan eikä piha pellon reunaan mutta siihen se oli oksennettu kuten kaikki muukin, jos vain tietäisi kummasta päästä alkaa ja mikä minkäkin tuotti.

Siinä hän nyt nojaa kauan himoitsemaansa keittiösaarekkeeseen. Ja nojatkoon, eihän tämä mikään kirkko ole. Uusien kaapistojen ovet aukeavat ja sulkeutuvat kuin nukensilmät, ollapa konttaava lapsi, kaapeissa olisi tilaa. Parketissa on luonnonmukainen jauhopinnoite johon elämä jättää jälkensä, jotka yön aikana vetäytyvät. Se siitä, hän nojaa keittiösaarekkeeseen ja vähän itkaisee. Eihän elämä aina helppoa ollut.

”Kukkuu”, hän huuteli metsään. ”Sarastusko se siellä? Rakastus? Mikä sieltä nousee? Onko se kiivas ja kirkuva? Tervehdinkö takki auki? Haa, minä teen tulen.” Hän poltti vähän bensaa. Hän oli tyytyväinen. Metsästä lyllersi panssarivaunu, piiputon, eli miehistönkuljetusvaunu. Ja nuotio oli valmis. Ujoja nuoria miehiä hyppeli luukusta nurmelle. Olivat kokeneet kaikki sodan kauhut. Toisesta luukusta hyppeli naissotilaita, ei lainkaan ujoja, kauhuista mitään tietämättömiä. Naiset taittoivat pari nuorta koivua ja pystyttivät korkeushyppytelineen. Mistä pehku? Voisivatko pojat toimia pehkuna? Mutta pojissa on kovat kohtansa. Niitettiin heinää pehkuksi ja alkoi jalo korkeushyppykilpa. Sotilaspastori asetteli nuorukaiset levolle, toiset mahalleen, toiset selälleen, trauman ja ahdistuksen laadusta riippuen. Runous saapui heitä lohduttamaan, hajotti maisemanmuruiksi heidän kärsivät ruumiinsa. Mutta korkeushyppysuorituksia parantamaan ei runoudesta ollut eikä pastorista. Bensamieheltä alkoi bensa loppua. Hän pyysi saada pehkusta tukon heiniä ja saikin, mutta taitamattomana heinätukonkuljettajana hän tuli levittäneeksi kulon sinne tänne, pakanallisiksi pesäkkeiksi. Yhtenä joukossa paloi hänen mahtava tukkansa. Hätääntyivät pastori, naiset, jopa runous. Taas hän onnistui tekemään vaikutuksen peruukkitempullaan. Nuorukaiset heinikossa, kuka mitenkin, olivat onneksi jo toipumaan päin, samoin keväiset mehiläiset. Pastoriko tätä seka-armeijaa johti? Peruukkihuijaus oli paljastunut ja pastori osoitti johtajuuttaan: bensamies lukittiin pieneen latoon. Vaunun mentyä irtosi ladon seinästä lauta ja esiin työntyi bensamiehen hämmästyttävän pitkä jalka.

Vasta kun tartuin kaupunkia henkseleistä, se leppyi

Ehkä hänkin on vain koira, kunniallinen koira, ei varasta pizzaa, mutta syö leipurin.

Potkukelkkailulla on taipumus päättyä kevätpuron syömään sorarinteeseen

Hän yritti laittaa nostalgialevyä soimaan, mutta neula oli pehmeää puulajia ja kaiuttimista tuli vain surkeaa kahinaa. Hänelle jäi sentään oma itsensä, nostalginen ruumiinrakenne, poskien epookkipuna. Kasvojen pienet, tavallisesti niin kurittomat lihakset yhtyivät tuottamaan altohkoa liverrystä, jota tyynyt, verhot ja muut akustiset seuralaiset ahnehtivat sisuksiinsa. Tyyny oli jo kuin kerälläoloaan liioitteleva kissa: saattoi kuvitella sen lämmenneen, lähes hedelmöittyneen.

Muurahaisten kulttuurievoluutiossa siirryttiin vaiheeseen, jossa he alkoivat vetää pesää perässään.

Pyyhkäisin paperitollot sieluni työpöydältä kuin kulkuri tieltä, tai päinvastoin. Lakkapinta kiiltelee kylmänä, päivä on pilvinen ja jääpuikoissa kennomainen nokikuvio. Työkoneita ajaa ohi murheellisessa tarkoituksenmukaisuudessaan: ei esimerkiksi valtavaa kauhaa lavetilla. Viimainen lumi on satanut läheisteni otsaan, he ajattelevat kukin omalla kadullaan mutta ajattelutyö näyttää päänsäryn potemiselta Kallion takaisissa nimettömissä kaupunginosissa, joiden olemassaolo paljastui byrokraattisissa painajaisunissa. Suljen vanhan hissin turvaoven, tuon sormientaittajan. Tyypillinen huoneistoontulija ei riisu kenkiä, ei takkia, ei lunta harteiltaan: muovimatto kiiluu himmeästi kuin kissojen kusema kevätjää. Oikein syvälle tajuntaansa hän upahtaa, kuin harmaaseen pesuveteen vuokra-ammeessa, jonka eteen, vaalenpunaiselle froteematolle, radio viskelee jääkoruja.

Hän piileksi pensaassa, ja kummasteli mikä hänen mieltään niin ilahdutti, kun hän huomasi valon tarkkailevan häntä, ja ymmärtämättä mitä teki hän astui tielle, ja seisoi siinä kuin sähkötolppa, ajattelivat ohikulkijat, mutta huomatessaan hänen ilmeensä, korjasivat: kuin lyhtypylväs.

Hän tarjosi vieraalle wasabia ja tarkkaili, sanoisinko vainusi, jos sieraimista poistuisi pahahenki.

Hän viskeli ja ohikulkijat kehaisivat, eivät tosin kaikki, ”mitä siinä viskelet” kuului sieltä myös, alkoi tuntua jo työltä, tyydyttävältä ahkeroinnilta, aurinko laski ja piha jäähtyi, ”vielä vähän” kuului tieltä, ”viskelee, oli arki tai pyhä” kuului myös.

Kyllästyttyään filosofian tohtoreihin valitsi ranskankansa presidentikseen myhäilevän kanafarmarin: hän oli saanut oppinsa ketulta.

He tutustuivat toisiinsa veneen alla. Ohi kulki laiturinkeikuttajia, puhelinkopin särkijöitä, eläinrääkkääjiä ja paikallisia öykkäreitä. Tutustuttuaan kylliksi toisiinsa he nousivat ja liittyivät ohikulkijoiden virtaan. Miksi oli kansa niin pahalla päällä ja kohdisti kiukkunsa sivullisiin tai yhteiseen omaisuuteen? Heillä oli velvollisuus selvittää se. Miten sitten kääntyivätkin mutkassa toiseen suuntaan ja päätyivät ties mihin kielorinteeseen. Taas unohdimme velvollisuutemme, he moittivat itseään sormi pystyssä, tuima sormi, kuin siihen olisi ripoteltu suolaa.

Kirjaimet muodostavat sabluunan, Saab luna, autoilua kuunvalossa.

Ariadne leirikeskuksen patjavarastossa

Kemistin tytär teki niitä näitä, kokeitapa kokeita, kun koeputki sanoi nip-nip. Ja hänestä tuli modernin ajan ensimmäinen kemiallinen säveltäjä.

Oli kukkea kesäpäivä, ja kartanonherra tuli kellarista pölyä yskien. Lipputangon nuppi helähti, siihen oli osunut pääskyn silmäys ennen väistöliikettä. Kartanon takaiset pellot täytti kyyristelevä jättiläinen, kuin olisi yrittänyt piilotella.

Varjagien nappikauppa: parrat ja vaatteet, pensaat ja kenttä, rakennukset ja taivaan pilvet samaa kuitua

Vene oli liian pieni ja airot lyhyet, ja soutaminen aavistuksen hätäistä, kuin soutaja ei itsekään uskoisi pääsevänsä määränpäähän, kirkkoon tai kosimaan. Veneenveistäjä kutsuttiin ja istutettiin tuoliin todistamaan veneen polttoa. Ostaja kävi välillä pullon luona. Tanskandoggi istui pöydän päässä, rovio lämpeni, ostaja riisui takkinsa ja ripusti pihlajaan. Hän oli kutsunut väkeä saunaan, herrasväkeä, välillä joku pulahti uimaan eli heittäytyi virtaan, joka vei uimarin niemeen, ostajan toiseen saunaan. Niin rankaisi ostaja veneenveistäjää kuin omaa poikaansa, ennen kuin laski menemään, yön iloon ja karkeloon, tai varkaisiin, mihin ikinä olisi mennytkin, se poika, jos ostajalla olisi ollut poika.

Kesken ratsastuksen hän huomasi, ettei hänen allaan ollut suinkaan hevonen vaan jokin lannistettu hirviö, ja hänen kävi sitä sääli, hän lähes laskeutui hirviön syötäväksi, mutta antoi sen kuitenkin jatkaa, kunnes se jäähtyi pieneksi heinäkukkulaksi ja hänen ratsastusasentonsa liukui luontevaksi heinämättäälläistuma-asennoksi, ja niin hän selvisi erikoisesta retkestä arvokkuuden notkahtamatta.

Sieltä hän taas tulee, parta mankeloituna ja veikselit maksamatta, ja illan kulun määrää se, onko hänellä tänään avo- vai umpitavoite.

Komero johon voi sulloa Suomen, kaikki sen renkutukset, ja säppi! ja liihottelu yöpaidassa komeron ympärillä silmälasit hölskyen, laajenevassa kehässä, keskipakoisvoimasta pian päihtyen, kunnes siinä taas on tuo mikroskooppi, kirjoituspöytä, ja pöydän edessä tuolilla pullo ja pulloon suistuva henki.

Äkillinen, ohimenevä kyky pärisyttää viiksiä kuin trumpettia, ja sen jälkeen muutama auringossa leijuva hiekanjyvä aution torin yllä. Hän astui härkäravintolaan, joka oli jotenkin kutistunut, ja istui pieneen pöytään. ”Tuokaa”, hän sanoi voimattomasti, ja tuotiin perinteikäs Armageddon-aamiainen. Mittasuhteet olivat edelleen pielessä, aamiainen kaikkineen muistutti pikkutytön aarrerasiaa. Kahvissa oli parfyymimainen sivumaku. Eikä ketään muuta koko ravintolassa, edes henkilökuntaa, itse sai rahkansa valmistaa. Jos kaupunki näin autioituu, hän pohti, kun autius meni ohi kuten kyky pärisyttää viiksiä. Myös kuolleet näyttivät jaloittelevan, kuolleet ihmiset ja kotieläimet, läsnä oli myös huoneiston aiempi käyttötarkoitus, kaksikin, apteekki ja lihakauppa. Hänen sydäntään rasittivat menneisyyden riemut ja tuskat. Tuntui yhtäkkiä niin ihanalta olla ylioppilas ja rakastunut, vaikkakin kauan sitten maksetun velan raskauttama.

Tähkät, kuin helluntailaisten meri, kiitoslauluna keinui, mutta kappale oli mauton

Arkkienkeli kivahteli pikkuasioista

Annettakon vävylle auto lainaksi. Menköön hän valloittamaan kaupunkia. Käykööt häntä vastaan moninaiset, näyteikkunain korkeus ja kulkueiden loputtomuus. Parkkeeratkoon hän hiukset hulmuten. Ovea lukitessaan heittäköön hän silmäyksen keväiseen puistoon ja nähköön siellä patsaan. Kioskista grilliruokaa ostakoon hän ja vauhdissa syököön koska on koko ajan menossa. Astukoon autioituneen torin poikki aavistamatta sen olevan räjäytystyömaa, ja ihmetelköön kulman takana kuinka hänen jäljissään jyrinä seuraa. Olkoot tuulet hänelle suosiolliset ja rakennusten myötäiset. Löytäköön etsimänsä lukuisista liikkeistä. Palvelkoot häntä myyjät pienten erikoisliikkeiden, jotka vielä korottavat tavaran arvoonsa. Kenen olkoon tuo vävy. Suuret kuulat vierikööt kaupungin halki kuin tuulen ajamina. Vävy kahlatkoon syksyn lehtiä keväässä, menneen syksyn, ei tulevan, mikä on vertauskuvallista. Kasvakoot jalkansa pituutta mutta selkä säilyköön nykyisellään. Olkoon kammottava sfääreissä tyhjyyden ja täyteyden kamppailu, että saisi hänen kaupunkivaelluksensa määrätynlaisen nosteen. Ja hänen vaistonsa niiden rajalla, kauhun ja hurmion, selin kauhuun: siksi kävelee hän etu- eikä takaperin. Tietäköön, että on siinä kuin putoavalla parvekkeella.

Ia catzo: he möncivet nummeen

Rääpäle sumussa. Sade roikkuu siinä kuin kuiva huopa. Kutsuisin kulkueeksi sitä mikä tästä käy, mutta kun tarkemmin katson, yksi herra istuu, toinen kävelee ympyrää huoneen keskellä ja loput ovat pöydissä keskenään.

Lupaus huoneista huoneiden jälkeen, mutta vain lattian tasalla, lautojen viileissä loiskeissa poskeaan uittaville.

Tilaamani espanjalaiskylä tuotiin juuri.
Pian sovellan sitä työssäni, ay!
Onnistunut ostos valaisee päivän
ja tulevan yön. Nyt tiedän
mikä valonkantaja on.

Tekstinkäsittelyohjelman kiikareita en ole vielä rohjennut kokeilla

Hajalle nyt vaan kaikki (ystävällisesti), kaikki mokkasiinit kuivaan heinikkoon (menkääs nyt), juoskaa kunnes kyykistytte (vilkaisee ohjekirjaa), kun yksi kyykistyy, toinen nousee ja jatkaa juoksemista (pyytää tarkkaavaisuutta), näin toimitaan että ammutuiksi joutuisi puolet vähemmän (luottavaisesti), teidän tapauksessanne hengästetyiksi, (vetää henkeä liian innokkaasti - vinkuu), kunnes tulette joen rantaan (hihittää vitsilleen), tuulen pyöriteltäviksi paperitolloiksi teidän on määrä tulla (kyllä vain), tosin lankaan sidotuiksi (pidempi hihityskohtaus), kissanleluja! (hihittää, yskii ym.), ah kun minä nyt saisin kiinni (vilkaisee ohjekirjaa), tämä on kyllä masentava toimeksianto (lannistunutta kiroilua), te nyt vain menette tonne (katkerasti, ilmaisten äänensä sävyllä, ehkä tahtomattaan, että teidän asemassanne minä, tehän olette vielä nuoria, vai oletteko, ettekös vain ole jotain nuoreen nahkaan ujutettuja kääpiä, en ole koskaan ollut niin vanha mitä te olitte jo viisivuotiaina, älkää nyt pahastuko, en tarkoittanut suistaa teitä häpeään, minulla vähän tahtoo vilistää), meette tonne ja kyl se ihan hyvin menee sitte (veljellis-kollegistisesti), ei tääl ketää sillai kelaa et heti pitäs joku spede olé

Olen suure jota kaadetaan soikeasta mittakiposta taikina-asioilla. Kaatajalla on kookas pää, ei näytä lainkaan leipovalta, mutta ikkunalle hän on epäilemättä tullut, kuin ei piittaisi auringonvalosta jossa kylpee, jos ei sitten itse ole tuo valo, ja hahmonsa valon agentti, ja tuollaiset pöytää rummuttavat jukkapalmunlehväsormet olennaisimpana, ilmeisesti olennaisimpana tässä.

Kuusikoista saapuu raskaita lintuja pihapuihin. Silmut, puhkeamattomat hampaat ja aivosolut helmikuussa. Sanottakoon tuohon, miten vuodenajat puhkeavat toisiinsa, että kyllä, ne tekevät niin, kuten renkaassa on pinnat että kokonaisuus pysyisi kasassa. Järjestelmän keskipisteessä seisovat selät vastakkain Pet shop boys ja katsovat aurinkolasiensa läpi vastakkaisiin suuntiin. Varsinainen tihentymä on heidän selkiensä välissä, niiden kaarten välisessä kammiossa, ristiselän korkeudella.

Nukuin joitakin vuosia laavakivimurskassa oppiakseni myötätuntoa, nyt tervehdin liikuttuneena raakalaista tyynykasassaan.

Kesken rangaistuksen suorittamisen heidät nostettiin ylänköjen alakuloiseen tuuleen: rangaistus oli luonteeltaan älyllinen.

Ns. langenneen enkelin tapaus voi perustua luomisen oikkuun, jossa hänelle asennettiin kotkan siipien asemasta kanan siivet.

Hän puolestaan asui eräässä keskustan torneista ja omisti lähinnä tietosanakirjoja, eikä kukaan tiennyt missä hän asui ja mitä omisti, tuollaisia salaisuuksia kaupunki sisäänsä kätkee, ah kaupunki.

Asui Kruununhaassa ja omisti suomen kielen etymologisen sanakirjan koko laajuudessaan.

Kerro minulle, löylynlyömä kuoma, miten rektio tuossa menee.

Oli seitsemän veriveljeä tai mitä lie, ja nämä ystävykset, näin todistan, eivät juuri pitäneet huolta toisistaan, ja siksi päätyivät kukin itsensä muotoiseen velkavankeuteen.

Vielä kerrottakoon, että kuumeinen kolmevuotias koki vastentahtoisesti harjoittaneensa ihmissyöntiä.

Kuumeinen tyttö näki lintuparvia, mutta mitä näkee kuumeinen lintuparvi.

Museossa oli näytteillä ruusutapetilla päällystetty kaappi, josta kerrotaan, että vähemmän maineikais satiirikko P. työntyi tuohon hermeettiseen kaappiin ja sieltä käsin kuvaili, kumeasti ja säälimättä, väärinkäsitysten riettaita joukkolempijäisiä.

Elätteli toiveikasta harhaa, että vesi puroon tulisi pohjan pikkukivien välistä tihkumalla, ja tämä harha mielessään hän käyskenteli toreilla, aina toiveikkaana, pikkuisen harhaisena.

Olisipa minulle tehty enemmän vääryyttä, hän hihkaisi, niin olisi minussa enemmän revanssihenkeä, eikä vain tällaista laihaa katuvaisuutta, kas ikä vie minusta piikkejä kuin nastoja renkaista, ja kunkin paikalle jää katumuksen surkea kuoppa.

Hän esitti kysymyksen, onko väärin katsoa maailmaa pyörivästä kahvikupista, yhdeltä kaupungin kukkulalta, muinaisen palvontapaikan päälle rakennetusta huvipuistosta, kun sotilasjuntta juuri ahtautuu kokoonsa nähden aivan liian pieneen keskustaan ja siinä hiukkasen rusentuu, aiheuttaen enemmän vahinkoa itselleen kuin "viattomille" siviileille. Kyllä hänen kysymyksensä sisälsi nuo lainausmerkit, teki ne sormilla ilmaan ja väänteli naamaansa siinä kohti, väänteli koska ei osannut suhtautua käsimerkki-lainausmerkkeihin, minusta ne voisi ottaa reilusti käyttöön ilman mitään häpeilyä.

Muistanet miltä maanjärisys tuntuu, kuin yrittäisi tehdä jotain uutta, mistään et saa tukea, sovinnaisuudet uhkaavat alati kaatua päälle ja lopuksi moititaan eheyden puutteesta

tämä nyt oli tällainen allegoria, pahoittelen, niitä tulee mieleen aamuisin kampauspöydässä kun servetit ovat levällään enkä erota essua rusetista, mieluusti korvaisin allegoriat englantilaisella palvelijalla

"Hän sanoi kivasti", hän sanoi ja lopetti, tuijotti pöytää liikuttuneena, tuota tuota ajattelin, kuin olisin sanonut tuota tuota, aloin ajatella kuin keskustelija, hän yritti levittää liikuttuneisuuttaan, suustani valui sisällistä kokemusmaailmaa, hämärän havumetsän kuvaus, pöytä kiilsi, hänen liikutuksensa heijastui siitä räikeänä säteenä, ajatukseni olivat idioottimaisia mutta puheeni oli kaikin puolin paino- ja julkaisukelpoista.

Tässä museossa on mahdollista verrata retkun sohvaa hulttion sohvaan.

Ällöttäkää minua, hän tervehti yleisöä, ja viesti muutenkin tulleensa paikalle vain kuljettaakseen mahansa näyttämön poikki.

Jätin kaupungin, kun asunnoista alettiin repiä väliseiniä ja keittiöt muutettiin avokeittiöiksi. Ei jäänyt paikkaa mihin istuttaa hilpeää seuraa yöaikaan, tai huteraa sohvaa kaksoisolennolle. Heräsin yhtenä aamuna tuollaisen avokeittiön nurkassa kuin enkeli keskiaikaisessa peliluolassa. Mikä on se avaruus, jota tässä tervehditään, kysyin, ja ikkunat kärsivät keuhkolaajentuman tapaisesta, niillä ei ollut millä peittää häpyään.

Saan vain latinankielistä roskapostia.

Niin kuin yhdellä on tolppakammo, on toisella tolppien himo, Kanadassa, kun kymmenien neliökilometrien ala on hakattu puista ja hanki on peittänyt kannot ja hakkuutähteet, hän lentää matalalla kukkuloiden yli ja muistaa että matkan päässä on tolppa, minä olen tolppa.

Kun valmentajan silmä vältti, hän alkoi järsiä kaukalon laitaa. Koko hänen tietoisuutensa oli siinä, polvien välissä, vaihtoaition lattialla. Jäätiköltä puhalsi kylmä tuuli, vastustajat liukuivat korkeina tasangolla, ja jos kiekko päätyi hänen jalkoihinsa, tulivat päin kuin puhtaan teräksen aikaiset veturit.

Apostoli kehottaa: tervehtikää toisianne sikermin

Irrotti muistitikun, sammutti tietokoneen, laittoi kynän penaaliin, kiersi mustepullon korkin kiinni, sulki kirjakäärön, hautasi kivitaulun maahan, kieritti suuren kiven luolan suulle ja astui virtaan.

Kulkija kumartui juodakseen purosta vettä, kun hänen katseensa osui alavirtaan: sieltä syöksyi uomaa pitkin irti päässyt vedenpuhdistuslaitos.

Matti-poika, kolme vuotta, oli juuri saanut rakennettua ikäänsä nähden kehittyneen maailmankuvan, vanhempiensa ihastukseksi, kun tuli siihen iso paha Immanuel Kant.

Arvohuoneistoja asuttaessani iloa tuotti usein keittiöstä toiseen rappukäytävään aukeava ovi, josta saattoi öiseen aikaan laskea sisään ties ketä, kuten tulvan, pimeään huoneistoon ilotulitusten aikaan.

Ripustin ikkunaan ei-verhot

Olen protososiaalinen, kuului siltarummusta

Ja hän ryömi siltarumpuun lempimään maailmaa

Miau culpa

Kiskoin tukkia hangesta kun ylimielinen lintu pimensi taivaan. Ei koko taivasta, vain sen pahaisen metsätilkun. Varjosta huolimatta linnun untuvaista mahaa saattoi tarkastella kuin suurennosta, murheellisena siitä, ettei sen pehmeys, sen enempää kuin tiettyjen vauraiden alueiden arkkitehtuuri, ollut luotu meitä varten, ja siksi se piti ryöstää vallankumouksessa, mutta minulla oli tuo tukki tavoitteena, ei vallankumous, eikä vauraiden talojen tai linnun untuvan menetys ollut alakulon syy, vaan lapsellinen luulo, että maailmalla olisi ollut tuollaista antaa, untuvia ja venetsioita, ja huusin linnulle, että mene muualle ammuttavaksi, häivy varjostamasta kohtaloani, minä en lue sisustuslehtiä, olen valinnut tukkielämän, ja vaikka haahkat ja kaupungit suorittavat päivittäin ylilentojaan, en kaipaa niitä, ei ole kaipuuta joka olisi kutsunut ne tänne, takana on taas yksi noista vääristä luuloista joita jumaliksi korottautuneet hellivät, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin uppiniskaisella tukinvedolla julistaa heidän luulonsa vääräksi.

Lapset ajautuvat hihittävänä pyörteenä huoneesta toiseen. Älkää kuvitelko heitä erillisiksi kappaleiksi. Voin kertoa, että tuossa erillisharhassa vielä ollessani menetin lastentarhanopettajan virkani ja alkoi tämä työttömyys. Kun nyt kuljen päiväkodin ohi, ihastelen kihertävää massaa, mutten pysähdy. Teki mieleni kirjoittaa ”kuhertavaa”, mikä olisi totuudenmukaista sekin, he (se) usein kuhertelevat olemisensa kanssa. Teitä arvatenkin kiinnostavat minun asiani yli kaiken? Hyvä on, minulla on vielä hetki aikaa. Tämä puistotie on päällystetty smaragdimurskalla luulisin, ja se hylkii minua, olenhan matkalla oikeuteen. Kello viisi alkaa juttuni, lukijanpilkkaoikeudenkäynti. En aio puolustautua, mutta aion huudella lautamiehille: lautapojat, tuokaa kuivaa lautaa, pannaan sanat palamaan.

Ainakin hänellä on hyvät housut. Ja sopivasti hän on huolimaton, kulahtanutkin. Vahinko vain, että pulpetit ovat niin hataria, ja oppilaat häilyviä. Mutta näin käy aina kun oppi on korkeaa.

Älköön kevät vielä rymistelkö pääsiäispelloilta. Hänen nuoruutensa viime säie vilistää monistetta pitävää kättä kuin sisilisko. Kevät murahtelee hankien takana kuin nouseva betoni. Älköön sen raskas mantteli vielä heittykö hänen harteilleen.

Kiipesin mastoon neuvottelemaan. Tähän aikaan ylätuulet ovat leppeitä. Metsäneuvoja kalastajanhattu päässä nojaili jo kaiteeseen. Huulien välistä kuului jämptiä ritinää. Teräväkin hän oli nenältään.

Me luomme uudeksi tämän maan, hän sanoi, ja kansan, vaikka oikeammin olen kiinnostunut vain metsistä, mitä minä ihmisistä enää (hän melkein huokasi) tai valtiosta (saamarin saamar! hän sanoi), mutta noista männyistä, minusta tuntuu, kun täältä ylhäältä katsoo, että niiden latvusta ympäröi sinertävä kupoli, tekee nöyräksi se, siinä mielessä, etten ole sitä ennen huomannut, olen vain touhottanut, miten turhaa on ollut sanotaan nyt esimerkiksi avioliitto, tuommoinen kupoli sitten on, ei kai sitä muuten näe.

Katsoin lähimmän männyn latvaa. Eikö kuitenkin ole tuo ilma neulasten ympärillä, kunkin neulasen ympärillä erikseen, hyvä tuollaisenaan, ilman kupolia? tuntuu kuin olisin pikkuinen tankotanssija neulasen juurella, ja jos se irtoaa ja minä putoan, on jo aikakin.

Sinä nyt olet tuommoinen, hän sanoi ja teki kädellään tuhkaa karistavan eleen, sinä höpötät ja sinulla on siinä mainio valtakunta kyllä, mutta minä en ole kuvitellut kupolia vaan julistan sen todella olevan siinä, mikä on eri asia kuin tuo tuommoinen puhe ja höpötys.

Kuitenkin meitittelit.

Mitä meitittelin?

Että me luomme uudeksi.

Niin, kyllä, onhan meitä, en minä tässä ole mitään salaseuraa perustamassa, kupoli on ihan seurakunnattakin ja ja, sen näkijöitä, mitä sen näkijöillä tekee, samanlaista roskasakkia kaikki, en minä nyt sitä palvo, pistää vaan niin nöyräksi tässä iässä.

Ethän sinä nyt niin vanha ole.

Kahdentoista olen.

Niin no, onhan se jo aika paljon.

On se, kyllä minä todella toivon monenlaista siihen liittyvää.

Minä en toivo, vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Sinä ja sinä. Meitä on tällaisia, että yksi kestää kaiken ja sittenkään ei, ja toinen ei kestä mitään mutta sittenkin kaiken. Sen nimi on paradoksi. Katso nyt tuota maisemaa kuin viimeisen kerran.

Minä katsoin. Harjun takana järvi oli jäätynyt, rannassa parveili luistelijoita. Kirkonkylän väki siellä ilakoi. Ja kylä kepenee kun väki poistuu, ajattelin, vajoaminen pysähtyy. Ehkä routaa voisi käyttää apuna tässä.

Metsäneuvoja puki reppunsa ja ojensi minullekin oman repun. Noilla typerillä laitteilla meidän oli määrä lentää niemeen suorittamaan taimikkokatselmus.